Olen aiemmin tuonut esiin, etteivät Euroopan unioni sekä talous- ja rahaliitto EMU toimi, koska niiden jäsenmaat ovat talouksien, kielten, kulttuurien ja geopolitiikan osalta liian erilaisia.[1] Tästä yleisesti tiedostetusta tosiasiasta huolimatta EU-eliitti on viemässä voimalla eteenpäin unionin syventyvää integraatiota, eli liittovaltiokehitystä. Käytännössä tämä tarkoittaa kansainvälistymisen voimistamista; pääomien ja työvoiman liikkuvuuden kasvattamista EU:n alueella sekä raha-, vero- ja finanssipolitiikka yhdentämistä entisestään.
Euroopan yhteisö (EY) on laajentunut moneen otteeseen historian aikana. En avaa tässä kirjoituksessani laajemmin EY- ja EFTA-maiden taloudellisen yhteistyön historiaa. Tyydyn kuitenkin lyhyesti toteamaan, että EY oli alkujaan kunnianhimoinen hanke, mutta varsin toteuttamiskelpoinen, koska perustajamaat olivat tuolloin melko homogeenisia kulttuurisesti ja maantieteellisesti. Myös Saksan ja Ranskan voimatasapaino oli sopiva, ja EY:n johtomaat täydensivät toisiaan taloudellisesti ja sosiaalisesti.
Euroopan laajentuminen Maastrichtin sopimuksen hengessä oli kuitenkin aivan liian kunnianhimoinen prosessi ja näin jälkikäteenkin arvioituna suuri virhe. Itä- ja Keski-Euroopan valtioiden sulauttamisyritykset Länsi-Eurooppaan muodostivat ongelman EU:lle sekä poliittisesti että taloudellisesti. Nämä alueelliset erilaisuudet näkyvät vielä tänäkin päivänä vahvasti EU-tason päätöksenteossa.
Näen, että on jossain määrin mahdollista rakentaa yhtenäistä politiikkaa ja toimivat markkinat rajoitetulle alueelle, mutta alueen on oltava riittävän homogeeninen kulttuurisesti, taloudellisesti ja maantieteellisesti. Liian erilaisten maiden muodostamassa EU:ssa yhtäläiset säännöt, yhtenäiset markkinat ja yhteinen talouspolitiikka eivät todistetusti toimi.
John ja Francis Cole esittivät 1990-luvun alussa pisteytyksen mahdollisista uusista EU-jäsenmaista. Kriteereinä olivat muun muassa väestö, sijainti, luonnonvarat, demokratian ja ihmisoikeuksien aste, taloudellinen kehitys ja kieli. Pisteytyksen mukaan jäseniksi parhaiten sopivat EU:hun kuulumattomat Norja ja Sveitsi. Lisäksi jäseniksi sopivat hyvin Islanti, Ruotsi ja Suomi. Huonoiten EU:n jäseniksi sopivat entiset SEV-maat, kuten Puola, Unkari, Romania ja Bulgaria, joiden ero EU-maihin oli suuri erityisesti demokratian, ihmisoikeuksien ja talouskehityksen osalta.[2] Nämä erot tekevät EU-yhteistyön syventämisen vielä tänäkin päivänä erittäin haasteelliseksi.
Mielestäni EU-integraation haasteet ovat Suomelle suuri mahdollisuus. Kansallinen etumme vaatii kehitystä, jossa kansainvälinen yhteistyö ja yhteistyön mahdollinen laajentuminen tapahtuvat hallitusti kansallisvaltioiden erillisyyden oloissa. Euroopassa tulisikin harjoittaa enemmän niin sanottua valikoivaa yhteistyötä. Tämä malli ei muodostaisi estettä esimerkiksi yritysten kansainvälistymiselle. On kuitenkin tärkeää, että Suomi pyrkii jatkossa aktiivisesti tukemaan tiettyjen herkkien teollisuusalojen toimintaa ja kilpailukykyä. Myös maatalouspolitiikka on saatava kansallisiin käsiin. Toimiva kotimainen maataloustuotanto on tärkeää suomalaiselle elinkeinolle, hyvinvoinnille, huoltovarmuudelle ja omavaraisuudelle. EU-eliitillä ei ole ymmärrystä Suomen paikallisista olosuhteista ja toimivista käytännöistä.
Eurooppalaisen yhteistyön lähtökohtana on pidettävä kansallisen suvereniteettiperiaatteen ja yhdenvertaisuuden toteutumista. EU:n ylikansallisessa päätöksenteossa nämä periaatteet eivät toteudu, kun EU:n päätökset sitovat jäsenvaltioita ja velvoittavat suoraan jäsenmaiden kansalaisia alistumaan EU:n käskyvaltaan.
EU-eliitin pyrkimys puristaa kaikki Euroopan maat ylhäältä käsin yhteiseen muottiin ei ole järkevää, sillä siitä syntyy ainoastaan lisää jännitteitä ja konflikteja Euroopan kansojen välille. Sen sijaan eurooppalaisessa yhteistyössä tulisi ottaa paremmin huomioon maiden väliset kulttuuriset ja taloudelliset erot sekä keskittyä rakentavassa hengessä merkittävimpien ongelmien, kuten hallitsemattomien muuttoliikkeiden, väestönvaihdoksen ja ekologisen katastrofin torjuntaan.
EU (ja EMU) ei tule onnistumaan mantereen yhdistämishankkeessaan, ja järjestelmän hajoaminen on nykykehityksen valossa vain ajan kysymys. Kannatan ajatusta itsenäisten kansakuntien Euroopasta[3], mutta samalla kannatan sitä, että erityisesti arvopohjiltaan, identiteetiltään, kulttuuriltaan ja geopoliittisilta intresseiltään yhteneväiset Euroopan maat tekisivät astetta tiiviimpää yhteistyötä keskenään.
Suomessa olisi syytä ryhtyä vakavasti pohtimaan vaihtoehtoja toimimattomalle EU:lle. Eräs vaihtoehto voisi olla pohjoismaisen yhteistyön tiivistäminen erityisesti yhdessä Ruotsin ja Tanskan kanssa – eräänlainen tasavertaisten kansallisvaltioiden muodostama uusi Kalmarin Unioni. Yhtenä mallina on esitetty löyhää versiota aiemmin historiassa esillä olleesta Intermariumista, jossa Puola, Baltian maat, Suomi, Valko-Venäjä, Ukraina, Unkari, Romania, Jugoslavia ja Tšekit tekisivät tiivistä yhteistyötä keskenään.[4]
Tällä hetkellä EU:ssa yhteistyötä tekevät erityisesti Tšekin, Unkarin, Puolan ja Slovakian muodostama Visegrád-maiden liittouma.[5] Tätä liittoumaa voisi vahvistaa melko nopeastikin esimerkiksi Itävallalla ja Italialla sekä mahdollisesti myös Tanskalla. Voisivatko nämä valtiot toimia pohjana uudelle Euroopan maiden kansalliselle liitolle, johon kaikki kansallismielisyyteen nojaavat eurooppalaiset kansallisvaltiot voisivat liittyä halutessaan mukaan? Aika näyttää, mihin suuntaan eurooppalainen yhteistyö kehittyy, ja mihin joukkoon Suomi jatkossa kuuluu. On kuitenkin selvää, että keskustelua eurooppalaisen yhteistyön eri muodoista tarvitaan, ja Suomen etu on olla itsenäisenä kansallisvaltiona osa kansallismielistä Eurooppaa.
[1] https://www.suomenuutiset.fi/immonen-huhtasaari-suomen-perusteltua-erota-eurosta-eun-arvot-vitsi/
[2] Cole, John & Cole Francis: The Geography of the European Community. Routledge: London and New York. 1993.
[3] https://olliimmonen.net/blogi/itsenaisten-kansakuntien-eurooppa/
[4] https://sarastuslehti.com/2017/03/13/intermarium-ja-toinen-eurooppa/
[5] https://www.oikeamedia.com/o1-58000