Itsenäisten kansakuntien Eurooppa

Kirjoitus on katkelma kirjastani ”Kansallinen kipinä”:

EU:n ja euron suosio kansojen keskuudessa on tällä hetkellä vajonnut alas kautta Euroopan. Samaan aikaan EU:ta repivät hajalle erityisesti eriävät talouspoliittiset näkemykset Etelä- ja Pohjois-Euroopan välillä sekä maahanmuuttopolitiikkaan ja arvoihin liittyvät erimielisyydet Itä- ja Länsi-Euroopan välillä. Suhtautuminen Venäjään ja ulkopoliittiset kysymykset yleensä haastavat EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspoliittista uskottavuutta. Näiden lisäksi Euroopan sisällä alueelliset itsenäisyysliikkeet kasvattavat kannatustaan muun muassa Skotlannissa, Flanderissa, Kataloniassa ja Korsikalla.

EU ja erityisesti euroalue ovat kehittymässä suuntaan, jossa jäsenmaiden yhteisvastuita aiotaan kasvattaa merkittävästi ja varsinkin talouspoliittista päätöksentekoa keskittää yhä enemmän EU-eliitin käsiin. Suomessa olisi syytä käynnistää laaja kansalaiskeskustelu EU:n ja euron tulevaisuudesta, sillä EU:lla on valittavana vain kaksi realistista kehittymisvaihtoehtoa: tiivistyminen liittovaltioksi tai hajoaminen.

Euroopan unioni myytiin suomalaisille aikoinaan paitsi suurin toivein, myös suorastaan valheellisin lupauksin. EU:hun liittymistä koskevan kansanäänestyksen alla vuonna 1994 järjestelmäpoliitikot ja tiedotusvälineet julistivat kilpaa, ettei yhteisöjäsenyys tarkoita esimerkiksi omasta valuutastamme luopumista tai kaikenkattavan sosiaaliturvajärjestelmämme yhdenmukaistamista ja avaamista rajoituksetta muiden EU-maiden kansalaisille. EU ei ole nykyään enää sama EU, johon suomalaiset halusivat liittyä vuonna 1995. Suomen lähes kahdenkymmenen vuoden EU-jäsenyyden kokemuksen perusteella voidaan perustellusti väittää, että kaikki poliitikkojen antamat aiemmat vakuuttelut perustuivat joko suomalaisten tarkoitukselliseen harhauttamiseen tai suoranaiseen petokseen. Oman valuuttamme menettämisen lisäksi olemme joutuneet rahoittamaan euroalueen kriisimaita tähtitieteellisillä summilla. Myös suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on jouduttu avaamaan muiden EU-maiden kansalaisille. Suomesta on lisäksi muodostunut EU-jäsenmaksujen suhteen yksi unionin suurimmista nettomaksajista. Kansamme kaataa EU:n pohjattomaan kassaan enemmän rahaa kuin mitä saamme sieltä takaisin.

Suomen valtiollinen itsenäisyys ja kansamme itsemääräämisoikeus ovat niin suuri arvo, että sitä on puolustettava sortumatta sinisilmäisyyteen ja turhiin toiveisiin. Euroopan integraation tavoitteena on ollut sen historian alusta lähtien luoda keskusjohtoinen ja epädemokraattinen liittovaltio. Sen vuoksi kansanvaltaisen ja Euroopan kansojen eroja kunnioittavan Euroopan luominen on mahdollista vain luopumalla nykyisestä integraation mallista ja aloittamalla alusta uuden itsenäisten kansakuntien Euroopan rakentaminen.

Euroopan unionin juuret

Taistelua Euroopan kehittämisestä on käyty pääasiassa itsenäisten kansakuntien Eurooppa -vision ja federalistisen vision välillä. Itsenäisten kansakuntien Eurooppa -vision pohjalle muodostettavaa liittoa kannattivat muun muassa Robert Schuman, Konrad Adenauer ja Alcide de Gasperi. He halusivat viedä eteenpäin ajatusta itsenäisistä valtioista muodostuvasta rauhaisasta ja vakaasta Euroopasta, jossa maiden väliset rajat olisivat avoimia ja kaupankäynti vapaata. Federalistisen Euroopan kannattajia olivat puolestaan Jean Monnet, Jacques Delors ja François Mitterrand, joiden mielestä Eurooppaan tulisi rakentaa suorastaan despoottisessa asemassa oleva keskitetty hallinto, joka korvaisi kansallisvaltiot. Kun nyt tarkastelemme EU:ta kokonaisuutena, voimme nähdä federalistisen unelman päässeen kehittymään jo varsin pitkälle.
Britannian voitokkaasti läpi toisen maailmansodan johtanut Winston Churchill puhui syyskuussa 1946 Zürichin yliopistossa Euroopan tulevaisuudesta. Puheessaan hän pohti, mitä opittavaa Euroopalla olisi mantereen historian suurimmasta katastrofista, ja päätyi ehdottamaan, että Euroopan tulisi yhdistyä ”Euroopan Yhdysvalloiksi” Ranskan ja Saksan johdolla. Churchillin unelmaa ryhdyttiin toteuttamaan Euroopassa tosissaan noin kymmenen vuotta myöhemmin.

Nykyisen Euroopan yhdentymisen voidaan katsoa alkaneen toisen maailmansodan jälkeen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustamisella vuonna 1950. Kuusi vuotta myöhemmin allekirjoitettiin Rooman sopimus, jolla perustettiin Euroopan talousyhteisö (EEC) eli yhteismarkkinat. 1960-luvulla yhteisön maiden keskinäisestä kaupasta poistettiin tullit, ja maat sopivat myös elintarviketuotannon yhteisestä sääntelystä. Vuonna 1970 talousyhteisö laajentui, ja jäsenmaiden määrä kasvoi yhdeksään. Saman vuosikymmenen puolivälin jälkeen Euroopan parlamentin vaikutusvalta yhteisön alueella alkoi kasvaa.

1980-luvulla Euroopan talousyhteisö jatkoi yhä laajentumistaan jäsenmaiden määrän noustessa kahteentoista.  Vuonna 1986 allekirjoitettiin Euroopan yhtenäisasiakirja, jonka tarkoituksena oli poistaa yhteisöalueen sisärajojen yli tapahtuvan kaupankäynnin esteet ja toteuttaa yhtenäismarkkinat. Vuonna 1989 Berliinin muuri murtui, ja Itä- ja Länsi-Saksan välinen raja avattiin. Seuraavana vuonna maat yhdistyivät.
Euroopan yhteisön yhtenäismarkkinoiden perustaminen saatettiin loppuun vuonna 1993, jolloin tavarat, palvelut, ihmiset ja raha saivat alkaa liikkua alueen sisällä vapaasti. Samalla vuosikymmenellä voimaan astuivat sekä Maastrichtin sopimus eli sopimus Euroopan unionista (1993) että Amsterdamin sopimus (1999). Vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa. Samana vuonna alettiin soveltaa Schengenin sopimusta, jolla poistettiin sopijamaiden sisärajoilta matkustajaliikenteen matkustusasiakirjojen tarkastukset.

Vuonna 1990 käynnistyi rahaliiton ensimmäinen vaihe, johon kuului kaikkien valuutansiirtojen vapauttaminen EEC:n alueella. Kaksi vuotta myöhemmin solmittiin Maastrichtin sopimus, jossa sovittiin EMUn viemisestä loppuun. Kyseinen sopimus astui voimaan 1993. Monet EU-maat ottivat käyttöön uuden yhteisen valuutan, euron, tilivaluuttana vuonna 1999 ja käteisvaluuttana vuonna 2002. Uuden vuosituhannen alussa EU:hun liittyi mukaan 12 uutta maata.

Vuonna 2008 alkaneen kansainvälisen talouskriisin seurauksena EU-maat tiivistivät keskinäistä taloudellista yhteistyötään. Lisäksi kaikki EU-maat ratifioivat Lissabonin sopimuksen, joka astui voimaan 2009.

Ranskalaisten Jean Monnet’n ja Jacques Delorsin ihanteena oli luoda Eurooppaan keskitetty ja ylikansallinen liittovaltio. Erityisesti Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustajaisä Jean Monnet’n mukaan nimettyyn Monnet’n metodiin kuului, että Euroopan integraatiota edistetään demokratian ulkopuolella, ja demokratia seuraa perässä, jos seuraa. Monnet’n mielestä keskusjohtoisen byrokratian piti yhdistää manner.

Euroopan unionin kehittämiselle liittovaltioksi on haettu perusteluja Yhdysvaltojen, Japanin, Kiinan ja Intian supervaltioista. Kyseisiä valtioita ei kuitenkaan ole EU:n tavoin kyhätty väkisin kokoon monista kymmenistä erilaisista kansallisvaltioista, vaan ne ovat olleet alun perin pitkäaikaisen orgaanisen kasvun kautta syntyneitä suuria kansallisvaltioita, jotka on kasattu kokoon joko yhteisen kielen, historian tai kulttuurin pohjalta. EU:n vertaaminen taas esimerkiksi Kiinaan on ontuvaa, sillä Kiina on lukuisista vähemmistöistään huolimatta väestöltään hyvin yhtenäinen, ja mandariinikiinan kieli auttaa alueellisten murteiden ja kielten puhujia ymmärtämään toisiaan. Euroopan unioni puolestaan koostuu lukuisista eri kansoista ja kieliryhmistä, joiden historia ja maantieteelliset erityisolosuhteet ovat muovanneet ne toisistaan eroaviksi.

Suomi kieroilun kautta EU:n ja EMUn jäseniksi

Suomen tie sekä EU:n että EMUn jäseneksi on kaikkinensa hyvin kyseenalainen. Käytännössä Suomen liittymisestä EU:hun päätettiin kolmen suurimman puolueen sisäpiireissä. Suomalaiset tiedotusvälineet toimivat EU-kansanäänestyksen alla vuonna 1994 Neuvostoliiton joukkotiedotusvälineiden tavoin rummuttaen eliitin ”totuutta” ja ”oikeaa” linjaa sekä manipuloimalla häikäilemättömällä tavalla kansalaisten mielipiteitä. Julkaisussaan ”Kymmenen polkua populismiin” (8/2013) EU-kansanäänestyksen aikaan Helsingin Sanomissa toimittajana työskennellyt Johanna Korhonen kertoo, kuinka toimittajia ohjeistettiin kirjoittamaan EU:sta vain positiiviseen sävyyn. Korhosen ja hänen työtoveriensa yritykset tuoda Helsingin Sanomissa esiin EU-jäsenyyden todelliset seuraukset – merkittävimpänä sitoutuminen talous- ja rahaliitto EMUun – estettiin tylysti ja journalistista etiikkaa loukaten.

Eliitin kauniista puheista ja tiedotusvälineiden massiivisesta propagandakampanjasta huolimatta vain niukka enemmistö, 56,7 prosenttia suomalaisista, taipui kannattamaan Suomen EU-jäsenyyttä. Kansanäänestyksen heikon tuloksen vuoksi kansan mielipidettä ei uskallettu kysyä enää EMUn kolmannen vaiheen eli euroon liittymisen yhteydessä.

Suomen liittämisestä EU:hun päätettiin valheellisin ja petoksellisin keinoin. Päätös nimittäin tehtiin kahden kolmasosan enemmistön päätöksellä eduskunnassa yksillä ja samoilla valtiopäivillä, vaikka jäsenyyden hyväksymiseksi olisi vaadittu perustuslain muuttamista yli kymmenen eri kohdan osalta. Tuolloin voimassa olleen valtiopäiväjärjestyksen 67. kohdan mukaan perustuslain jokaisen kohdan muuttamisesta olisi pitänyt päättää 5/6:n enemmistöllä, jonka jälkeen se olisi pitänyt jättää lepäämään. Vasta seuraavien vaalien jälkeen valittu uusi eduskunta olisi voinut hyväksyä perustuslain muutokset 2/3:n enemmistöllä.

Suomen rahapoliittinen valta siirrettiin saman kaavan mukaan Euroopan keskuspankille vuonna 1999 Suomen astuttua EMUn kolmanteen vaiheeseen. On myös huomionarvoista, että niin EU:hun kuin euroonkin liittymisen aikaan Suomen rahayksikkö oli perustuslain mukaan markka. Uusi EU:ta varten muotoiltu perustuslaki astui voimaan vasta maaliskuussa 2000, kun hallitus oli jo vuosia aiemmin omatoimisesti luvannut eurokraateille liittää Suomen euroon. Eduskunta ei 17.4.1998 (VNT 1/1998) tosiasiallisesti äänestänyt liittymisestä euroalueeseen, vaan kyseessä oli ainoastaan hallituksen tiedonanto, jonka silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö esitteli eduskunnalle. Yksittäisten kansanedustajien lisäksi myös useissa valiokuntamietinnöissä oli EU:hun liityttäessä edellytetty erillistä hallituksen esitystä euroon liittymisestä. Lopulta sen enempää kansa kuin eduskuntakaan ei päässyt asianmukaisesti päättämään euroon liittymisestä.

Kriisien kautta kohti EU-liittovaltiota

Nykyisen EU-eliitin tavoitteena on vanhojen itsenäisten kansakuntien hävittäminen Euroopassa sekä siirtyminen keskitettyyn ylikansalliseen hallintajärjestelmään. Vuonna 2008 alkanut finanssi- ja velkakriisi sekä vuoden 2015 maahanmuuttokriisi ovat vieneet EU:ta entistä kiihtyvämpää vauhtia keskitetyn hallintomallin suuntaan. Kriisejä on ollut helppo käyttää poliittisesti tarkoituksenmukaisina välineinä ja keppihevosina vallan keskittämisessä EU:lle.

Euroopassa valtion rajojen merkitys on ollut historiallisesti paljon suurempi kuin muilla kulttuurialueilla, ja eurooppalaiset ovat tunnetusti olleet erittäin lojaaleja omaa kansaansa ja maatansa kohtaan. Eurooppalaisten vahvasta kansallisesta identiteetistä johtuen vain hyvin harvat EU-myönteiset poliittiset päättäjät ovat uskaltaneet lausua ääneen kannattavansa EU-liittovaltiota. Unionin liittovaltiokehitystä onkin pyritty ajamaan vaivihkaa ja pienin askelin kriisien myötä eteenpäin. Kriisien iskiessä EU-eliitti on aina vedonnut välttämättömyyteen ja todennut, että muutokset on pakko tehdä.

Hyvänä esimerkkinä kriisien hyväksikäytöstä voidaan mainita finanssi- ja velkakriisi ja sen varjolla toteutettu liittovaltiokehityksen edistäminen. Kriisin iskiessä euroeliitti päättäväisesti totesi korjaavansa euroalueen ”valuviat”. Todellisuudessa tämä kuitenkin tarkoitti euroalueen yhteisvastuullisten kriisimekanismien synnyttämistä ja Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Kyproksen pelastamista. Tämän lisäksi ”valuvikojen” korjaaminen tarkoitti jäsenmaiden julkisen talouden ohjauksen lisäämistä, pankkiunionin eteenpäin viemistä ja kasvavaa EU-maiden välistä keskinäisriippuvuutta eli nimenomaan liittovaltiokehityksen edistämistä.

Turvapaikanhakijakriisin iskiessä euroeliitti ryhtyi unelmoimaan EU-maiden yhteisestä turvapaikkapolitiikasta ja alkoi toteuttaa ”taakanjakomekanismia”, jonka tarkoituksena on ollut jakaa EU:n alueelle tulevat turvapaikanhakijat tasaisesti kaikkiin jäsenmaihin. Ne EU-maat, jotka eivät ole hyväksyneet taakanjakoa, ovat joutuneet EU-eliitin painostuksen, kiristyksen ja uhkailun kohteeksi. Tällä hetkellä Euroopan komissio on käynnistänyt Unkaria, Puolaa ja Tšekkiä vastaan rikkomusmenettelyn toteutumattomista turvapaikanhakijoiden siirroista. Mailla on kaksi kuukautta aikaa vastata komission kirjeeseen, jonka jälkeen asiat voidaan viedä EU-tuomioistuimeen, jos maiden vastaukset eivät tyydytä. Käytännössä EU:n yhteinen turvapaikkapolitiikka ja taakanjako ovat tarkoittaneet kansallisen päätäntävallan siirtämistä yhä enemmän EU:n käsiin.

Euroopan unionia on pyritty tarkoituksellisesti rakentamaan rahaliitto EMUn kaltaisten, lähtökohtaisesti erittäin kriisiherkkien instituutioiden avulla, jotka toimiakseen edellyttävät keskusjohtoista liittovaltiota. EU-eliitti on monelta osin ollut tietoinen siitä, että kriisejä väistämättä syntyy nykyisenkaltaisessa yhteenliittymässä. Esimerkkinä tästä voidaan mainita Kreikan hyväksyminen EMUn jäseneksi. EU-eliitti oli Kreikan EMUun liittymisen alla täysin tietoinen siitä, ettei Kreikka ole niin sanotusti EMU-kelpoinen ja että maan liittyminen rahaliittoon tulee väistämättä johtamaan ongelmiin. Silti Kreikka hyväksyttiin EMUn jäseneksi.

Toisaalta voidaan myös todeta, että eurokriisi ja maahanmuuttokriisi ovat saaneet eurokraatit paljastamaan aikeensa EU-liittovaltion luomiseksi. He ovat nimittäin joutuneet kriisien yhteydessä lausumaan ääneen sen tosiasian, että nykyisten kriisien taltuttamiseksi ja uusien estämiseksi jäsenmaiden on tingittävä omasta päätöksentekovallastaan ja luovutettava sitä EU:lle.

EU:n liittovaltiomaiset piirteet

Suomen perustuslaissa todetaan, että Suomi on itsenäinen valtio, jossa valtiovalta kuuluu kansalle. Itsenäisen valtion tunnuspiirteitä ovat oma, muista valtioista riippumaton lainsäädäntövalta, itsenäinen tuomioistuinlaitos ja oma ulkopolitiikka. Suomen mukanaolo Euroopan unionissa on asettanut monista syistä johtuen Suomen valtion itsenäisyyden vakavasti kyseenalaiseksi.

EU:lla on jo nykyisellään monia liittovaltiomaisia piirteitä. Sillä on oma parlamentti, virkamieshallitus eli komissio, perustuslaki eli Lissabonin sopimus, tuomioistuin, keskuspankki ja oma raha. Ylintä toimeenpanovaltaa EU:ssa käyttää Euroopan komissio, jolla on yksinoikeus tehdä lakialoitteita EU:n lainsäädännöksi. Sillä ja Euroopan unionin neuvostolla on oikeus säätää direktiivejä ilman europarlamentin hyväksyntää. Komissiolla on myös veto-oikeus parlamentin päätöksiin. Komissio toimii käytännössä EU:n hallituksena ja sen puheenjohtaja EU:n presidenttinä.

Nykyisin voimassa oleva Lissabonin sopimus eli EU:n perustuslaki on juridisesti ensisijainen kaikkiin kansallisiin lakeihin nähden. Myös kaikki muu EU:n lainsäädäntö on jäsenmaiden lakien yläpuolella. Suuri osa Suomea koskevasta lainsäädännöstä sanellaan tällä hetkellä Brysselistä Suomen eduskunnan toimiessa ainoastaan käskyjä toimeenpanevana kumileimasimena.

EU:lla on Lissabonin sopimuksen mukaan yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Sopimuksen myötä EU on voinut solmia kansainvälisiä sopimuksia jäsenvaltioidensa puolesta. Lissabonin sopimus myös sitoo jäsenvaltioita sovittamaan yhteen talous-, työllisyys- ja sosiaalipolitiikkansa. Kaiken kaikkiaan EU pyrkii sanelemaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan, kauppa- ja tullipolitiikan, raha- ja korkopolitiikan, valuuttapolitiikan, sosiaalipolitiikan, veropolitiikan, maahanmuuttopolitiikan ja niin edelleen. Voidaankin pohtia, mitä Suomen itsenäisyydestä mahtaa olla tämän kaiken jälkeen enää jäljellä.

EU:n hallinto- ja päätöksentekokoneistossa Suomen päätösvalta on noin yhden prosentin luokkaa, mikä tarkoittaa, että EU:n kehittäminen suomalaisten haluamaan suuntaan, pois liittovaltiokehityksen raiteilta, on yksin Suomen voimin täysin mahdotonta. EU hallitsee pieniä jäsenmaita, kun taas Ranska ja Saksa hallitsevat EU:ta.

Kaiken kaikkiaan Euroopan hallintorakenne harvainvaltaisuudessaan ja byrokraattisuudessaan muistuttaa hyvin pitkälti entisen Neuvostoliiton hallintorakennetta. Neuvostoliiton politbyroon ja keskuskomitean ovat korvanneet EU:ssa komissio ja neuvosto.

Vuoden 2017 maaliskuussa järjestetyssä Rooman huippukokouksessa tarkasteltiin erilaisia EU:n kehitysvaihtoehtoja komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin laatiman raportin (valkoinen kirja) pohjalta.  Raportissa esiteltiin viisi vaihtoehtoista mallia EU:n suunnaksi, joista keskeisin oli puhdas liittovaltio. Keskustelut EU:n suunnasta jatkuvat vielä tämän vuoden aikana, mutta ratkaisua haetaan todennäköisesti vuoden 2017 loppusyksystä Saksan liittopäivävaalien jälkeen.

Yhteisvaluutta ja syventynyt integraatio vaarantaneet Euroopan vakauden

Suomalaiset euromyönteiset päättäjät perustelivat Suomen liittymistä rahaliitto EMUun taloudellisilla hyödyillä kuten rahaliiton tuomalla vakaalla taloudellisella ympäristöllä ja maamme tiiviimmällä integroimisella Euroopan sisämarkkinoihin. Eurooppalainen vertailu on kuitenkin osoittanut, ettei maan talouskasvu ole riippuvainen euroalueeseen kuulumisesta. Tästä esimerkkinä voidaan mainita omaan valuuttaan nojaavan Ruotsin talous, joka on kasvanut finanssikriisin jälkeen monia euromaita enemmän. Euromaiden talouksien rakenteelliset erot ovat myös kasvaneet euron aikana tuottavuudessa ja kilpailukyvyssä. Euro ei ole kaventanut vaan kasvattanut maiden välisiä eroja, joita on jouduttu paikkaamaan tukipolitiikalla, tulonsiirroilla ja yhteisillä veloilla.

Todellisuudessa talouden ja politiikan eliitti vei Suomen rahaliittoon poliittisista syistä. EMUn jäsenyyden myötä Suomi haluttiin viedä niin sanotusti Euroopan ytimeen ja osaksi ylikansallista liittovaltiota. Turvallisuuspoliittisena perusteena oli se, että rahaliiton myötä EU kehittyisi vähitellen myös sotilasliitoksi. Sisäpoliittisena syynä jäsenyydelle rahaliitossa oli ennen muuta eliitin toive markkinoiden vapautumisesta ja sen myötä Suomen korporatiivisen järjestelmän murenemisesta.

Finanssi- ja velkakriisi on asettanut 1950-luvulla alkaneen, lopulta liittovaltioon tähtäävän integraation kyseenalaiseksi. Vuonna 1957 talousnobelisti James Meade selvitti, mitä eurooppalaisen integraation tie pitää sisällään: talous- ja rahapoliittisen vallan siirtäminen valtioilta ylikansalliselle taholle, joka käytännössä käyttäisi maiden perustuslakien mukaan jäsenvaltioiden hallituksille kuuluvaa valtaa. Tällä hetkellä itsenäisen valtion tärkeintä taloudellista valtaoikeutta, talouspoliittista budjettivaltaa, ollaan asteittain siirtämässä jäsenvaltioilta unionille.

EU:n yksi tämän hetken suurimmista ongelmista on kiistämättä euro. Epäonnistunut yhteisvaluutta ja sen ympärille rakennetut pelastustoimet heikentävät EU:n taloutta ja nakertavat sen yhtenäisyyttä. Samalla ne lisäävät rahoitusmarkkinoiden kriisialttiutta. On suuri vaara, että eurokriisin ja siitä seuraavien korjaustoimenpiteiden vuoksi EU-jäsenmaiden keskinäinen luottamus ja taloudellinen moraali romuttuvat pysyvästi.

EMUn jäsenmaat ovat vastanneet epäonnistuneen rahoitusjärjestelmän tekohengittämisestä, mahdollistaneet pankeille voittojen keräämisen ja sosialisoineet tappiot veronmaksajien kannettaviksi. Poliittinen sääntely on toiminut markkinatoimijoiden vallan jatkeena, vaikka sääntelyn tulisi suojata kansalaisia ja markkinatoimijoita toistensa mielivallalta. Reaalitalouden tehtävä ei ole palvella rahoitusjärjestelmää, vaan asetelman on oltava toisin päin.

Euro on täysin epäoptimaalinen valuutta-alue, sillä se muodostuu tällä hetkellä valtioista, jotka ovat talouksien, kielten ja kulttuurien sekä geopolitiikan osalta liian erilaisia. Jotta valuutta-alue olisi aidosti toimiva, ympäristön pitäisi olla kaikilta osin mahdollisimman yhtenäinen.

Talousnobelisti Robert Mundellin vuonna 1961 esittämässä optimaalisen valuutta-alueen teoriassa tärkeimpiä kriteerejä on työvoiman vapaa liikkuvuus. Vaikka tätä usein korostetaankin EU:n päätöksenteossa, ei todellista vapaata liikkuvuutta ole Euroopassa mahdollista saavuttaa juuri kieli- ja kulttuurieroista johtuen. EU:n virallisten kielten määrä lähentelee kolmeakymmentä, ja kulttuurierojen takia on jatkossakin mahdotonta valvoa, että kaikki maat noudattavat samoja sääntöjä.

Vapaan liikkuvuuden puutetta olisi mahdollista kompensoida työmarkkinoiden joustavuudella, mikä kuitenkin käytännössä tarkoittaisi palkkojen alentamista eli sisäistä devalvaatiota. Nykyisten kriisimaiden tavoin Suomi yritti selvitä 90-luvun lamasta sisäisellä devalvaatiolla. Sisäisen devalvaation epäonnistuttua luovuttiin kiinteästä valuuttakurssista ja annettiin markan kellua. Kelluvaa valuuttaa tarvitsisivat tällä hetkellä myös euroalueen kriisimaat. Kriisimaiden valuutat on kuitenkin eurojäsenyyden kautta sidottu alueen vahvimman kansantalouden, Saksan, valuuttaan.

Kriisimailla ja kyseisten maiden kansalaisilla on euroalueen jäsenenä kolme vaihtoehtoa: 1) säilyttää nykyinen elintaso muista maista saatavilla tulonsiirroilla, 2) alentaa elintasoa, 3) muuttaa muualle. Koska ammattiyhdistysliike estää käytännössä useimmissa Euroopan maissa palkkojen alentamispyrkimykset, on kriisimaissa päädytty tukipakettien anomiseen ja maastamuuttoon. On kyseenalaista, kuinka vain äidinkieltään ja kenties englantia osaava kykenee työllistymään vieraskielisessä euromaassa. Kielen oppiminen on huomattavasti hitaampaa kuin talouden suhdannevaihtelut.

Euroalueen epäoptimaalisuuksista aiheutuvia ongelmia yritetään tällä hetkellä lievittää pankkiunionilla ja jäsenmaiden välisillä tulonsiirroilla eli tukipaketeilla. Ongelmia varten on perustettu muun muassa Euroopan vakausmekanismi (EVM), joka hoitaa pelastusoperaatiot jäsenmaiden takauksella. Koska finanssi- ja velkakriisi on valuutta-alueen epäoptimaalisuuksista johtuva rakenteellinen kriisi, se ei tule kestävällä tavalla ratkeamaan näillä eurokraattien toivomilla keinoilla.

Euroalueen kasassa pitäminen edellyttää väistämättä lisääntyvää yhteisvastuuta, tiivistyvää integraatiota, jatkuvia tulonsiirtoja vahvemmista jäsenmaista heikompiin jäsenmaihin ja liittovaltion muodostamista. Tässä kehityksessä Suomi tulee todennäköisesti jatkossakin olemaan maksajan roolissa.

EU-federalistit ovatkin itsevarmoina ryhtyneet hahmottelemaan ja valmistelemaan uusia yhteisvastuuta lisääviä hankkeita, jotka voivat pahimmillaan toteutua, jos EU-kriittiset puolueet eivät menesty vaaleissa lähitulevaisuudessa. Etenemässä voivat olla muun muassa yhteinen talletussuoja, yhteinen budjetti euroalueelle, osittain yhteinen verotus, yhteinen suhdannerahasto, EVM:n muuttaminen Euroopan valuuttarahastoksi sekä myöhemmin myös yhteiset velkakirjat eli eurobondit.

Helmut Kohlin ja François Mitterrandin edesvastuutonta poliittista projektia, euroa, voidaan perustellusti pitää toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpana talouspoliittisena virheenä. Eurossa ei ole taloudellisesti mitään järkeä. Euroalue vetää Suomea yhä enemmän kurjistumisen kierteeseen, sillä maaltamme puuttuu oman rahapolitiikan tarjoama jousto negatiivisen talouskehityksen oloissa.
Euro heikentää Suomen kilpailukykyä. Ilman euroa Suomi saisi itse vastata rahapoliittisista päätöksistä, ja maan talous, työllisyys, kansalaisten tulot ja valtion verotulot olisivat kasvussa selvästi edullisemmalla valuuttakurssilla. Valtion velkaantuminen pysähtyisi, eikä kipeitä menoleikkauksia tarvitsisi toteuttaa. Euro-eron jälkeen Suomi välttyisi kriisimaiden tukemiselta. Suomen kohtalaisen hyvän luottoluokituksen ansiosta olisi todennäköistä, että pääomapaon sijaan Suomeen virtaisi nykyistä enemmän ulkomaista pääomaa.

EMUn jäsenmailla on euron suhteen jäljellä vain kaksi vaihtoehtoa: eroaminen eurosta tai EU:n syventäminen keskusjohtoiseksi tulonsiirtounioniksi ja liittovaltioksi. Suomen itsemääräämisoikeuden ja kansantalouden pelastamiseksi ainoa vaihtoehto on erota rahaliitto EMUsta ja siirtyä eurosta omaan valuuttaan. Suomi ei tulisi vielä tässä vaiheessa merkittävästi kärsimään euroerosta taloudellisessa mielessä. Mitä pidempään Suomi kuitenkin jatkaa eurossa, sitä enemmän maamme joutuu sitoutumaan tuhoisaan tukipolitiikkaan ja sitä tuhoisammat seuraukset tulevat olemaan euron lopulta hajotessa.

Eurosta eroamisen lisäksi Suomen on osaltaan pyrittävä edistämään euroalueen hallittua purkamista. Purkaminen parantaisi Euroopan talousnäkymiä ja lisäisi maanosan yhtenäisyyttä. Tulevaisuudessa optimaalisen yhteisvaluutan voisivat muodostaa samankaltaiset ydin-Euroopan maat. Suomelle ja muille vastaaville Euroopan maille kyseinen valuutta voisi olla käytössä oman valuutan rinnalla, jos Suomen kansan enemmistö näin haluaa.

Eurooppa on paljon enemmän kuin EU

Nykyaikana Euroopan unioni on pyrkinyt monopolisoimaan Eurooppa-käsitteen ja yksinoikeudella tulkitsemaan ja hyödyntämään eurooppalaisuutta. EU:sta onkin pyritty luomaan mielikuvilla jotain sellaista, mitä se ei selvästikään ole. Kylmän sodan ajan jälkeen EU edusti jotakin hienoa ja ennen kokematonta kaukomailta. Se herätti myönteisiä mielikuvia, kuten ranskalaista ruokakulttuuria, brittiläistä musiikkia, saksalaisia autoja ja Italian jalkapallokatsomojen intohimoa. Suomi tuntui monesta silloin syrjäiseltä maailmankolkalta, jolle EU oli ainoa mahdollinen keino tuoda kansainvälisiä yhteyksiä. Maan globalistipoliitikoiden vankkumaton päämäärä oli 1990-luvun alussa päästä eroon heidän ankeaksi kokemastaan ”Impivaara-Suomesta” edistämällä valtion kansainvälisyys- ja monikulttuurisuuskehitystä EU-jäsenyyden avulla. Tällä tavoin hallitsevat luokat pyrkivät tekemään Suomesta ”aidosti kansainvälisen” maan, jossa eliittiä häiritsevät kansalliset erityispiirteet voitaisiin hävittää sulauttamalla ne globaaliin massakulttuuriin.

Eurooppalaisten tuntema ihanteellinen Eurooppa on kuitenkin syntynyt juuri kansojensa alkuperäisestä monimuotoisuudesta ammentaen. Oma synnyinmaa, äidinkieli ja kulttuuritausta ovat tärkeä osa eurooppalaisten identiteettiä, ja eurooppalaisten on syytä olla niistä ylpeitä. Se, että esimerkiksi suomalaiset ovat löytäneet Eurooppaa kiertäessään hyviä puolia monista eri Euroopan maista ja alueista, ei tarkoita sitä, että kaikkien eurooppalaisten maiden ja kansojen tulisi yhdenmukaistua samaan muottiin EU-liittovaltion osina. Päinvastoin, silloin ne eivät olisi enää samoja maita ja alueita, joiden erityispiirteitä suomalaiset ovat oppineet arvostamaan.

Kansallinen ajattelu on edelleen merkittävä sosiaalisten ja kulttuuristen prosessien konteksti, vaikka EU-eliitti on pyrkinyt sitä kaikin keinoin murentamaan. Euroopan eri kansat muodostavat muista ihmisyhteisöistä erotettavissa olevia kokonaisuuksia, joille on historian saatossa syntynyt kansallinen tietoisuus eli identiteetti. Elinvoimainen kansallinen identiteetti on ollut kansoja koossapitävä voima, joka on lujittanut kansojen sisäistä yhtenäisyyttä, yhteisöllisyyttä ja kansallistunnetta. Päästäkseen tavoitteeseensa, Euroopan liittovaltioon, EU-eliitin on ollut välttämätöntä pyrkiä murentamaan kansallista identiteettiä ja kansallisvaltioiden yhtenäisyyttä.

Federalistien virheet

Vuoden 2013 tammikuussa Iso-Britannian sen aikaisen pääministerin, David Cameronin, puhe aloitti keskustelun EU:n olemassaolon syistä ja hyödyistä sekä EU-järjestelmän demokraattisuudesta. Britit eivät hyväksyneet ajatusta alati tiivistyvästä unionista. He kokivat, ettei EU-jäsenyys enää vastannut heidän toiveitaan siitä, mihin suuntaan unionia tulisi kehittää. Lisäksi brittien toiveet tiukemmasta maahanmuuttopolitiikasta kokivat yhteentörmäyksen kasvavan EU-sääntelyn ja avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikan kanssa. EU-kriittisen ilmapiirin paineen alla Cameron lupautui järjestämään kansanäänestyksen maan EU-jäsenyydestä.

Lopulta vuoden 2016 kesäkuussa järjestetyssä kansanäänestyksessä Britannian kansa päätti erota EU:sta. Äänestyksen tuloksen seurauksena Suomi meni pois tolaltaan muun Euroopan mukana. Politiikan, tiedotusvälineiden ja talouselämän edustajat kauhistelivat tulosta. Brittien väitettiin pilanneen tulevaisuutensa ja horjuttaneen vakavasti koko maanosamme tasapainoa erityisesti taloudellisessa ja turvallisuuspoliittisessa mielessä. Hetkittäin tunnelma muistutti maailmanlopun odotusta; ikään kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin heinäsirkkaparvet ja ruttoepidemiat ilmaantuvat.

Selvää on, että euroeliitti sai kovan läimäyksen vasten kasvoja. Ison-Britannian kaltaisen merkittävän talous- ja sotilasmahdin ero tarkoittaa äänekästä epäluottamuslausetta koko unionille – varsinkin, kun eron turmiollisuudesta varoiteltiin kuukausitolkulla kaikissa valtavirran tiedotusvälineissä. Tätä ilmiselvää tosiseikkaa yritettiin selitellä pois kaikin tavoin. Ei-toivotusta lopputuloksesta syytettiin vanhoja ja maalaisia, jotka olivat kuulemma ”vieneet brittinuorilta tulevaisuuden”. Näin hyvin federalistit uskoivat tuntevansa nuorten mielialat, vaikka alustavien kyselyjen mukaan vain 38 prosenttia Britannian 18–24-vuotiaista ylipäätään osallistui koko äänestykseen. EU-eliitin yleisin selitys oli kuitenkin se, että Nigel Faragen johtama Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP) ja muut vaaralliset nationalistit ja populistit olivat propagandallaan vahingoittaneet unionin mainetta ja saaneet ymmärtämättömät kansanjoukot puolelleen. Tähän väitteeseen takerruttiin kuin pelastusköyteen niin päivälehtien kolumnipalstoilla kuin Euroopan parlamentin puhujapöntöissä.

Todellisuudessa UKIP:n ja muiden Brexit-kampanjoitsijoiden vaikutus oli korkeintaan välillinen. Kukaan ulkopuolinen taho ei ole vahingoittanut EU:n imagoa – unioni on pilannut maineensa itse. Niin Britanniassa kuin muualla tavallinen kansalainen on nähnyt, miten hänen verorahansa käytetään tukipaketteihin ja miten massamaahanmuutto slummiuttaa hänen asuinympäristönsä. Hän on nähnyt, miten EU-komissio kävelee kansallisten päätöksentekoelinten yli ja määrää sanktioita maille, jotka yrittävät valvoa omia rajojaan ja ajaa kansallisia etujaan. Nämä asiat herättävät tavallisessa kansalaisessa oikeutettua huolta, johon euroeliitti valtamedian avustuksella reagoi leimaamalla hänet rasistiksi tai tietämättömäksi hölmöksi.

Vielä tähänkään mennessä EU-federalistit eivät ole osoittaneet pienintäkään kykyä itsekritiikkiin eikä pienintäkään halua pohtia, missä he itse ovat menneet harhaan. Sen sijaan he ovat soimanneet väärin äänestänyttä kansaa ja laatineet suunnitelmia integraation syventämiseksi. He ovat jatkaneet samalla ylimielisyyden tiellä, joka on vienyt Euroopan unionin tähänastisen historiansa pahimpaan kriisiin. Erityisen vaarallista tämä ylimielisyys on siksi, että se vain syventää ristiriitoja Euroopan kansojen välillä ja tuhoaa mahdollisuudet aitoon yhteistyöhön.

Ajatus yhtenäisestä Euroopasta ei suinkaan ole läpikotaisin huono. Euroopassa on kyse joukosta ihmisiä ja kansoja, jotka jakavat keskeisiltä osiltaan yhteisen historian, juuriltaan yhteisen kulttuuritradition ja myös pääosin yhteisen geeniperimän. Eurooppalaisuus on omanlaisensa kulttuurimuoto, eräs ainutkertainen tapa elää ja olla olemassa. Euroopan historian merkittävät ilmiöt kuten kaupunkikulttuurin synty, feodalismi, uskonpuhdistus vastareaktioineen, löytöretket, valistus ja romantiikka, kansallisvaltioiden synty ja teollinen vallankumous ovat olleet koko mannerta ja kaikkia sen kansoja koskettavia asioita.

Kaikesta monimuotoisuudesta ja erimielisyyksistäkin huolimatta Euroopan kansoilla on myös yhteisiä poliittisia intressejä, jotka ovat meidän aikanamme vain korostuneet. Sekä siirtolaiskriisi että suurten valtioiden voimapolitiikka, ekologisista kriiseistä puhumattakaan, ovat ongelmia, joiden ratkaisemiseen vaaditaan kaikkien Euroopan maiden yhteistyötä. Siksi ajatus eurooppalaisesta identiteetistä on kohtalonkysymys.

Nykymuotoinen EU on ymmärtänyt yhteisen eurooppalaisuuden idean tuhoisalla tavalla väärin. Sen johtajat uskovat, että jonkinlainen yleinen eurooppalaisuus hiljalleen liuentaa ja poistaa kansalliset identiteetit ja tekee kansallisvaltiot tarpeettomiksi. On päivänselvää, ettei tällaista abstraktia eurooppalaisuutta ole olemassa eikä voikaan olla. Ei ole olemassa ”pelkästään” eurooppalaista ihmistä, vaan jokainen eurooppalainen kuuluu myös johonkin kansakuntaan. Tervehenkisen eurooppalaisen yhteisöllisyyden pitäisi suojella ja vaalia näitä kansakuntia ja kansallisia identiteettejä, ei suinkaan pyrkiä hävittämään niitä. Samalla tavoin kansallisvaltiokin rakentuu erilaisten paikallisten identiteettien päälle ja parhaassa tapauksessa toimii niitä suojaavana rakenteena.

EU-federalistien suurin virhe on ollut kuvitelma, että nationalismi on Eurooppa-aatteen vihollinen. Kiintymys yhteiseen eurooppalaiseen perintöön olisi voinut kehittyä kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen rinnalle, samalla tavoin kuin paikallis- ja heimoidentiteetit ovat toimineet ja toimivat yhä kansallisvaltioiden perustana. Liittovaltiohaaveissaan kiivaimmat eurointoilijat ovat viitanneet kintaalla nationalismin myönteisille voimille, rakkaudelle kotiseutua, kulttuuria ja kanssaihmisiä kohtaan. He eivät kuitenkaan ole kyenneet hävittämään kansallistunnetta vaan ajaneet sen puolustuskannalle ja näin kylväneet vihan ja sekasorron siemenet.

Euroopan unionin kehittämiselle liittovaltioksi on haettu perusteluja esimerkiksi Pohjois-Amerikan jo olemassa olevasta Yhdysvalloista. Vertaus kuitenkin ontuu, sillä Yhdysvallat oli perustaltaan hyvin yhdenmukainen maa. Sen perustan loivat pääosin englanninkieliset, protestanttiset uudisasukkaat, joiden varaan Amerikan Yhdysvaltojen yhteiskunnalliset instituutiot rakentuivat. Yhdysvaltojen väestön nykyinen ennennäkemätön demografinen ja sosiokulttuurinen käänne eurooppalaisperäisten ihmisten dominoimasta maasta kohti mitä erilaisimpien vähemmistöjen välistä konfliktipesäkettä asettaa kuitenkin lähitulevaisuudessa Yhdysvaltojen koko valtiollisen yhtenäisyyden vaakalaudalle. Myös EU-projektin ongelmaksi on muodostunut se, ettei se enää ole eurooppalainen. Unioni on alkanut yhä enemmän keskittyä erilaisiin globaaleihin hankkeisiin. Sallimalla suurisuuntaisen kansainvaelluksen kolmannesta maailmasta omalle maaperälleen sekä havittelemalla Turkkia jäsenekseen se on käytännössä ajanut eurooppalaisten ihmisten etujen vastaista politiikkaa. On selvää, että kansat eivät halua integraatiota tällaisissa oloissa yhtään enempää.

Britannian esimerkki rohkaisee jatkossa todennäköisesti myös muita EU:n jäsenmaita aloittamaan oman eroprosessinsa. EU-eliitti haluaa kuitenkin luoda Britanniasta varoittavan esimerkin muille jäsenmaille pyrkimällä tekemään EU-eroneuvotteluista mahdollisimman hankalat. Tämän ei pidä kuitenkaan antaa lannistaa Euroopan kansojen itsenäisyysmieltä. Neuvottelujen yhteydessä EU-federalistit tulevat paljastaneeksi todellisen kansanvallan vastaisen luonteensa.

Kansallisvaltioita tarvitaan yhä

Kansallisvaltiolle ei edelleenkään ole varteenotettavaa kilpailijaa maailmanpoliittisessa järjestelmässä. Oma kansallisvaltio on myös suomalaisille paras mahdollinen edunvalvoja nykyisessäkin globalisoituneessa maailmassa, jossa kaupankäynnin ja muun kanssakäymisen raja-aidat ovat madaltuneet. Kansaa edustavan valtion kannattaa kansainvälisessä järjestelmässä minimoida mahdollisuudet joutua sidotuksi päätöksiin, jotka ovat valtiolle ja sen kansalaisille epäedullisia. Siksi ylikansallinen federalismi on pahasta.

Kaikkien Euroopan kansojen erityisluonnetta on kunnioitettava. Kansojen monimuotoisuudesta aiemmin voimansa ammentaneiden Euroopan kansallisvaltioiden yhdistäminen ylikansallisen eurooppalaisen valtion alaisuuteen merkitsisi kansakuntien sulautumista yhtenäiseksi massaksi. Tällöin Euroopasta muodostuisi samanlainen eri kansojen hautausmaa kuin Neuvostoliitto oli.

Keskusjohtoinen ja byrokraattinen EU-valtio ei ole yhteen sovitettavissa kansanvallan kanssa, sillä aitoa demokratiaa ei voida harjoittaa loukkaamalla yhteiskunnan ylintä auktoriteettia eli kansan tahtoa. Kansan tahdon loukkaaminen voi johtaa liian hajanaiseen valtiokokonaisuuteen ja synnyttää siten haitallista separatismia. Eurooppalainen yhteistyö tarvitsee toimiakseen kansojen hyväksynnän. Siksi pelkkä poliittisen eliitin tahto ei riitä, vaan tarvitaan muun muassa lisää suoria, sitovia kansanäänestyksiä. Eurooppalainen yhteistyö ilman kansalaisten laajaa hyväksyntää ei ole kestävää.

Euroeliittiä ei kuitenkaan kiinnosta uudistaa Euroopan unionia kansojen ja kansallisvaltioiden ehdoilla, sillä EU:n demokratiavajeesta on keskusteltu jo vuosikymmenet. Demokratia on kaukainen ihanne nykyisessä Euroopan unionissa, josta koko sen olemassaolon ajan on ollut tarkoitus luoda keskusjohtoinen liittovaltio.

Kohti Kansakuntien Eurooppaa

Nykymuotoiselle liittovaltiota kohti kehittyvälle Euroopan unionille on väärin perustein annettu kunnia maanosan vuosikymmeniä kestäneestä rauhantilasta. Länsi-Eurooppa ei olisi selvinnyt kylmästä sodasta ilman Yhdysvaltojen ydinasesateenvarjoa. Rauhan loivat myös itsenäisten valtioiden välisen yhteistyön ja kaupankäynnin varaan rakentuneet Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Euroopan talousyhteisö ja Euroopan yhteisö. Pysyvän rauhan synnytti kuitenkin ennen kaikkea Euroopan kansojen tahto elää sovussa. Eurooppalaiset kansat olivat kyllästyneet kahden maailmansodan verenvuodatukseen ja tahtoivat muutosta. Ilman tätä yhteistä tahtoa eurooppalainen yhteistyö olisi ollut mahdotonta. Todellisuudessa EU on ollut tässä kehityksessä pelkkä sivustaseuraaja.

Tahto elää sovussa ei ole kadonnut, vaikka tavallista kansalaista syyllistävät federalistit väittävätkin toisin. Vaikka EU hajoaisi huomenna, Saksa ei hyökkäisi Puolaan, Ruotsi ei liittäisi Suomea ja Norjaa takaisin itseensä eikä uutta kolmikymmenvuotista sotaa syttyisi. Saattaa olla, että nykyinen kapina unionia kohtaan, jonka viimeisin ilmentymä oli Britannian eroäänestys, ei olekaan merkki yhtenäisyyskehityksen päättymisestä, vaan aivan päinvastaisesta. Kenties Euroopassa todistetaan juuri eurooppalaisten kansojen uutta lähentymistä toisiinsa. Ehkä eurooppalaiset ylittävät kulttuuri- ja kielimuurinsa taistelussa todellisuudesta vieraantunutta ja omaan valtaansa rakastunutta euroeliittiä vastaan. Brexitin jälkeiset tunnelmat EU-kriittisissä piireissä eivät ole olleet vihamieliset vaan innostuneet ja toiveikkaat.

Tämänhetkinen kriisi on käännettävä voimavaraksi, ja Brexitin synnyttämä innostus on käytettävä toisenlaisen Euroopan rakentamiseen. Nykyinen perusteiltaan mätä Euroopan unioni pitää kaataa, ja poliittinen valta luovuttaa takaisin kansallisvaltioille, jotta tilalle voidaan rakentaa aidosti kansanvaltainen ja Euroopan kansojen eroja kunnioittava yhteisö, Kansakuntien Eurooppa. Euroopassa on pyrittävä lisäämään kaikkien Euroopan kansojen ja alueiden itsemääräämisoikeutta. Vetoapua suomalaiset itsenäisyysmieliset poliitikot saavat tavoitteeseensa muilta Euroopan menestyneiltä kansallismielisiltä puolueilta.

Eurooppalaista yhteistyötä on ryhdyttävä rakentamaan uudelleen Kansakuntien Eurooppa -ajattelumallin pohjalta, jossa jokaisella kansalla on valtiollisista olosuhteista riippuen oikeus joko valtiolliseen itsenäisyyteen tai sisäiseen itsemääräämisoikeuteen. Euroopan unionin tilalle rakennettavassa Kansakuntien Euroopassa itsenäiset kansat ja kansallisvaltiot harjoittavat vapaaehtoisuuteen pohjautuvaa rauhanomaista yhteistyötä keskenään. Kansakuntien Euroopan malli rakentuu itsemääräämisoikeutensa säilyttävien valtioiden varaan, ja sen jäsenvaltiot säilyttävät neutraaliutensa sekä kansallisen budjettivaltansa.

Uudessa Euroopassa arvostetaan eurooppalaista yhteistyötä, jossa valtiot omien kansallisten etujensa pohjalta rakentavat yhdessä kokonaisvaltaisia ratkaisuja esimerkiksi talouden, turvallisuuden, ympäristönsuojelun ja kansanvaltaisuuden edistämiseksi. On tärkeää, että valtioiden välisessä yhteistyössä noudatetaan tiukasti kansanvaltaisuuden periaatteita. EU-federalistien sanelupolitiikalle, jossa kansalaisille kerrotaan ylhäältä alaspäin, millaiseksi eurooppalainen yhteistyö muodostuu, on sanottava ei.

Kansakuntien Euroopassa poliittinen päätöksenteko hajautetaan ja päätökset tehdään mahdollisimman lähellä niitä, joita päätökset koskevat. Kansallista itsemääräämisoikeutta murentavan EU-järjestelmän sijaan kansalle annetaan mahdollisimman suuret poliittiset vaikutusmahdollisuudet lisäämällä esimerkiksi suoraa demokratiaa, kansalaisten osallistamista ja joukkoistamista sekä hallinnon läpinäkyvyyttä.

Euroopan valtioiden suvereeniuden kunnioittamisen ohella kansakuntien Eurooppa tunnustaa eurooppalaisten kansakuntien historialliset ja kulttuuriset juuret. Oman kielellisen ja kulttuurisen perimän rajoittamaton vaaliminen nähdään Kansakuntien Euroopassa ihmisarvoisen ja oikeudenmukaisen valtiollisen elämän tärkeimpänä elementtinä.

Kansallinen itsenäisyys tulee nähdä vastakohtana globalisaatiokehitykselle, joka imee voimansa pitkälti yhdysvaltalaisesta kulttuuri-imperialismista. Eurooppa tulee nähdä muista maanosista riippumattomana omana sivilisaationaan, joka on yhteensovittamaton muiden kilpailevien sivilisaatioiden kanssa. Vuorovaikutus sivilisaatioiden välillä on toivottavaa, mutta niiden pakonomaisesta toisiinsa sulauttamisesta seuraa väistämättä konflikti. Tämän vuoksi Kansakuntien Euroopalla on oltava puhtaasti eurooppalaiset rajat, eikä esimerkiksi Turkin kaltaisilla mailla ole sijaa tässä kulttuurisessa arvoyhteisössä. Yhteistyöhön toistensa kanssa pyrkivien itsenäisten eurooppalaisten kansallisvaltioiden tarkoituksena on ennen kaikkea taata rauha, vakaus ja taloudellinen hyvinvointi Euroopassa.

Ne hyödyt, jotka usein luetaan Euroopan unionin ansioiksi kuten vapaakauppa ja ihmisten vapaa liikkuvuus, on jo saavutettu vuonna 1994 voimaan astuneella sopimuksella Euroopan talousalueesta (ETA). Euroopan unionin purkaminen avaisi mahdollisuuden uudelle eurooppalaiselle vapaakauppaan ja jäsenmaiden yhdenvertaisuuteen perustuvalle järjestölle. Luontevinta tämä järjestö olisi toteuttaa yhdistämällä ETA ja Euroopan valtioiden välinen vapaakauppaa edistävä järjestö (EFTA). Paras taloudellinen järjestelmä on kansallisvaltioiden kautta toimivat vapaat, vastuulliset ja toimintakykyiset markkinat.

Suomalaisten tulee uskoa parempaan kansalliseen tulevaisuuteen. Kansallisen identiteetin ja yhtenäiskulttuurin perintönä meillä on hyvin toimivat yhteiskunnalliset instituutiot, koulutettu väestö ja vahva kansanluonne. Suomen kansan olemassaolo tarvitsee edunvalvojakseen oman kansallisvaltion selvitäkseen kansainvälisen järjestelmän puristuksissa.

Suomi jakaa monia hyviä yhteisiä arvoja muiden Euroopan maiden kanssa, ja siksi eurooppalainen yhteistyö on tärkeää Suomen kannalta myös jatkossa. Kansakuntien Euroopan valtioilla voisi perusteellisesti olla Keskinäinen puolustusliitto, koska sivilisaatiomme turvallisuus on yhteinen. Sen sijaan Euroopan maiden yhteinen ulkopolitiikka ei ole geopoliittisista syistä mahdollista. Yhteisessä ulkopolitiikassa Eurooppa hajoaisi keskenään kinasteleviin kuppikuntiin, mikä ei olisi kestävää. Euroopan eri osilla, Atlantin rannikolla, Välimeren alueella, Tonavan alueella, Itämeren alueella, on kaikilla omat ulkopoliittiset intressinsä ja suuntautumisensa, jotka eivät voi toteutua samassa muotissa.

EU-nöyryytyksen aiheuttaman kansallisen itseluottamuksen takaisin saaminen on välttämätöntä Kansakuntien Euroopan rakentamiseksi. Eurooppa voi olla vahva vain, jos sen osat ovat vahvoja. Tämä edellyttää sitä, että Suomi tulevina vuosina harjoittaa kansallisella ja kansainvälisellä tasolla kansallisista eduista tinkimätöntä ja päämäärätietoista politiikkaa.

Meidän pitää voittaa Eurooppa takaisin kansoille.