Venäjä hyökkäsi suurella voimalla Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopassa käydään parasta aikaa täysimittaista sotaa. Venäjän mukaan se suojelee itseään lännen uhalta ”demilitarisoimalla” Ukrainan. Venäjä haluaa ottaa Ukrainan poliittisesti haltuunsa ja korvata maan nykyisen johdon venäjämielisellä nukkehallinnolla, jonka kanssa sen on helpompi neuvotella pysyvämmästä liittolaissuhteesta.
Ukraina puolestaan puolustaa kansallista suvereniteettiaan. Venäjä ei ole saanut Ukrainaa polvilleen ja vastarinta jatkuu. Sota tulee jatkumaan todennäköisesti vielä pitkään. Venäjällä oli kuvitelma siitä, että se tultaisiin ottamaan Ukrainassa vastaan suotuisasti ja venäläisiä miehittäjiä kohdeltaisiin vapauttajina. Toisin kuitenkin kävi.
Tosiasiassa Venäjä on jo nyt menettänyt Ukrainan. Vaikka Venäjä onnistuisi vaihtamaan vallanpitäjät sille myötämielisiin, ukrainalaiset eivät tule koskaan antamaan Venäjälle anteeksi, eikä maa tule enää muuttumaan venäjämieliseksi. Sota on yhdistänyt ukrainalaiset ennennäkemättömän vahvasti Venäjää vastaan.
Myös länsimaiden yhtenäisyys sekä Venäjään kohdistuneiden pakotteiden laajuus ja nopeus tulivat Venäjän johdolle todennäköisesti yllätyksenä, vaikka maassa on varmasti tehty erilaisia riskiarvioita sodan seurauksista. Venäjä on tähän asti kokenut uhkaavana kehityksen, jossa se joutuu eristetyksi kansainvälisestä päätöksenteosta. Sen keskeinen vaatimus on ollut saada olla mukana määrittämässä ja soveltamassa kansainvälisen oikeuden periaatteita. Kansainväliseen oikeuteen vetoaminen on ollut Venäjälle työkalu tehdä ulkopolitiikkaa. Nyt Venäjä on epäilemättä rikkonut kansainvälistä oikeutta, maata ollaan ajamassa lännen suunnalta kauppasaartoon ja Venäjän kansainvälinen asema on murenemassa.
Venäjällä ja Euroopalla on pitkä ja riitaisa historiallinen suhde. Tästä huolimatta Euroopan unioni on ollut Venäjän suurin kauppakumppani. Nyt illuusiot ja idealismi ovat kuitenkin kaikonneet EU:n ja Venäjän suhteista ja kaupankäynnin ja muun yhteistyön aika on loppu pitkäksi aikaa.
Ukrainan sodan seurauksena maailma ei ole enää entisensä. Siirrymme globalisaatiosta valtablokkeihin perustuvaan ajatteluun. Turvallisuusympäristömme on nopeassa ja rajussa muutoksessa. Ukrainan sodalla on väistämättä vaikutuksia myös Suomen turvallisuuteen sekä maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.
Suurvaltakamppailu Venäjän politiikassa
Venäjän ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustan muodostaa maan suvereniteetin puolustaminen. Venäjä pitää itseään suurvaltana, eikä halua muiden maiden puuttuvan sen sisäisiin asioihin. Vuonna 2012 silloinen Venäjän pääministeri Vladimir Putin piti presidentinvaalikampanjansa yhteydessä linjapuheen, jossa hän nosti esiin keskeiset periaatteet, jotka ohjaavat Venäjän politiikkaa: 1) Venäjä pyrkii edistämään multilateraalisen maailmanjärjestyksen muotoutumista, 2) Venäjä ei eristäydy, 3) Venäjällä on etuoikeutettuja intressipiirejä, 4) Venäjä korostaa kansainvälisen oikeuden normeja ja 5) Venäjä suojelee kansalaisiaan myös maan rajojen ulkopuolella.
Venäjälle kansainvälisen politiikan ydin muodostuu valtioiden välisestä valtakamppailusta. Maa uskoo vain voiman logiikkaa. Venäläisittäin rauha liittyy sotilaalliseen voittoon, ja Venäjä näkee rauhan olevan suurvaltakamppailujen maailmassa vääjäämättä asevaraista. Venäjä kokee asevaraisuuden sekä tukeutumisen klassiseen voimapolitiikkaan tuoneen sille rauhan lisäksi myös suurvalta-aseman. Venäjän mukaan jättäytyminen EU:n tavoin pelkkien normien ja keskinäisriippuvuuksien varaan on heikkoutta. Venäjä haluaa pysyä valtaa keskittävänä turva- ja varusteluvaltiona, eikä se pyri monien muiden Euroopan maiden tavoin hajautetuksi liberaaliksi kilpailuvaltioksi.
Venäjä kokee, että sillä on vastassaan vahvistuva ja vihamielinen ulkoinen maailma. Ukrainan Venäjä näkee ajautuneen EU:n syliin. Tämä romuttaa Venäjän pyrkimykset rakentaa lähialueilleen sen kanssa läheisessä yhteistyössä olevien maiden ryhmittymän. Neuvostoliitto perusti 1950-luvulla Varsovan liiton, jolla se sai muista maista puskurin itsensä ja Naton väliin. Varsovan liittoa ei enää ole, mutta Venäjä haluaa uudet puskurimaat itselleen. Ukraina nähdään venäläisten silmin tärkeänä puskurivyöhykkeenä. Se, että Ukraina on valinnut yhteistyön suunnakseen EU:n ja Naton, on kova isku Venäjän kansalliselle identiteetille – Venäjän suhde Ukrainaan on erityinen.
Venäjä haikailee tsaarinajan imperiumin perään
Neuvostoliittoa ei enää ole, mutta venäläiset samaistuvat edelleen sen aikanaan kattamaan alueeseen. Tämä on käynyt selväksi sekä Venäjän nykyhallinnon puheissa että teoissa. Venäjän nykyjohto ja sen harjoittama politiikka nauttivat edelleen varsin vahvaa kannatusta venäläisten keskuudessa.
Putin kutsui Ukrainan sotaa edeltäneessä puheessaan Ukrainaa historiallisen Venäjän maaksi. Hän harmitteli sitä, että Lenin erotti tasavallan omaksi alueekseen Neuvostoliiton sisällä.
Putinin mukaan jotkut maat saivat itsenäisyyden lahjana. Tämän tulkinnan mukaan myös Suomen itsenäisyys oli venäläisten antama ”lahja” Suomelle. Lisäksi tähän tulkintaan sisältyy ajatus siitä, että suomalaisten koetaan olevan jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Venäjälle.
Putinin Venäjän haaveilut vanhan tsaarillisen imperiumin uudelleenrakentamisesta näyttäytyvät entistä selkeämpinä. Tämä koskettaa Baltian maiden lisäksi myös Suomea. Vanhan imperiumin rajojen palauttaminen tarkoittaisi Suomen ja Baltian maiden kuulumista Venäjän vallan alle. Suomi kuului tsaarinaikaiseen imperiumiin vuosina 1809–1917.
Ajatusta Venäjän imperiumin uudelleenrakentamisesta tukee myös Putinin viime vuoden lopulla antama lakiesitys, jossa ehdotetaan helpotuksia Venäjän kansalaisuuden saamiselle. Tämä laki koskettaa myös lukuisia Suomessa asuvia henkilöitä. Laissa on kohta, joka viittaa suoraan Venäjän tsaarinaikaiseen imperiumiin.
Geopolitiikan paluu
Geopolitiikka on astunut jälleen näkyvästi politiikan areenalle. Geopoliittiseen ajatteluun sisältyy ajatus siitä, että maantieteellä on ratkaiseva merkitys valtioiden turvallisuudelle. Valtiot pyrkivät hyötymään geopoliittisesta sijainnistaan ja samalla torjumaan siitä aiheutuvia uhkia. Sen varjolla pystytetään tai yritetään pystyttää etupiirejä ja turvallisuusvyöhykkeitä.
Sotilaallisella voimalla on klassisessa geopolitiikassa ollut keskeinen merkitys yhdistyneenä maantieteellisiin tekijöihin. Nykyajan geopolitiikassa ovat korostuneet lisäksi yhä enemmän taloudelliset ja kulttuuriset voimavarat. Taloudellisen voiman tuloa korostava oppi geopolitiikkaa soveltaen on nimetty ”geoekonomiaksi”. Sotilaallisen voiman ja maantieteellisten tekijöiden yhteyttä on puolestaan kutsuttu ”geostrategiaksi”.
Yhteistä näille lähestymistavoille on alueellisten tekijöiden tärkeyden tunnustaminen valtioiden turvallisuuspolitiikassa. Suomelle on geopoliittisesti tärkeää kuulua Pohjoismaihin ja Euroopan mantereeseen.
Venäjän ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa geopolitiikalla on pitkät perinteet. Geopolitiikan näyttämöä hallitsee nykyisin entistä vahvemmin myös Kiina. Geopoliittiset tekijät ovat olleet jatkuvasti läsnä myös Euroopassa esimerkiksi päätettäessä Naton ja Euroopan unionin laajentumisista ja itäisen kumppanuuden ohjelmista. Venäjän harjoittamasta geopolitiikasta poiketen läntinen liittouma on halunnut profiloitua ennen kaikkea niin sanotun pehmeän turvallisuuden levittäjänä.
Geopolitiikka ei perustu pelkästään luottamukseen vaan myös realistiseen arvioon yhteisten etujen merkityksestä. Kylmän sodan jälkeisenä aikana Euroopassa arvioitiin, että eurooppalainen yhteistyö takaa parhaiten rauhan mantereella. Kyseistä ajattelua on yritetty soveltaa myös EU:n ja Venäjän välillä. Tänä päivänä yhteistyö Euroopan ja Venäjän välillä näyttää täysin mahdottomalta pitkälle tulevaisuuteen.
Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina poliittinen ja sotilaallinen valtakamppailu kohdistui aluksi Keski-Eurooppaan, mutta ydinasevarustelun kiihtymisen myötä myös Pohjois-Euroopan strateginen merkitys kasvoi. Ydinasetasapainon vakiintumisen ja aseteknisen kehityksen myötä 1960-luvun lopulta alkaen myös Itämeren alueen turvallisuuspoliittinen tilanne rauhoittui. Lopulta Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen tilanteen rauhoitti pitkäksi aikaa kylmän sodan päättyminen Euroopassa, Saksan yhdistyminen sekä Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajoaminen.
Uudet valtakeskukset ja hegemonia
Kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton hajottua jyrkkä ideologinen vastakkainasettelu lieventyi Euroopassa. Totesipa eräs yhdysvaltalainen politiikantutkija Francis Fukuyama teoksessaan ”The End of History and the Last Man” (1992) jopa ”historian lopun” koittaneen Neuvostoliiton romahtamisen myötä. Fukuyama väitti ihmiskunnan päätyneen liberaaliin demokratiaan ja markkinatalouteen, yhteiskuntamuotoon, joka tyydyttäisi ihmiskunnan keskeisimmät toiveet lopullisesti. Hänen mukaansa historian loppu tarkoitti ennen kaikkea sitä, että ideologisen kehityksen päätepiste oli saavutettu, eikä uusia varteenotettavia ja laajalle leviäviä ideologioita tulisi enää syntymään. Vapauden ja demokraattisten periaatteiden sekä kapitalismin ylivertaisuuden nähtiin saaneen lopullisen niskalenkkinsä kommunismista ja nationalismista. Nykyisin Fukuyaman ajatukset toimivat lähinnä esimerkkinä siitä, kuinka väärin tulevaisuutta voidaan ennustaa.
Erityisesti Fukuyaman teorian haastoi Harvardissa työskennellyt ja Fukuyaman opettajana toiminut Samuel P. Huntington (1927–2008), joka kehitti oman teoriansa kulttuurien kamppailusta. Hän kirjoitti aiheesta artikkelin Foreign Affairs -lehteen vuonna 1993 ja myöhemmin kirjan ”The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order” (1996). Huntingtonin teorian mukaan ihmisten kulttuurilliset ja uskonnolliset identiteetit tulevat johtamaan konflikteihin kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Hänen mukaansa tällainen konflikti tulee tapahtumaan jokaiselle kulttuurille vähintään kerran, kun nämä sokeutuvat ”kuolemattomuuden kangastuksesta”. Tämä kangastus oli Huntingtonin mukaan nimenomaan merkki siitä, että kyseisen yhteiskunnan historia oli kääntymässä laskuun. Kirjassaan hän jakoi maailman uskontoihin perustuviin kulttuuripiireihin ja korosti kulttuuriin perustuvien identiteettien merkityksen kasvua politiikassa. Huntingtonin mielestä tämä loisi kulttuureihin jakautuneen maailman ja synnyttäisi uhkakuvan globaalista sodasta, jossa olisi mukana kaksi osapuolta: Yhdysvallat, jonka liittolaisina olisivat Eurooppa, Venäjä ja Intia vastapuolenaan Kiina, Japani ja islamilainen maailma.
Kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa geopolitiikan merkitystä vähäteltiin, kun poliittinen ja taloudellinen integraatio eteni itään. Tämä synnytti mielikuvan läntisten yhteiskuntien ja arvojen ylivoimasta. Turvallisuuspoliittinen tilanne Euroopassa on muuttunut kylmän sodan jälkeen. Jotkut valtiot hajosivat, osasta tuli demokraattisia, jotkut liittoumat katosivat ja toiset saivat uuden identiteetin.
Jokaisella eurooppalaisella kansallisvaltiolla on omat geopoliittiset perinteensä ja intressinsä. Esimerkiksi Suomessa jatkuvuus on ollut turvallisuuspolitiikassa selvästi voimakkaampaa kuin monissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa. Historiallinen kokemus on epäilemättä yksi keskeisimmistä perusteista määriteltäessä turvallisuuspolitiikan peruslinjauksia. Historiallisia kokemuksia käytetään myös apuna arvioitaessa valtioiden käyttäytymistä kansainvälisessä politiikassa. Geopolitiikan paluu ja Eurooppaan kohdistuvat yhteiset uhkakuvat ovat kuitenkin asettaneet myös Suomen uuteen tilanteeseen, jossa se joutuu arvioimaan omaa turvallisuuspoliittista ympäristöä ja asemaa uusin silmin.
Maailmanpolitiikka on yhdistelmä yhteistyötä ja valtakamppailua. Erityisesti Kiina ja Venäjä ovat ryhtyneet haastamaan lännen hegemoniaa valtakamppailun keinoin. Myös idän suurten valtioiden keskenään tekemä yhteistyö tarkoittaa geopolitiikan mannerlaattojen liikkumista. Kiinan ja Venäjän intresseissä on siirtyä moninapaiseen maailmaan ja syrjäyttää Yhdysvaltojen ja Euroopan ylivalta. Venäjän osalta tämä tavoite konkretisoituu muun muassa Euraasian talousunionissa, jonka Venäjä on luonut EU:n vastinpariksi.
Venäjä pyrkii aktiivisesti kasvattamaan vaikutusvaltaansa lähialueilla, lisäämään asevarustelua ja palauttamaan kylmän sodan aikaiset etupiirit. Etupiiriajattelussa suurvallat sanelevat omilleen, mikä on sallittu ja mikä ei. Etupiiriajattelun korostuminen Venäjän politiikassa asettaa merkittäviä haasteita Suomen ja muun Euroopan turvallisuusympäristölle.
Mitä tekee lännestä eristetty Venäjä?
Ei-eristäytymisperiaate on ollut Venäjälle vahva motiivi, joka on tähän asti estänyt sitä viemästä länsisuhteita kärjistymispisteeseen. Periaatteen tueksi löytyy aiempia esimerkkejä siitä, miten Venäjä reagoi erityisesti Nato-laajentumiseen. Molemmat kylmän sodan jälkeiset laajentumiskierrokset, joissa Nato on tullut Venäjän intressipiireille, ovat toteutuneet ilman merkittäviä poliittisia tai sotilaallisia ongelmia. Toki Venäjä on uhkaillut, esimerkiksi sijoittamalla Iskander-ohjuksia Kaliningradiin, mutta protestoinnistaan huolimatta se ei ole ennen Ukrainan kriisiä toteuttanut sotilaallisia uhkauksiaan.
Venäjä on tiivistänyt suhteitaan Kiinan lisäksi Keski- ja Kaakkois-Aasiaan. Nähtäväksi jää, pystyykö erityisesti lännestä eristetty Venäjä jatkossa muodostamaan kestäviä ja vaikuttavia liittolaissuhteita kansainvälisen politiikan areenoilla. Monilla Venäjän kanssa yhteistyötä tekevillä mailla on kuitenkin intresseissä pyrkiä pysymään edes kohtalaisissa väleissä lännen kanssa.
Euroopan ja Yhdysvaltojen välinen voimasuhde näkyy edelleen vahvana kansainvälisessä politiikassa. Silloin kun EU ja Yhdysvallat ovat olleet yksimielisiä vaikkapa joistakin globaaleista maailmantalouteen liittyvistä asioista, ne ovat yleensä edenneet niiden haluamalla tavalla.
Euroopan taloudellinen riippuvuus Venäjän energiavaroista on muodostanut aikaisemmin vahvan pohjan Venäjän tavoitteille. On selvää, että Eurooppa ei voi enää jatkossa olla riippuvainen Venäjän energiasta. Venäjä on pyrkinyt lisäämään energia-alan yhteistyötä Kiinan kanssa, mutta samalla Kiina koetaan Venäjällä kilpailijaksi. Myös Kiina kokee Venäjän kilpailijakseen.
Venäläinen uusi sukupolvi on alkanut viime vuosina yhä enemmän kyseenalaistaa maan autoritaarista hallintoa vaatien laajempia ilmaisun ja yrittämisen vapauksia. Mahdollinen Venäjän sisäinen muutos lähtee kuitenkin todennäköisemmin liikkeelle Venäjän eliitin ja hallinnon keskuudesta, sillä kansalaisyhteiskunta on ajettu maassa erittäin ahtaalle. Lisäksi Venäjän kansa on vuosisatojen kuluessa tottunut kovilla otteilla ja pelolla hallitsemiseen.
Venäjällä on vallalla ajatus, jonka mukaan ulkomaisten toimijoiden koetaan olevan vihamielisiä Venäjää kohtaan ja jopa syyllisiä Venäjän ongelmiin. Venäjä puhuu ulkomaisista agenteista. Erityisesti Venäjällä epäillään länsimaisten arvojen salaliittoa, joka uhkaa Venäjän valtiollista suvereniteettia ja alueellista eheyttä. Venäjän politiikkaa ohjaakin jatkuva luottamuksen puute, jossa vihollisia nähdään kaikkialla. On selvää, että ilman luottamusta ei ole mahdollista rakentaa yhteistyötä. Nykykehityksellä Venäjä tulee sukeltamaan yhä syvemmälle vallan keskittämistä ja valvontayhteiskuntaa.
Edellä mainitut asiat tulevat todennäköisesti estämään sen, että maahan syntyisi tietoon, uuteen teknologiaan ja innovaatioihin perustuvaa kilpailukykyistä tavara- ja palvelutuotantoa. Venäjä joutuu edelleen turvautumaan ulkomaisen teknologian hankkimiseen turvatakseen lähinnä energian vientiin perustuvat valuuttatulonsa. Mutta kuka ostaa jatkossa energiaa tai raaka-aineita Venäjältä? Entä kuka myy Venäjälle teknologiaa? Katseet kohdistuvat erityisesti Kiinaan, joka on tähän asti pyrkinyt välttämään voimakkaiden riippuvuussuhteiden syntymistä Venäjän kanssa.
Maailma on kiistatta murroksessa ja Suomen on osattava pelata murroksen keskellä korttinsa oikein. Tarvitsemme tietoon pohjautuvaa huolellista punnintaa erilaisista vaihtoehdoista, maailmanpoliittiset realiteetit tunnustaen. Kun geopolitiikan mannerlaatat liikkuvat, pienellä Suomella ei ole varaa jäädä yksin. Puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden aika on ohi, ja jokainen valtio joutuu ennen pitkää valitsemaan puolensa.