Alueellisella eriytymisellä eli segregaatiolla tarkoitetaan joidenkin kaupungin asuinalueiden tai tiettyjen kaupunginosien eriyttämistä tai eriytymistä tulo- ja varallisuustason, etnisen taustan, koulutuksen tai ikärakenteen mukaan. Tällöin samanlaiset asukkaat keskittyvät ja joskus eristäytyvät asumaan omille asuinalueilleen erilleen muista ryhmistä. Yleensä segregaatiolla viitataan nimenomaan negatiiviseksi koettuun eriytymiseen ja huono-osaisuuden kasautumiseen. Ilmiön on todettu johtavan usein sekä asukkaiden että alueiden eriarvoistumiseen sekä heikommilla alueilla asukkaiden tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden tunteen heikkenemiseen.
Ruotsin viimeaikaiset mellakat maahanmuuttajalähiöissä ovat herättäneet jälleen myös Suomessa keskustelua siitä, miten vastaavanlainen kehitys voidaan torjua maassamme tulevaisuudessa. Ruotsista löytyy tänä päivän esimerkiksi sellaisia kaupunginosia, jonne palokunta ei uskalla mennä sammuttamaan tulipaloja ja jonne poliisi menee saattueessa tai tarkoitukseen hankituilla hyökkäysvaunuilla. Ruotsissa on myös maahanmuuttajaenemmistöisiä alueita, jossa kantaväestö ei uskalla enää liikkua iltaisin.
Segregaatio on voimistunut Länsi-Euroopassa viimeisten vuosikymmenien aikana erityisesti lisääntyneen maahanmuuton seurauksena. Joidenkin mielestä kehitys on maahanmuuttajista itsestään riippumaton ilmiö, kun taas toiset näkevät sen olevan maahanmuuttajien itsensä aiheuttamaa. Joka tapauksessa segregaatiota on tapahtunut kaikissa niissä Länsi-Euroopan maissa, joihin on kohdistunut voimakasta muuttoliikettä erityisesti kolmansista maista.
Useiden tutkimusten ja käytännön kokemusten pohjalta on havaittu, että vieraat ryhmät asettuvat asumaan kauaksi toisistaan, kun taas taustaltaan samanlaiset asettuvat lähekkäin. Samaan ryhmään kuuluvat ihmiset ovat usein kulttuuriltaan, arvoiltaan, asenteiltaan, tavoiltaan, kieleltään, luonteenpiirteiltään ja muilta ominaisuuksiltaan enemmän samanlaisia keskenään kuin eri ryhmiin kuuluvat ihmiset. Iso-Britannian sisäasiainministeriö teki vuonna 2006 tutkimuksen, jonka tulosten mukaan ihmiset ovat onnellisempia asuessaan omanlaistensa seurassa. Tästä syystä johtuen maahanmuuttajilla on usein vähän intoa muuttaa pois halvoista tai ilmaisista asunnoistaan, vaikka ne olisivatkin puutteellisia ja epätyydyttäviä. On myös tutkittu, että muihin maahanmuuttajaryhmiin verrattuna erityisesti kolmansista maista tulleet maahanmuuttajat viihtyvät kauemmin oman uskontonsa edustajien keskuudessa. Iso-Britannian pääkaupungissa Lontoossa irlantilaiset keskittyivät aikoinaan Camden Towniin, juutalaiset East Endiin ja myöhemmin Golders Greeniin, australialaiset ja puolalaiset Earls Courtiin ja Olympian lähistölle, mustat Brixtoniin ja japanilaiset South Hampstediin. Nämä ovat yksittäisiä, mutta hyvin kokonaiskuvaa avaavia esimerkkejä koko läntistä Eurooppaa koskevasta ilmiöstä.
Nykyinen kehitys globaalissa maailmassa kulkee kohti yhä lisääntyvää maahanmuuttoa. Suomen kannalta tilanteen tekee haasteelliseksi maamme nykyinen maahanmuuttopolitiikka, joka mahdollistaa sellaisten kotoutumisennusteeltaan haasteellisten ryhmien laajamittaisen maahanmuuton, joilla ei ole suomalaiseen yhteiskuntaan tarvittavaa kielitaitoa, koulutuksellisia ja ammatillisia valmiuksia eikä kulttuurillista sensitiivisyyttä. Tämä ei lupaa hyvää eri kansalaisryhmien väliselle toimivalle yhteiselolle maassamme tulevaisuudessa. Jos haluamme Suomessa välttää Ruotsin ja muun Länsi-Euroopan kohtalon, on hallituksen välittömästi siirryttävä maahanmuuttajia passivoivasta kotouttamiskäytännöstä maahanmuuttajien omatoimista integroitumista tukevaan käytäntöön. Vain tällä tavoin on mahdollista välttää maahanmuuttajien syrjäytyminen vallitsevasta yhteiskunnasta. Maahanmuuttajien syrjäytyminen muodostaa jo tänä päivänä eri puolilla Länsi-Eurooppaa merkittävän ongelman, joka näyttäytyy arkielämässä muun muassa erilaisena sosiaalisena häiriökäyttäytymisenä ja pahimmillaan mellakoina.
Suomessa tulisi käynnistää pikaisesti poliittinen työ, joka tähtää nykyisen maahanmuuttopolitiikan kokonaisuudistukseen. Laadullisesti paremman ja määrällisesti pienemmän maahanmuuton tulisi luoda perusta uudelle kotoutumisprosessille. Esimerkiksi perheenyhdistämiskäytäntöjä olisi syytä kiristää hallintovaliokunnan vuonna 2011 antaman selvityksen mukaisesti. Myös pakolaiskiintiötä tulisi laskea nykyisestä. Jo maassa olevien maahanmuuttajien kotouttamisessa olisi tehtävä täyskäännös siten, että epätoivottava käytös johtaisi ulkomaalaisen maassaolon edellytysten päättymiseen. Tällöin esimerkiksi sosiaalitukijärjestelmän jatkuva hyväksikäyttäminen tai toistuva rikosten tekeminen johtaisivat automaattisesti maasta karkotukseen. Hallinto-oikeuksiin suunnatut valitustehtailut karkotustapauksissa olisi myös saatava loppumaan. Suomen kansalaisuuden omaavien maahanmuuttajien suhteen olisi syytä harkita sosiaalitukien ankaraa leikkausta tahallisen työhaluttomuuden tapauksissa sekä pakollista koulutus- tai työharjoitteluvelvollisuutta.