Suomen vasemmistolainen kulttuuriväki sai itkupotkuraivarin, kun perussuomalaiset rynnistivät eduskuntavaaleissa jo toiseen peräkkäiseen suurvoittoonsa. Moni kulttuurivaikuttaja astuikin heti vaalien jälkeen julkisuuteen nielemään karvasta tappiotaan ja nyyhkyttämään kansallismielisten perussuomalaisten ja konservatiivisten maaseudun keskustalaisten voittoa arvoliberaaleista ja punavihreistä puolueista.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vasemmistolainen kulttuuriväki sai mitä ansaitsikin. Kyseinen muita ylenkatsova porukka on jo puolen vuosisadan ajan kilvan halveksinut ja polkenut kansallisia perinteitä ja kansallisidentiteettiä kansan enemmistön mielipiteistä piittaamatta. Kansa ei tällaista toimintaa vaalituloksen perusteella selvästikään enää hyväksy.

Vaalitulos kertoo karua kieltä Suomen kansan jakaantumisesta kahteen eri leiriin: perinteisiin arvoihin enemmän tai vähemmän nojaavaan enemmistöön sekä perinteitä murentavaan, vasemmistohegemoniaa kannattavaan vähemmistöön. Moni varmasti pohtii parasta aikaa sitä, miten olemme ajautuneet yhteiskunnassamme tällaiseen tilanteeseen. Yritän osaltani tässä kirjoituksessa avata kansamme jakautuneisuuteen johtaneita eri tekijöitä.

Siirtyminen vasemmistohegemoniaan

Nykyisen yhteiskunnallisen jakautumisen voidaan katsoa saaneen alkunsa 1960-luvulla nousseesta sukupolvikapinasta ja nuorison keskuudessa virinneestä radikaalista idealismista. Toisen maailmansodan jälkeen läntisessä maailmassa erityisesti nuoremman väen keskuudessa alkoi kyteä suunnaton viha länsimaista yhteiskuntaa ja perinteistä kulttuuria kohtaan. Tähän vaikuttivat vahvasti länsimaalaisten potema kollektiivinen syyllisyydentunto kolonialismin aikakaudesta sekä natsi-Saksan aiheuttamat traumat toisessa maailmansodassa. Euroopan maaperä oli otollinen vihan kylvämiselle kansallismielisyyttä, kansallisuusaatetta ja yhtenäisen kansan ajatusta vastaan. Sen varjolla poliittinen vasemmisto pyrki edistämään toisenlaista yhteiskunnallista agendaa. Erityisesti radikaalivasemmisto kykeni onnistuneesti hyödyntää ihmisten hämmennystä, pettymystä ja uuden kaipuuta oman agendansa edistämiseksi. Se tähtäsi länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja kulttuuriperinnön tuhoamiseen kulttuurisen itseinhon edistämisen keinoin sekä vasemmistolaisen yhteiskuntajärjestelmän luomiseen vanhan tilalle.

Kyseinen ”internationaaliksikin” kutsuttu tuholaisjoukko on todistettavasti historian aikana pyrkinyt harjoittamaan erilaista soluttautumistoimintaa lännessä. Esimerkiksi Neuvostoliiton salaisen poliisin, KGB:n, tavoitteena oli aikoinaan marxismin levittäminen kaikkialla länsimaailmassa. Tähän kuului kaikkiin olennaisiin yhteiskunnallisiin elimiin soluttautuminen ja lopulta niiden valtaaminen. Yhdysvallat pyrki torjumaan lännen mädätystä kaikkein voimakkaimmin, mutta tästä huolimatta erilaiset radikaalit vasemmistoryhmät onnistuivat valtaamaan yliopistot ja median erityisesti Vietnamin sodan myötä. Euroopassa tilanne oli valitettavasti vieläkin huonompi. Suomessa soluttautumista harjoittivat muun poliittisen vasemmiston ohella ennen kaikkea niin kutsutut stalinistit ja taistolaiset, jotka valtasivat ensin yliopistot ja myöhemmin teatterit, koulut, tiedotusvälineet ja oikeuslaitoksen.

Merkittävä osa sukupolvikapinaa sekä stalinistien ja taistolaisten toimintaa oli Neuvostoliiton vaikutusvallan lisääminen Suomessa, jota kestikin 1960-luvulta aina 1980-luvun loppuun asti. Kyseistä perinteisen länsimaisen yhteiskunnan tuhoon tähtäävää mädätystä oli tuohon aikaan erityisen vaikea torjua pääasiassa YYA-sopimuksen ja sen aiheuttaman sotilaallisen uhan vuoksi.

Neuvostoliiton viimein romahdettua 1990-luvun alussa ja sosialistiblokin murruttua vasemmistoväki koki suurta henkistä tuskaa. Samalla he myös ymmärsivät sen, että länsimainen työväki kannatti laajasti perinteistä kulttuuria ja aatemaailmaa sekä vakaata yhteiskuntaa, jotka tekivät kommunismin leviämisen mahdottomaksi. Menneisyyden virheistä viisastuneina vasemmistolaiset alkoivat pyrkiä muutosta kohti keskittymällä entistä enemmän länsimaisen kulttuurin mädättämiseen ja kulttuurihegemonian haltuunottoon. He onnistuivatkin melko pian ottamaan haltuunsa kaikki merkittävät yhteiskunnan viralliseen mielipideilmapiiriin vaikuttavat instituutiot. Muutosta palvelemaan synnytettiin muun muassa niin kutsuttu punavihreys, johon kuului merkittävänä osana muun muassa eurooppalaisten traditioiden halveksunta, feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen. Talousbolševismi muuttui kulttuuribolševismiksi, mutta päämäärät pysyivät samana.

Kaiken kaikkiaan edellä kuvatussa ilmiössä on kyse arvoista ja uskomuksista, jotka olivat radikaaleja vielä 1960- ja 1970-luvulla, mutta joista tuli valtavirtaa eliitin keskuudessa 1990-luvulta lähtien. Kyseiset, aiemmin radikaalit ajatukset ovat nykyisin jo niin valtavirtaistuneet, ettei niitä enää osata yleisesti nähdä yhteiskunnassamme radikaaleina. Sen sijaan nykyisin kaikki ennen normaalina koettu traditionalistinen ja nationalistinen ajattelu nähdään radikaalina.

Mitä kaikkea vasemmistohegemoniasta on loppujen lopuksi seurannut suomalaiselle yhteiskunnalle? Kun 1960-luvun lopulla kytenyt nuorisokapina löi kansallista ajattelua kansainvälisyydellä, Karl Marxilla, Neuvostoliitolla ja Saksan Demokraattisella Tasavallalla peräänkuulutti tämän seurauksena 1970-luvun lopun nuoriso kansainvälistä itsekkyyttä, yksilökeskeistä ajattelua ja oman henkilökohtaisen nautinnon tavoittelua. Kollektivismi ja yhteisen hyvän ajatus murentuivat ja korvautuivat yksilökeskeisellä oman edun tavoittelulla.

Ajattele ”oikein”!

Tyypillistä vasemmistohegemonialle on se, että se pyrkii kieltämään kaikki ikävät tosiasiat sekä vaientamaan sen kannalta epämieluisan ja haitallisen yhteiskunnallisen keskustelun. Tästä on myös käytetty yleisesti nimitystä poliittinen korrektius. Tähän päivään tultaessa vasemmistohegemonian kannattajat yliopistoissa, tiedotusvälineissä, politiikassa, oikeuslaitoksissa ja muualla yhteiskunnan järjestelmässä ovat onnistuneet viemään läpi ajatuksen poliittisesta korrektiudesta lähes kaikilla kulttuurin ja yhteiskunnan aloilla. Tämän seurauksena perinteiden haastamisesta on tullut poliittisesti korrektia ja niiden kannattamisesta poliittisesti epäkorrektia. Nykyisin ei ole poliittisesti korrektia esimerkiksi kritisoida maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja globalisaatiota tai kannattaa traditioita. Jos sorrut moiseen julkiajatteluun, on edessäsi julkinen nöyryytys valtamedian myötäavustuksella ja etenemisesi yhteiskunnan portailla tullaan estämään. Kun ”oikeat” ajatukset on kerran onnistuttu vasemmiston toimesta istuttamaan osaksi yhteiskunnan virallista mielipideilmapiiriä ja järjestelmää, ainoastaan kyseisten ajatusten kannattajilla on mahdollista edetä yhteiskunnassa eteenpäin.

Kaikista näkyvimmin poliittisen korrektiuden saralla on toiminut nykyinen valtamedia, jolle perinteitä halveksivasta monikulttuurisesta yhteiskuntaideologiasta on muodostunut pyhä opinkappale. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita julkisrahoitteisen Yleisradion laissa säädetty velvoite edistää monikulttuurisuutta. Ottaen huomioon Ylen monikulttuurisuusmission ja koko toimittajakuntaamme yleisesti leimaavan vihervasemmistolaisen ajatusmaailman voidaan perustellusti väittää, että suomalaiset ovat jatkuvasti altistettuina asenteelliselle ja epäobjektiiviselle monikulttuurisuuspropagandalle.

Tosiasiassa vasemmistohegemoniassa on kyse pelkästä näennäissuvaitsevaisuudesta ja kaksinaismoralismista. Selvimmin tämä näkyy vasemmistohegemonian kannattajien suhtautumisessa uskontoja kohtaan: kristinusko nähdään kaiken pahan alkuna ja juurena, kun taas islam pyritään kohottamaan kaiken kritiikin yläpuolelle. Samalla he esimerkiksi kritisoivat kärkkäästi evankelisluterilaisen kirkon piirissä esiintyvää naispappeuden vastustamista, mutta eivät lähde läheskään yhtä voimakkaasti tuomitsemaan islamiin kiinteästi kuuluvaa brutaalia naisten alistamista.

Vasemmistohegemonian kannattajat pyrkivät tekemään kaikista vähemmistöistä uhreja. Tämän jälkeen he ryhtyvät kiihkomielisesti puolustamaan näitä ”sorrettuja” väestönosia ja siten pyrkivät pönkittämään omaa agendaansa ja valta-asemaansa yhteiskunnassa.

Vasemmiston ja oikeiston epäpyhä allianssi

Vasemmistohegemonian kannattajat eivät ole enää tänä päivänä välttämättä talous- ja sosiaalipoliittisesti vasemmistolaisia, vaikka käsite vasemmistohegemonia antaa helposti näin ymmärtää. Heitä kuitenkin esiintyy pääasiassa enemmän poliittisen vasemmiston kuin perinteisen oikeiston piirissä. Vasemmistohegemoniaa tukevat ajatukset ovat kuitenkin alkaneet huolestuttavaa vauhtia valtavirtaistua liberaalin porvarillisen suvaitsevaisuuden sala-asussa myös Suomessa ennen vahvasti konservatiivipuolueina tunnetuissa kokoomuksessa ja keskustassa. Nykyistä poliittista vasemmistoa ja oikeistoa yhdistääkin tänä päivänä enenevissä määrin unelma yhteisestä maailmasta ilman valtioiden välisiä rajoja, jossa eri kansat ja kulttuurit sulautuvat yhdeksi homogeeniseksi, maailmankulttuuriksi, missä kulttuurien väliset mahdolliset erot ovat lähinnä kosmeettisia.

Koska vasemmisto ja oikeisto elävät tänä päivänä liitossa keskenään, on tästä syystä kansallismielisyys ainoa varteenotettava vastavoima nykyiselle rahanvallan ja monikulttuurisuuden nimiin vannovalle globalistiselle järjestelmälle. Jos haluamme aidosti palauttaa vallan takaisin kansalliselle tasolle, pois ylikansallisten päätöksentekoelinten, monikansallisten suuryhtiöiden ja niitä tukevien poliitikkojen käsistä, on saatava aikaan kansallismielinen vallankumous.

 

Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu