Ennen Venäjän hyökkäyssodan alkamista Ukrainaan helmikuussa 2022 termi ”suomettuminen” nousi esiin Ranskan presidentti Emmanuel Macronin ja Venäjän presidentti Vladimir Putinin tapaamisen yhteydessä Moskovassa. Tuolloin Macron ehdotti suomettumista yhdeksi vaihtoehdoksi Ukrainalle tulla toimeen Venäjän kanssa. Suomessa Macronin puheet saivat ymmärrettävästi tyrmäävän vastaanoton, sillä maassamme suomettumiseen yhdistetään lähinnä vain kielteisiä muistoja poliittisesta lähihistoriasta. Suomessa termi viittaa siihen, että pienten valtioiden tulee alistua suurvaltojen sanelun ja käskyvallan alle.
Viimeksi ”Suomen mallia” pohtivat Ukrainalle kansainvälisen politiikan supertähdet Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski. Tässä mallissa Ukraina pysyisi ”puolueettomana” idän ja lännen välissä tehden kauppaa sekä länteen että itään. Tällainen vaihtoehto Venäjälle tuskin sopisi, sillä se on ilmaissut selvästi halunsa paluusta tsaarinajan imperiumin aikoihin. Tosiasiassa ”Suomen malli” tulisi johtamaan Ukrainan ”suomettumiseen”, mikä tarkoittaisi käytännössä sitä, ettei maa voisi integroitua länteen, vaikka ukrainalaiset niin haluaisivat. Maa ajautuisi takaisin menneisyyteen, josta se jo kerran pääsi irrottautumaan. Myös sananvapaus korvautuisi Venäjän propagandalla.
Venäjä on haaveillut paluusta etupiirien aikaan. Suomettumisen aikakausi kertoo ennen kaikkea siitä, mitä käytännössä tarkoittaa kuuluminen itänaapurimme etupiiriin. Jotta Suomi ei enää koskaan ajaudu tällaiseen tilanteeseen, on meidän suomalaisten muistettava, mitä kaikkea tuo aikakausi tarkoitti maallemme.
Neuvostostrategiaan kuulunut suomettaminen ja sen myötä Suomen suomettuminen rajoitti suomalaista poliittista elämää ja liikkumatilaa sekä kavensi demokraattista päätöksentekoa. Suomelta puuttuivat normaalit suvereenin valtion oikeudet esimerkiksi turvallisuus- ja ulkosuhteissaan. Muodollisesti Suomi oli suvereeni, mutta Moskovan vaikutusvalta saneli hallitusten muodostamisesta lähtien maamme liikkumatilan. Presidentti Urho Kekkonen yritti yhdessä virkamiesten kanssa varjella sitä liikkumatilaa, mikä Suomella oli, tehden samalla niin sanotusta puolueettomuuspolitiikasta tai YYA-sopimuksen tulkinnasta varsinaisen ideologisen taistelukentän, jossa kamppailtiin sanamuodoista ja ilmaisuista. Tuloksena oli joka tapauksessa malli, jonka mahdollistamana Suomi kykeni sinnittelemään kylmän sodan aikana.
Suomettumisen aika on monin tavoin häpeällinen ajanjakso Suomen historiassa ja erityisesti sisäpolitiikassa. Professori Timo Vihavaisen ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia” (1991) paljasti ensimmäistä kertaa, miten pahasti Suomen sisäpolitiikka oli mädättynyt Neuvostoliiton otteessa.
Neuvostoliiton maantieteellinen läheisyys ja sen intressien aggressiivinen ajaminen synnytti ilmiöitä, jotka eivät olleet parlamentaarisen demokratian näkökulmasta terveitä eivätkä hyväksyttäviä. Erityisesti kritiikki kohdistuu presidentti Kekkoseen ja hänen ulkopolitiikkaansa, jonka kerrottiin ulospäin valheellisesti perustuneen ystävällisille ja luottamuksellisille suhteille Neuvostoliittoon. Kekkosen mielifilosofin Macchiavellin mukaan ruhtinaan oli etsittävä ”ystävät läheltä ja viholliset kaukaa”. Kekkonen oli tekemisissä säännöllisesti Tehtaankadun KGB:n residenttien (l. tiedustelupäälliköiden) kanssa ja pystyi tämän tiedustelulinjan kautta vaikuttamaan suoraan Neuvostoliiton johtajiin. Kauppa ”paholaisen kanssa” oli kuitenkin raskas ja siitä joutui maksamaan kovan hinnan.
Saavutuksiakin löytyi; Kekkonen pystyi vierailemaan vuonna 1964 Neuvosto-Virossa. Hän piti Tarton yliopistossa puheen viroksi, jolla hän säväytti virolaista sivistyneistöä. Puhe oli tarkoitettu virolaiselle nuorisolle, jota presidentti kannusti vaalimaan omaa kansallisuuttaan. Puhe oli tarkoitettu ennen muuta virolaisten kansallistunteen vahvistamiseksi. Karjalaa Kekkonen ei kuitenkaan takaisin saanut, vaikka yritti sitä kolme kertaa.
Kuten edellä mainittu, hinta oli kova. Kyseessä oli aikakausi, jolloin lähes kaikki oppivat valehtelemaan ja osallistuivat valehteluun. Voidaan sanoa, että Suomi oppi vuosikymmenien ajan valehtelemaan ennen kaikkea itselleen. Suomalaisille suomettumisen aika merkitsi elämistä jatkuvassa rajoitetun vapauden tilassa, jossa demokraattisten hallintoelinten valintaa säädeltiin ja sananvapautta rajoitettiin joko suorasti tai epäsuorasti. Uskomattominta tässä oli se, että suomalaiset tyytyivät osaansa ja pitivät sitä luonnollisena; kansan mieli vääristyi.
Suomettuminen teoriassa ja käytännössä
Suomettuminen (Finnlandisierung, finlandization) tarkoittaa terminä tulemista Suomen kaltaiseksi. Länsisaksalaista professoria Richard Löwenthalia pidetään yleisesti termin isänä, mutta jo 1950-luvun Itävallassa maan ulkoministerinäkin toiminut Karl Gruber näki Suomen varoittavana esimerkkinä. Puhuttiin mahdollisuudesta, että Länsi-Euroopan suuret valtiot voisivat joutua suhteessaan Neuvostoliittoon samaan asemaan kuin Suomi. Suomettumisesta puhuttiin laajasti maailmalla aina Kiinaa myöten. Eniten siitä kuitenkin keskusteltiin Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja termistä myös esitettiin erilaisia tulkintoja.
Yleisimmin termin ”Finnlandisierung” ymmärrettiin tarkoittavan tilannetta, missä jokin maa pyrkii noudattamaan puolueettomuutta suurvallan naapurina, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että maan mahdollisuudet päättää omasta ulkopolitiikasta oli rajatut, mutta sisäpolitiikassa itsenäinen vallankäyttö oli mahdollista.
Kokemuksesta Suomessa tiedämme, että tämä edellä kuvattu määritelmä ja käsitys suomettumisesta on vääristynyt. Todellisuudessa ei ole mahdollista erottaa ulkopolitiikkaa sisäpolitiikasta siten, että maa voisi ratkaista sisäpoliittiset kysymykset itsenäisesti, koska samaan aikaan se joutuu ottamaan vastaan ulkopoliittisia ohjeita ulkopuolelta. Suomen näkökulmasta suomettuminen merkitsi sitä, että Neuvostoliiton vaikutus kaikkiin poliittisiin kysymyksiin oli hyvin merkittävä. Suomettumisen poliittisia rajoja on näin ollen mahdotonta määritellä. Politiikan lisäksi suomettumisen henki levisi myös kulttuurielämään, kuten teattereihin ja kirjallisuuteen. Tavalliseen kansaan suomettuminen ei kuitenkaan päässyt helposti käsiksi, sillä se oli saanut Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä lähiopetusta vuosina 1939-44.
Suomalainen eliitti kuitenkin turmeltui niin sanotun kotiryssäinstituution avulla. Jokaisella merkittävällä suomalaisella piti olla oma ”kotineuvostoliittolaisensa”, jonka kanssa hänen tuli harjoittaa ”luottamuksellisia suhteita”. Kuten professori Vihavainen on teoksissaan monesti kuvannut, suomalaiset ottivat näihin kansojen ystävyyssuhteisiin liittyvän neuvostolaisen tekopyhyyden ja valheellisuuden (pozlost) täysin aitona.
Suomettumisen ajan harhaksi voidaan nimetä Suomen senaikaisten päättäjien sinisilmäistä uskoa siihen, että jos Suomi tunnollisesti noudattaa liittoutumattomuuspolitiikkaa ja ystävällismielistä asennoitumista Neuvostoliittoa kohtaan, niin silloin Neuvostoliitto kunnioittaisi Suomen itsenäisyyttä, eikä puuttuisi maan sisäisiin asioihin. Näin asia ei tietenkään todellisuudessa ollut, vaan Neuvostoliitto painosti ja vaikutti Suomen politiikkaan hyvin laaja-alaisesti loukaten samalla Suomen suvereniteettia.
Ajatus Suomen erityisestä asemasta on ollut historiallisesti eräs maamme valtionjohdon Venäjä-politiikan perusta. Suomettumisen ajan ulkopolitiikan lähtökohta oli se, että Suomen lähin naapuri oli suuri Neuvostoliitto, johon maallamme täytyi olla luottamukselliset suhteet. Mitä ikinä Neuvostoliitossa tapahtuikin, Suomi ei saanut lähteä toimimaan Neuvostoliittoa vastaan. Hyvät suhteet nähtiin Suomen elinehtona. Rauhanomaisen rinnakkaiselon katsottiin olevan hyödyksi myös Neuvostoliitolle. Lisäksi Suomessa haluttiin noudattaa suurvaltojen välisistä ristiriidoista ja maailmanpoliittisista liittoutumista erillään pysyttelevää puolueettomuuspolitiikkaa. Käytännössä vastakkain olivat pienen Suomen itsenäisyys ja tahto puolueettomuuteen ja suuren Neuvostoliiton vaatimus turvallisuuteen. Tässä asetelmassa Neuvostoliiton vaatimus epäilemättä korostui enemmän.
Jokainen vastuullinen suomalainen poliitikko kannatti rauhanomaisiin suhteisiin perustuvaa politiikkaa Neuvostoliiton suuntaan, mutta osan mielestä tämä ei saanut tapahtua hinnalla millä hyvänsä. Nämä poliitikot katsoivat, että Suomen tulee kaikissa olosuhteissa edellyttää, että Neuvostoliitto kunnioittaa Suomen suvereniteettia ja suomalaista elämänmuotoa. Vahvimmin tämän linjan puolesta puhuneet poliitikot asetettiin Suomessa kylmästi eristyksiin poliittisesta päätöksenteosta.
Suomettumisen ajan poliittinen keskustelu oli erittäin vaikeaa ja kaikkea muuta kuin vapaata. Ulkopolitiikan tekijöiden arvostelu oli visusti kiellettyä, ja arvostelu tulkittiin välittömästi poikkeamiseksi Suomen viralliselta linjalta. Politiikassa keskustelu perustui tuolloin vahvasti itsesensuuriin ja älylliseen epärehellisyyteen. Itsesensuurilla oli myös juridinen perusteensa, sillä vuonna 1948 rikoslakiin lisättiin kappale, jonka mukaan Suomen ja vieraan valtion suhteita vahingoittavasta materiaalista voitiin tuomita enimmillään kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Rikokseksi määriteltiin vieraan valtion julkinen ja tahallinen halventaminen ”painotuotteella, kirjoituksella, kuvalliselta esityksellä tahi muulla ilmaisuvälineellä”. Kyseiseen pykälään vedoten Suomessa sekä tuomittiin että uhkailtiin ”väärinajattelijoita”.
Hallitus tuki neuvostomyönteistä puoluelehdistöä luomalla niille riippumatonta lehdistöä paremmat toimintamahdollisuudet. Lehdistö- ja kustannuskentässä vallitsi vahva itsesensuuri. Neuvostoliiton sisä- ja ulkopolitiikkaa ja Suomen ulkopoliittista linjaa ei kritisoitu. Suomettuneessa Suomessa nähtiin myös ”väärin” ajatelleiden lehtimiesten irtisanomisia. Tunnetuimpana tapauksena voidaan mainita vuodelta 1974 kolumnisti Simo ”Simppa” Juntusen potkut Suomen Sosialidemokraatti -lehdestä. Juntusen erottaminen tapahtui Kekkosen lähettämän ”myllykirjeen” seurauksena. Juntunen oli eräässä maanpuolustushenkisessä tilaisuudessa sanonut Suomen maksaneen Neuvostoliitolle öljylaskunsa myymällä historiansa. Myyjällä Juntunen oli tarkoittanut tietysti Kekkosta.
Jatkosodan päätyttyä Suomen kirjastoista poistettiin tai siirrettiin varastoihin lähemmäs 300 teosta, joiden voitiin katsoa vahingoittavan Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Kyseisten kirjojen joukossa oli muun muassa Mika Waltarin, V. A. Koskenniemen, Simo Penttilän ja Samuli Paulaharjun kirjoja. Myös talvisotaa käsitelleet kirjat olivat pannassa. Aleksandr Solženitsynin kirja ”Vankileirien saaristo” (1973) suomennos jouduttiin sensuurin vuoksi kustantamaan 1974 Tukholmassa.
Elokuvakentällä jotkut ennen toista maailmansotaa valmistuneet elokuvat leimattiin sotien jälkeen neuvostovastaisiksi. Tällaisia olivat esimerkiksi Risto Orion ohjaamat elokuvat ”Jääkärin morsian” (1938) ja ”Aktivistit” (1939). Tiettävästi viimeisimmäksi elokuvatarkastamon kieltämäksi suomettumisen ajan elokuvaksi jäi Renny Harlinin elokuva ”Jäätävä polte” (1986), joka leimattiin neuvostovastaiseksi. Myöhemmin kävi ilmi, että esityskieltoa oli vaatinut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Sobolev.
Suomen idänpolitiikka kuorrutettiin ystävyysretoriikalla, jota iskostettiin niin kouluihin kuin kansalaisyhteiskuntaan. Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja oppikirjat hyväksyvä kouluhallitus kitkivät ennakolta kielteisten asioiden kertomista Neuvostoliitosta. Tohtori Janne Holmenin mukaan oppikirjoissa annettiin Neuvostoliitosta myönteinen kuva tiettyjä käsitteitä käyttämällä. Myös suomalaisissa maantiedon oppikirjoissa Neuvostoliitosta käytettiin lähinnä myönteisiä adjektiiveja. Kari Huhdan vuonna 2006 julkaistussa pro gradu -työssä ”Suomalaisten maantiedon oppikirjojen Neuvostoliitto- ja Venäjä-kuva 1945-2005” tuodaan esiin, kuinka Neuvostoliittoa kuvattiin esimerkiksi sanoilla ”suuri”, ”mahtava” ja ”edistyksellinen”.
Suomettumisen on katsottu vaikuttaneen myös viralliseen historiantulkintaan, sillä esimerkiksi talvisota tulkittiin Suomen epäonnistuneen politiikan syyksi. Kun Suomessa juhlittiin 60. itsenäisyyspäivää 6.12.1977, juhliin yhdistettiin bolševikkien vallankumouksen vuosipäivä. Näin tehtiin siitä huolimatta, että V. I. Leninin Venäjä oli sodassa Suomen kanssa Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina, ja rauhansopimus tehtiin vasta 1920.
Suomettuneessa Suomessa puolueilla oli edelleen vapaus toimia, jos vain niiden johtajat ja muut aktiivit uskalsivat toimia. Sananvapaus oli myös jossain määrin olemassa, jos sitä vain uskalsi käyttää. Neuvostopolitiikkaa kritisoivat mielipiteet eivät yleensä johtaneet rikosoikeudellisiin toimiin, mutta niiden esittäjät joutuivat yhteiskunnallisesti ja poliittisesti eristetyiksi. Käytännössä jokainen valtaa hamunnut suomalaispoliitikko joutui hyväksymään ulkopolitiikan peruslinjaukset. Ne oikeistolaiset poliitikot, jotka vastustivat Neuvostoliitossa vallitsevaa järjestelmää ja kommunistien vallan kasvua Suomessa, leimattiin neuvostovastaisiksi. Neuvostovastaisena pidetty kokoomus eristettiin ”yleisistä syistä” johtuen hallitusyhteistyön ulkopuolelle 21 vuoden ajaksi, aina vuoteen 1987 asti.
Presidentti J. K. Paasikivi opetti, että Suomen maantieteellisestä sijainnista johtuen maan ulkopolitiikan peruslähtökohdan tuli olla itäisten suhteiden tyydyttävä järjestäminen. Hänen mukaansa Neuvostoliiton intressi Suomen suunnalla oli luonteeltaan lähinnä strateginen ja että Neuvostoliitto haluaa saada varmuuden siitä, ettei sen pitkän luoteisrajan takaa kohdistu uhkaa Leningradia tai muita sen tärkeitä alueita vastaan. Tätä näkemystä ryhdyttiin kutsumaan ’Paasikiven linjaksi’, vaikka hän tosiasiallisesti lausui vain ääneen tuolloin yleisesti tunnustetut periaatteet ja realiteetit.
Neuvostoliitto vastusti Suomen jokaista liikahdusta lännen suuntaan, sillä kaikki läntisiin yhteyksiin viittaava oli Neuvostoliitolle vaaran merkki. Neuvostoliiton intressit Suomessa olivat sotilaallisia, taloudellisia ja ideologisia, vaikka näkyvin osa suomettumispolitiikasta Suomessa oli aina poliittista.
Kieltäytyminen Marshall-avun vastaanottamisesta 1940-luvun lopulla, varovaisuus Euroopan taloudelliseen yhdentymiseen osallistumisesta ja jääminen Euroopan neuvoston ulkopuolelle sekä epäröivä suhtautuminen Baltian maiden itsenäistymiseen ovat yleisesti tunnettuja esimerkkejä suomettumispolitiikasta.
Suomen vaaran vuodet
Venäjän keisari Aleksanteri I ja Ranskan keisari Napoleon solmivat Tilsitissä vuonna 1807 sopimuksen, joka päätti Suomen 700-vuotisen yhteyden Ruotsiin. Suomi joutui Venäjän vallan alle 1809, ja siitä tuli autonominen suuriruhtinaskunta tsaarin aikana. Tuon ajan Suomen ja Venäjän suhteita olivat hallinneet jatkuvat sodat ja ristiriidat. Vaikka Suomeen kohdistui venäläistämispyrkimyksiä, suhteet pysyivät hetkellisesti parempina, kunnes konfliktit jatkuivat jälleen 1880-luvulta alkaen Venäjän käynnistäessä yleisvaltakunnallisen integrointiprosessin. Se uhkasi tuhota Suomen sisäisen itsehallinnon. 20. vuosisadan alussa venäläistämispyrkimykset voimistuivat entisestään, kunnes Suomi saavutti lopulta itsenäisyyden Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917.
Seuraavana vuonna Suomi joutui ankaraan itsenäisyystaisteluun kapinaan nousseita Suomen punaisia ja heidän tukijoitaan bolševikkeja vastaan, koska Leninin Venäjä ei halunnut luopua tsaarinaikaisesta valtauksestaan. Valkoinen Suomi taisteli ja voitti kansalaissodan, minkä seurauksena Suomi säilytti itsenäisyytensä.
1920-30-luvuilla Suomessa noudatettiin puolueetonta ja itsenäistä ulkopolitiikkaa. Sillä oli hyökkäämättömyyssopimus Neuvosto-Venäjän kanssa vuodesta 1932, ja tuon vuosikymmenen puolivälissä Suomi pyrki lähestymään poliittisesti puolueettomia Skandinavian maita. Ulkopolitiikan tärkein tehtävä oli hoitaa Suomen suhteet ulkovaltoihin niin, että maailmantilanteen mahdollisesti kärjistyessä aseelliseksi selkkauksessa Suomi pystyisi olemaan sen ulkopuolella.
Maailmansotien välisenä aikana Suomen ja Neuvostoliiton suhteita hallitsi molemminpuolinen epäluulo. Vaikka Neuvostoliitto julisti omaa ”edistyksellistä” kulttuuriperintöään ja sen jatkuvuutta, se nähtiin 1930-40-lukujen Suomessa uhkana suomalaisen kulttuurin perusarvoille: uskontoa uhkasi itänaapurin ateismi, isänmaallisuutta uhkasi internationalismi ja kotia uhkasi kollektiivisen elämän ihanteet. Ulkopoliittisesti ongelmallisen tilanteesta teki se, että Neuvostoliitto harjoitti voimakasta ideologista sekä viime vaiheessa ennen sodan puhkeamista myös sotilaallista painostusta Suomea vastaan.
Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen marraskuussa 1939 Suomi nousi vastarintaan puolustamaan itsenäisyyttään. Talvisota teki lopulta tyhjäksi Neuvostoliiton yrityksen koko Suomen valloittamiseksi, mutta osia Suomen maa-alueesta menetettiin Neuvostoliitolle.
Vuonna 1941 Suomi joutui jälleen sotaan Neuvostoliittoa vastaan, tällä kertaa Saksan kanssa samalla puolella taistellen. 1944 Suomi pystyi viimein irrottautumaan sodasta, mutta se kärsi pahoja alue- ja taloudellisia menetyksiä.
Suurvallat jakoivat Euroopan etupiireihin ensimmäisen kerran 1939 ja uudestaan toisen maailmansodan jälkeen 1944. Molemmilla kerroilla Suomi oli arvoton pelinappula, joka määriteltiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto sai sanella Suomen rauhanehdot. Sotien jälkeisenä aikana Suomi tosiasiallisesti joutui luovuttamaan olennaisia osia itsemääräämisoikeudestaan voittajavaltojen maassamme toimineelle valvontakomissiolle. Suomi ei ollut tuolloin täysin itsenäinen maa. Valvontakomission painostus ja asioihin puuttuminen näkyi silloisissa hallituksen toimissa. Näissä olosuhteissa Suomessa jouduttiin pohtimaan poliittisia toimia ja maamme täysivaltaisuuden palauttamista. Kun valvontakomissio viimein poistui maasta ja sotakorvaukset oli maksettu, Suomi pystyi viimein suuntaamaan kohti normaalimpaa elämää astetta itsenäisempänä valtiona.
Talvisota muodosti Suomessa merkittävän murrosvaiheen yhteiskunta-poliittisessa mielessä. Sodan aikana syntyi vahva kansallinen yksimielisyys ja yhtenäisyys, joka kantoi suomalaista kansakuntaa aina kylmän sodan päättymiseen saakka. Tuolloin sekä työväenliike että porvarillinen kansanosa yhdisti voimansa muodostaen eräänlaisen kommunisminvastaisen rintaman, joka kesti niin välirauhan, jatkosodan kuin vaaran vuodetkin.
Sotien jälkeen Suomi säilytti yhteiskuntarakenteensa ja välttyi poliittisen järjestelmän muuttamiselta kommunistiseksi. Suomen asema vakiintui jo ennen vuoden 1945 voittajasuurvaltojen Jaltan konferenssia, jossa kolme voittajavaltiota allekirjoittivat Vapautetun Euroopan julistuksen. Neuvostoliiton miehittämistä maista tuli kommunistien johtamia kansandemokratioita.
Suomen poliittinen kehitys näytti Neuvostoliiton silmissä sen verran myönteiseltä, että sen katsottiin täyttävän Jaltassa hyväksytyt periaatteet. Itänaapurissa oltiin vakuuttuneita siitä, että sodan lopputulos oli sitonut Suomen tulevaisuuden Neuvostoliittoon niin vahvasti, että maan sovietisoituminen ja bolševisoituminen olivat lähinnä ajan kysymys. Lisäksi sotakorvaukset ja lännen jälleenrakennusohjelman ulkopuolelle jääminen sitoivat Suomea Neuvostoliittoon. Samaan aikaan Neuvostoliitto, Suomen kommunistit ja Suomi-Neuvostoliitto-Seura julistivat, kuinka Suomen itsenäisyys oli Leninin ja Stalinin antama lahja Suomelle. Samaan aikaan vuosina 1944-46 Suomen presidenttinä toiminut C. G. Mannerheim piti taas historiallisena tehtävänään nimenomaan bolševismin patoamista.
Vuosina 1945-46 Suomessa käytiin sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa tuomittiin Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa. Selvää on, että kaikki Suomen poliittisen johdon talvi- ja jatkosodan edellä tekemät valinnat olivat oikeita. Tämän totesi myöhemmin vuonna 1993 myös silloinen presidentti Mauno Koivisto puolustusvoimien 75-vuotisjuhlaparaatin yhteydessä pitämässään puheessa.
Sodan jälkeen Suomen suurin haaste oli suhteiden luominen Neuvostoliittoon. Vaikka Suomea ei sodan aikana miehitetty, Suomen kommunistisen puolueen (SKP) toiminta Moskovan ohjauksessa ja sen rahoituksella piti yllä vaarallista ilmapiiriä. Neuvostoliiton vaikutus ulottui SKP:n kautta jopa hallitustasolle 1940-luvulla. Lisäksi SKP yritti kommunistien miehittämän Valtiollisen poliisin (Valpo) avulla päästä valtaan 1948, mutta epäonnistui. Joka tapauksessa Punaisella Valpolla oli merkittävä rooli Suomen sisäpolitiikassa ’vaaran vuosina’ 1944-48. Valpon henkilökunta oli vuoden 1945 aikana miehitetty lähes täysin äärivasemmistolaisilla, ja kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino oli sijoittanut SKP:n puheenjohtajan Valpoon korkealle virkapaikalle. Valpon toiminta johti tuhansien ihmisten kuulusteluihin ja pidätyksiin sekä moniin muihin poliisivaltiolle ominaisiin mielivaltaisiin tekoihin. Poliittinen vaino oli tuolloin Suomessa arkipäivää. Samaan aikaan SKP julisti Tšekkoslovakian tien omaksi ohjenuorakseen.
Vaikka kommunistit muodostivat 1940-luvulla hallituksen yhdessä maalaisliiton ja sosialidemokraattien kanssa, kyseinen ”kansanrintama” ei kuitenkaan monista muista maista poiketen koskaan muodostunut askeleeksi kohti kansandemokratiaa. Tähän vaikutti vahvasti sosialidemokraattien enemmistön tiukka tahto nojata kansanvaltaisiin periaatteisiin sotien aikaisen ”asevelisosialismin” hengessä. Suomen sosialidemokraatit olivat ainoana työväenpuolueena maailmassa taistelleet sosialismin isänmaata vastaan. Sodan jälkeenkin vain pieni osa sosialidemokraateista omaksui kommunistiset ihanteet ”kansandemokratian” hengessä. Niinpä kansandemokraattinen liike pysyi 40-luvun jälkeen sekä poliittisesti että kulttuurisesti marginaalissa.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa kuitenkin elettiin vaaran vuosia. Pelkona oli, että Suomi muuttuisi kommunistiseksi valtioksi joko Neuvostoliiton miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen seurauksena. Pelkoa aiheutti osaltaan välirauhan ehdot sekä sisä- ja ulkopolitiikan tapahtumat. Kylmän sodan alkuvaiheessa Neuvostoliitto kiristi otettaan etupiirissään, ja Itä-Euroopan maissa kommunistiset puolueet oli nostettu yksinvaltaan. Vaaran vuosien katsotaan päättyneen 1948-49, kun lopullinen rauhansopimus oli solmittu 1947 ja valvontakomissio oli poistunut maasta.
Moskovasta käsin ohjattu Suomen kommunistinen puolue oli vahvimpia länsimaissa toisesta maailmansodasta lähtien. Se nautti vaaleissa noin 20 prosentin kannatusta. Sille luotiin lukuisia vaikutusvaltaisia paikkoja hallituksen palveluksessa Neuvostoliiton Suomen poliittiseen johtoon kohdistaman painostuksen seurauksena. Toisinaan tärkeitä valtionhallinnon nimityksiä hoidettiin jo etukäteen ilman Neuvostoliiton painostusta oikein Neuvostoliiton pitämiseksi tyytyväisenä. Kommunisteja nimitettiin esimerkiksi maaherroiksi ja keskusvirastojen johtajiksi.
YYA-sopimuksen aika
Helmikuussa 1947 Paasikivi totesi lehtihaastattelussa, että jos joku tulevaisuudessa pyrkisi Neuvostoliiton kimppuun Suomen alueen läpi, Suomi ja Neuvostoliitto tulisivat yhdessä taistelemaan hyökkääjää vastaa. Kyseisen puheen ei voitu enää katsoa olevan linjassa sen puolueettomuuspolitiikan kanssa, jota Suomi oli pyrkinyt noudattamaan vielä vuonna 1939. Haastattelun tarkoitus olikin mitä ilmeisimmin muokata suomalaisten mielipiteitä suotuisaksi tulevaa YYA-sopimusta varten.
1940-luvulla tehtiin kaksi sopimusta, jotka vaikuttivat merkittävästi suomettumispolitiikkaan. Vuoden 1947 Pariisin rauhansopimus vahvisti Suomen alueluovutukset Neuvostoliitolle, antoi Moskovalle oikeudet Porkkalan sotilastukikohtaan ja määritteli sotakorvaukset. Sopimus myös määritteli Suomen asevoimien rajat ja kielsi puolustusvoimien ulkopuolisen sotataitojen koulutuksen. Lisäksi sopimuksessa todettiin Suomen jo Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti hajottaneen ”fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt”, kuten suojeluskunnat ja Lotta Svärdin. Näillä toimilla pyrittiin mahdollisen suomalaisen vastarinnan taltuttamiseen. Samana vuonna käytiin myös asekätkentäoikeudenkäynti ja suoritettiin muu tilinteko sota-aikaan.
Toinen Suomelle kohtalokas sopimus oli Stalinin ajatuksesta syntynyt ystävyys-, yhteistoiminta- ja keskinäinen avunantosopimus (YYA), joka allekirjoitettiin Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948. Kyseinen sopimus muodosti maiden välisen politiikan perustan aina vuonna 1991 tapahtuneeseen raukeamiseensa saakka. Sopimuksella Suomi ja Neuvostoliitto vakiinnuttivat keskinäiset sotilaspoliittiset intressinsä.
YYA-sopimus merkitsi Suomen puolueettomuuden päättymistä sanan klassisessa merkityksessä. Se sitoi Suomen torjumaan hyökkäyksen Saksasta tai mistä sen liittovaltiosta tahansa, joko Suomen aluetta vastaan tai Suomen alueen läpi Neuvostoliittoa vastaan. Sopimus myös antoi Neuvostoliitolle oikeuden vaatia sotilaallista neuvonpitoa Suomen kanssa siinä tapauksessa, että aseistettu hyökkäys oli odotettavissa. Suomi ei sopimuksen mukaan saanut tehdä minkäänlaisia liittolaissopimuksia tai liittyä mihinkään Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvaan koalitioon. Myös talous- ja kulttuurielämän kehittäminen Neuvostoliiton kanssa oli osa sopimusta. YYA-sopimuksesta tuli Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyön merkittävin perusta erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Sen merkitys ylitti kaiken muun Suomen politiikassa.
Vuotta 1948 voidaan pitää käänteenä, jolloin Moskova alkoi kehittää suhteita YYA-sopimuksen pohjalta. Helsinkiin lähettilääksi komennetulle G. M. Savonenkoville annettiin ohje, että hänen oli pidettävä Suomi Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Hänen seuraajansa kehittivät näitä vaikuttamismenetelmiä edelleen, jolloin kuvaan astuivat kotiryssäjärjestelmä, kutsut suurlähetystöön ja Neuvostoliittoon sekä puolueavustukset ja lahjonta, jolla muun muassa autettiin Kekkosta vaalivoittoon vuonna 1956 ja tuettiin sosialidemokraattisen puolueen hajottamista.
Stalinin kuollessa vuonna 1953 rähmälläänolo Neuvostoliiton suuntaan nosti esiin suomalaisessa yhteiskunnassa hetkellisesti varsin koomisia piirteitä. Toimittaja ja kirjailija Kauko Kare on kuvannut teoksessaan ”Tähän on tultu” (1967) sitä tapaa, jolla ulkopolitiikan tekijät kuvailivat Stalinia hänen kuollessaan: ”Nerokas sotapäällikkö”, ”Maailmanrauhan kulmakivi”, ”Kaikkien työtätekevien isä”, ”Koko Suomen nuorison esikuva ja johtotähti”, ”Vapaan ja viisaan elämän luoja, uuden elämän arkkitehti, Suomen orjuuden pelastaja”, ”Ehtymätön innostuksen, miehuullisuuden ja sankaruuden lähde”, ”Vertaansa vailla oleva ajattelija”, ”Aikamme suurin ihminen”, ”Totuuden aurinko, ihmiskunnan suurin nero”, ”Maailman suurin opettaja” ja ”Tämän päivän Lenin”.
Paasikiven presidenttikauden viimeisinä vuosina 1954-56 Suomi oli onnistunut rakentamaan toimivat suhteet Neuvostoliittoon. Suomi pystyi varovaisin ottein harjoittamaan astetta enemmän riippumatonta kansainvälistä politiikkaa, vaikka maa oli sidottu YYA-sopimukseen. Myös Porkkala palautettiin Suomelle vielä Paasikiven aikana 1956.
Suomalainen ylioppilasmaailma oli pysynyt 1960-luvulle saakka aatemaailmaltaan porvarillisena. Kulttuuribolševismi ei ollut saanut Suomessa jalansijaa, mihin varmasti vaikutti vaaralliseksi koetun Neuvostoliiton läheisyys. Ylioppilasmaailmassa Vapauden Akateeminen Liitto (VAL) toimi suurimpana aatteellisena vaikuttajana 1950-luvulla vaalien kansallisia ja kansanvaltaista arvoja ja jyräten allensa ylioppilaskommunistit. VAL:a voidaan pitää Akateemisen Karjala-Seuran henkisenä perillisenä sen pyrkiessä ylläpitämään kansallisaatetta ja maanpuolustushenkeä antikommunistisen ajattelun merkeissä. 1950-luvun lopussa alkoi kuitenkin ylioppilaspiireissäkin jo näkyä ”ulkopoliittista” siirtymää, jolloin esimerkiksi Ylioppilaslehti asettui tukemaan Kekkosta ’yöpakkasten’ yhteydessä.
Neuvostoliiton vaikuttaminen hallitusten muodostamiseen
Poliittisella painostuksella Neuvostoliitto pyrki toteuttamaan tavoitteitaan. Ensimmäinen vakava osoitus venäläisten puuttumisesta Suomen sisäisiin asioihin saatiin vuonna 1958, kun maahan oli muodostettu Fagerholmin kolmas hallitus, jossa mukana oli myös kokoomus. Hallituksen ulkopuolelle jäivät ainoastaan kommunistit ja heidän liittolaisensa. Moskova ei ollut tyytyväinen siihen, että kommunistit suljettiin hallituksen ulkopuolelle. Tästä seurasi kriisi, joka tunnetaan ’yöpakkasten’ nimellä. Neuvostoliitto ei suostunut hyväksymään kyseistä hallitusta, ja se tuki opposition pyrkimyksiä hallituksen kaatamiseksi. Neuvostoliitto katsoi, että kokoomuksen mukanaolo hallituksessa merkitsi merkittävää muutosta Suomen poliittisissa voimasuhteissa. Sosialidemokraattien ja kokoomuksen yhteistyö uhkasi maalaisliiton monopoliasemaa hallituspuolueena, ja samalla kommunistit olivat menettäneet välillisen vaikutusvaltansa, joka sillä oli ollut maalaisliiton tukeutuessa kommunistien tukeen esimerkiksi presidentinvaaleissa. Samaan aikaan kommunistit levittivät väitettä, jonka mukaan Suomessa oli suunnitteilla aikaisemmin välirauhan aikana nähty käänne, jossa hallitus puuhasi salaa Suomen kytkemistä osaksi Neuvostoliiton vihollisten leiriä.
Neuvostoliiton suurlähettiläs V. Z. Lebedev välitti Neuvostoliiton tyytymättömyyden Suomen valtiojohdolle, ja pian hallituksen muodostamisen jälkeen hän poistui maasta, jolloin myös Neuvostoliitto jäädytti kaikki kauppasuhteet Suomeen. Kyse oli suorasta poliittisesta painostuksesta. Painostuksen edessä jotkut suomalaiset poliitikot jättivät eronpyyntönsä hallituksesta, mikä tarkoitti samalla hallituksen kaatumista vain neljä kuukautta sen kasaamisen jälkeen.
Tilanne rauhoitettiin Suomessa sillä, että Kekkonen kävi vuonna 1959 Neuvostoliitossa neuvottelemassa Nikita Hruštšovin kanssa siitä, kuinka Suomen tuleva politiikka voitaisiin rakentaa niin, että se tyydyttäisi Kremliä. Palattuaan Moskovasta Kekkonen korosti radio- ja televisiopuheessaan erityisesti Neuvostoliiton vastaisen kirjoittelun lopettamisen välttämättömyyttä Suomessa. Tämän jälkeen kauppasuhteet palautettiin ennalleen, ja Helsinkiin nimitettiin uusi Neuvostoliiton suurlähettiläs. On selvää, että tilanteen ratkaisu ei ollut ’Paasikiven linjan’ ja puolueettomuustavoitteiden mukainen, vaan asian selvittäminen oli vastoin kaikkia parlamentaarisen ulkopolitiikan periaatteita.
Seitsemän vuoden ajan Suomella oli vaikeita vähemmistöhallituksia. Neuvostoliitto ilmaisi vaatimuksia tänä kriittisenä kautena. Suomalaiset poliitikot taipuivat nopeasti painostuksen edessä ilman, että he olisivat yrittäneetkään puolustaa maansa sisäistä riippumattomuutta ja suvereniteettia. Suomalainen politiikka oli suomettunut.
Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen
Kekkosen presidenttikaudella poliittiset puolueet olivat jakautuneet jyrkästi vastakkaisiin leireihin, ja ulkopolitiikassa Suomen vapaus oli kaventunut ja politiikka muuttunut Neuvostoliiton intressejä myötäilevämpään suuntaan. Kärjistynyt tilanne johti siihen, että vuonna 1961 eduskunnan enemmistö asettui kilpailuasemaan nimeämällä vastaehdokkaan Kekkoselle seuraavan vuoden presidentinvaaleihin. Kyseinen ehdokas oli puoluepolitiikkaan ulkopuolelta ponnistanut entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Kaikki muut puolueet kommunisteja ja maalaisliittoa lukuun ottamatta tukivat häntä.
Neuvostoliitto oli aina pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan Suomen presidentin valintaan. Näin kävi myös tällä kertaa, kun Kekkosta vastaan asettui Honka. Neuvostoliitto ei voinut sallia Kekkosen syrjäyttämistä, sillä hänet tunnettiin hyödyllisenä yhteistyömiehenä Neuvostoliiton kannalta. Tilanne päätettiin ratkaista Kekkosen eduksi Moskovasta annetun nootin muodossa, joka osoitettiin Suomen hallitukselle 30.10.1961. Nootissa Neuvostoliiton johto vetosi YYA-sopimukseen ehdottaen sotilasneuvotteluja Saksan suunnalta odotettavissa olevan täysin keksityn uhkan varalta. Neuvostoliiton kannalta myönteinen neuvottelutulos olisi merkinnyt käytännössä sitä, että neuvostojoukot olisivat asettuneet Suomeen ”puolustamaan maata saksalaisten hyökkäystä vastaan”.
Tiedetään, että jo aikaisemmin Paasikivi oli kieltäytynyt vuonna 1940 presidenttiehdokkuudesta Neuvostoliiton ”suositusten” takia. Nootin seurauksena nyt myös Honka luopui presidenttiehdokkuudesta, ja ilman varteenotettavaa vastaehdokasta Kekkonen valittiin presidentiksi toisen kerran 1962. Sitä seuraavat presidentinvaalit ja Kekkosen valinnan 1968 Moskova varmisti ”ostamalla” sosialidemokraattien uudet johtajat. Palkintona oli korkeita virkoja Suomen hallituksessa, ja samalla SDP:stä tuli jälleen salonkikelpoinen hallituspuolue ensimmäisen kerran sitten yöpakkasten 1958. On arvioitu, että vuodesta 1958 lähtien ketään ei oltu nimitetty hallitukseen ilman Kremlin suostumusta.
Vuoden 1974 presidentinvaaleja varten syntyi perustuslain muutokseen tähtäävä aloite Kekkosen toimikauden jatkamisen puolesta. Poliittisten puolueiden enemmistö painostettiin pidentämään hänen presidenttikauttaan. Niinpä vuoden 1973 poikkeuslaki, joka jatkoi Kekkosen kolmannen kuusivuotiskauden neljäksi vuodeksi eli vuoteen 1978 hyväksyttiin ilman suurempaa vastustusta.
Vuoden 1978 presidentinvaalit oli erittäin selvä merkki suomettumisesta. Kyseisissä vaaleissa Kekkonen valittiin uudelleen kuudeksi vuodeksi siten, että hänen valintansa takana oli kaikkien suurimpien puolueiden muodostama ns. suuri vaaliliitto. Yhdelläkään merkittävällä puolueella ei ollut rohkeutta nimetä omaa ehdokastaan Kekkosta vastaan, koska puolueet eivät halunneet vaarantaa suhteitaan Moskovaan. Painostuksen teki mahdolliseksi se, että valta kaikkien tärkeimpien poliittisten virkojen ja tehtävien jakamisesta oli pitkälti presidentin käsissä.
Vuoden 1982 presidentinvaaleissa Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Häntä pidettiin vastaehdokkaina olleita Ahti Karjalaista ja Kalevi Sorsaa enemmän paasikiviläisenä reaalipoliitikkona, joka nojasi politiikassaan pienvaltiorealismiin. Hän ei nähnyt Kekkosen tavoin tarvetta liiallisuuksiin asti menevälle ystävyys- ja yhteistoimintapolitiikalle Neuvostoliiton suuntaan.
Urho Kekkosessa henkilöityy pitkälti Suomen koko sodanjälkeinen idänpolitiikka. Kekkonen johti Suomen tasavaltaa neljännesvuosisadan ajan, ja vain harvat uskalsivat uhmata häntä. Tällaisia poliitikkoja olivat muun muassa kansanedustajat Georg C. Ehrnrooth, Veikko Vennamo, Tuure Junnila, Lauri Puntila ja Kullervo Rainio. He olivat henkilöitä, jotka pyrkivät pitämään sananvapauden liekkiä hengissä aikana, jolloin ulkopoliittinen hyssyttely ja mielipiteiden yhdenmukaistaminen olivat politiikassa enemmän sääntö kuin poikkeus.
Paasikiven vai Kekkosen linja?
Julkisessa keskustelussa ja poliittisessa kielessä kuulee usein puhuttavan Paasikiven-Kekkosen linjasta, kun viitataan Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Historiankirjoituksiin perustuvien arvioiden valossa kyseinen termi näyttää kuitenkin jossain määrin keinotekoiselta, sillä Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittiset linjat erosivat toisistaan.
Suomalaisessa historiankirjoituksessa Paasikiven politiikkaa YYA-ajan olosuhteissa on pidetty yleisesti olosuhteisiin nähden onnistuneena. Paasikivi toimi suomalaisen kansanvallan pelastamiseksi ja kommunistien vallan torjumiseksi. Paasikivi yritti aina kun mahdollista säilyttää Suomen itsemääräämisoikeuden, vaikka hänen presidenttikaudellaan hallitus joutui olosuhteiden pakosta solmimaan YYA-sopimuksen. Sopimus solmittiin neljä vuotta sen jälkeen, kun Suomi oli irtaantunut sodasta, ja muutamia kuukausia sen jälkeen, kun Neuvostoliiton valvontakomissio oli poistunut maasta. Paasikiven ansiosta sopimus poikkesi siitä mallista, jonka Neuvostoliitto oli solminut satelliittimaittensa kanssa. Lisäksi Paasikivi pitäytyi tiukasti Moskovan välirauhansopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa ja torjui kaikki niiden yli menneet Neuvostoliiton vaatimukset.
Paasikivi oli niin sanottu ’myöntyvyysmies’, jonka myöntyvyys perustui historialliseen strategiaan. Kun hän joutui olosuhteiden pakosta tilapäisesti taipumaan johonkin ei-toivottuun toimenpiteeseen, hän ryhtyi välittömästi toimiin kyseisen toimenpiteen vähittäiseksi korjaamiseksi. Paasikiveä esimerkiksi arvosteltiin eduskunnassa hänen ajaessaan läpi sotasyyllisyyslain. Myöhemmin hän kuitenkin armahti sotasyylliset. Hänen toimiensa kohdalla kyse oli usein ajan pelaamisesta. Paasikivi myös hyväksyi YYA-sopimuksen, mutta ajoi sopimuksen johdantoon muutoksen, joka merkittävällä tavalla lievensi varsinaisten avunantopykälien sitovuutta.
Paasikiven jälkeen Suomen ulkopoliittinen linja muuttui. Kekkosen ajan Suomessa Neuvostoliitolle tarjottiin myönnytyksiä, ennen kuin se ennätti niitä edes pyytää, ja enemmän, kuin se edes pyysi. Kauko Kare kiteytti kirjassaan Paasikiven ja Kekkosen eron seuraavasti: ”Jos haluaa kysyä, mikä ideologisessa mielessä erottaa ’Kekkosen linjan’ ’Paasikiven linjasta’, on vastaus: naiivius.” Historiallisten tulkintojen valossa Kekkosen kausi toi ulkopolitiikkaan naiiviuden lisän. Neuvostoliitosta alettiin uskoa aiempaa sinisilmäisemmin hyvää, mikä myös näkyi Kekkosen harjoittamassa politiikassa.
Lisäksi Kekkosta on kritisoitu Suomen hankalan aseman hyödyntämisestä oman henkilökohtaisen valta-aseman ja edun tavoittelussa. Professori Vihavainen on nähnyt erityisen ongelmallisena sen, että ”itsenäisen valtion päämies alentui käyttämään ulkomaista apua omissa poliittisissa juonitteluissaan”, ei niinkään sitä, että hän hoiti suhteet Neuvostoliittoon sen salaisen palvelun kautta.
Paasikiven suhtautumista Neuvostoliittoon ja osin Kekkoseen kuvaa hänen päiväkirjamerkintänsä 27.6.1952, kun hän kommentoi pääministeri Kekkosen kirjeluentoa Stalinille: ”Meillä ei ole Neuvostoliittoa kiittäminen muusta kuin siitä, että se ei ole kohdellut meitä pahemmin kuin on tehnyt.” Paasikivi huomautti Kekkosta siitä, että tämä oli käyttänyt liikaa alamaisuutta osoittavia sanoja.
Suomettuminen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen
Neuvostoliiton hajottua ja YYA-ajan päätyttyä Suomessa ei koettu tarpeelliseksi muuttaa suomettunutta suhtautumista itänaapuria kohtaan. Suomessa onkin nähty vielä näihin päiviin asti vaikeana puhua Venäjästä rehellisesti julkisessa keskustelussa, mitä voidaan kutsua jälkisuomettuneisuudeksi. Suomesta löytyy edelleen poliitikkoja, jotka haluavat pitää kiinni suomettumisen ajan ulkopoliittisen keskustelukulttuurin sovinnaisuuden piirteistä. Osaltaan tämä on johtunut Neuvostoliiton vuosikymmeniä jatkuneesta tehokkaasta mielen muokkaamisesta, opitusta tavasta välttää historiallisesti epäsopivia ilmauksia, sekä osin siitä, että Venäjän kanssa haluttiin pysyä hyvissä väleissä.
Esimerkkinä jälkisuomettuneista puheista ja tulkinnoista voidaan mainita presidentti Tarja Halosen haastattelu syyskuussa 2008 Ylen A-studiossa, jossa hän totesi virolaisten potevan jälkineuvostolaista stressiä. Halosen mukaan oli hyvä, että EU:ssa on sellaisiakin maita, joilla ei ole posttraumaattista tilannetta. Kommentin taustalla vaikutti se, että Viro tuki avoimesti Georgiaa ja arvosteli voimakkaasti Venäjää, joka oli hyökännyt Georgiaan elokuussa 2008. Ymmärrettävästi Halosen analyysi nostatti Virossa suuren kohun. Silloinen Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves totesi tuolloin, että Viro ei ole koskaan arvostellut eikä tulevaisuudessa arvostele toisen EU-maan ulkopoliittisia päätöksiä, eikä se myöskään arvioi muiden EU-maiden psyykkistä mielentilaa. Halosen lisäksi Ilves on esittänyt viime aikoina sosiaalisessa mediassa ankaraa kritiikkiä kansanedustajana ja ministerinä toiminutta Erkki Tuomiojaa kohtaan, jonka hän on katsonut myötäillen liikaa itänaapurin intressejä.
Muistissa on myös tapaus vuodelta 2015, kun Venäjän vallattua Krimin niemimaan silloinen Suomen puolustusministeri Carl Haglund oli allekirjoittanut pohjoismaisten kollegoidensa kanssa kirjoituksen, jossa Venäjä mainittiin sotilaalliseksi uhaksi. Haglund sai osakseen kritiikkivyöryn muun muassa sosialidemokraattien suunnalta. Myös Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen kutsui kirjoitusta ”epäviisaasti tehdyksi provokaatioksi”.
Aina Ukrainaan kohdistuneeseen Venäjän hyökkäyssotaan saakka Suomesta löytyi yllättävän paljon Moskovan geostrategiseen ja -ekonomiseen vallankäyttöön liittyvää naiiviutta sekä sinisilmäistä uskoa nyky-Venäjän yhteiskunnan liberalisoitumista ja demokratisoitumista kohtaan. Nyt tämä usko lienee lopullisesti karissut pois kaikkein suomettuneimmiltakin poliitikoilta.
Täytyy muistaa, että suomettuminen on ollut mahdollista vain Neuvostoliitolle kuuliaisten johtavien poliitikkojen toimien seurauksena. Suomen on karistettava kaikki suomettumisen ajan pölyt harteiltaan. Nuorissa on tässäkin suhteessa tulevaisuus. Elinkeinoelämän valtuuskunta teetti vuonna 2020 arvo- ja asennetutkimuksen, jonka mukaan vanhemmat ikäpolvet suhtautuvat Venäjään positiivisemmin kuin nuoremmat. Raja suhtautumisessa kulkee 45 ikävuoden kohdalla. Vanhemmat polvet kasvoivat suomettumisen aikana, mikä muovasi heidän ajatteluaan, historiallista muistiaan ja mieltään. Nuori polvi on sen sijaan saanut kasvaa vapaan median piirissä ja käydä kouluja, joiden opetuksesta on siivottu pois tunkkainen suomettumispolitiikka.
Vanhempien ikäpolvien myönteisempi suhtautuminen Neuvostoliittoa kohtaan kuitenkin osoittaa, että Neuvostoliiton psykologisella ja muulla vaikuttamisella suomalaisiin saavutettiin selvästi sen kannalta myönteisiä tuloksia. Koska Neuvostoliitto saavutti suomettamisella hyviä tuloksia, Venäjä pyrkii toistamaan toimiviksi todettuja oppeja yhä uudelleen. Tästä ovat osoituksena lukuisat Venäjän länteen suuntaamaan vaikuttamisoperaatiot.
Venäjän yritykset vaikuttaa Suomeen ja muihin länsimaihin ovat pääosin edelleen samat kuin suomettumisen aikana. Siihen kuuluu pyrkimys kahdenkeskisiin suhteisiin, kansan kahtiajakaminen, totuuden ja valheen välisen eron hämärtäminen, kielen ja mielen manipulointi, palkitseminen ja rankaiseminen sekä väkivallalla uhkailu. Venäjä on pyrkinyt myös integroimaan Suomen ja muun Euroopan taloutta mahdollisimman tiiviisti omaan talouteensa ja mahdollistamaan tätä kautta tehokkaamman venäläisvaikutuksen. Tällainen riippuvuussuhde luonnollisesti altistaa Suomen ja muut maat painostukselle, jossa käytetään hyväksi taloudellisia keinoja. Suomalaisten on välttämätöntä tiedostaa Venäjän vaikuttamiskeinot, jotta maamme kykenee suojautumaan niiltä tehokkaasti.
Edellä kuvattu sisäinen ja henkinen suomettuminen on vaarallista. Suuren vihollisen on vaikea voittaa pienikin maa, jos kyseisellä pienellä maalla on vahva kansallistunne ja luja maanpuolustustahto. Tästä syystä Suomessa on syytä suhtautua torjuvasti kaikenlaisiin yrityksiin, joilla pyritään tuhoamaan isänmaallisuus ja kansallismielisyys. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että Suomen valtionjohdon on kyettävä kaikissa tilanteissa vastustamaan ulkoista painostusta, puolustamaan maamme itsemääräämisoikeutta ja toimimaan kaikin puolin kansallista etua palvellen.