Venäjän hyökättyä Ukrainaan julkisuudessa on esitetty arvioita Venäjän presidentti Vladimir Putinin mielenterveydestä. Monet ovat pohtineet, onko Putin tullut hulluksi hyökätessään Ukrainaan. Arvioiden taustalla näyttäisi vaikuttavan tietämättömyys ja harhaluulo siitä, että Putin ja Venäjän nykyhallinto olisivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin rauhaa ja pehmeitä arvoja rakastavat länsimaalaiset johtajat. Länsimaalaisilta tuntuu liian usein unohtuvan se, että Venäjä ei ole länsimaa, eikä Venäjällä ajatella samalla tavalla kuin lännessä.
Ottamatta sen enempää kantaa Putinin mielenterveyteen on syytä todeta, että Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan on kyse ennen kaikkea Venäjän imperialistisista suurvaltapyrkimyksistä. Putin on puhunut maantieteellisesti ja väestöllisesti suuren sekä geopoliittisesti vahvan Venäjän puolesta jo vuosikymmenien ajan.
Venäjä on aina pyrkinyt laajentamaan alueitaan ja samalla vakiinnuttamaan asemansa reuna-alueilla. Kaikki Venäjän vuosien 1815–1917 välillä käydyt sodat ovat liittyneet Venäjän imperialistiseen politiikkaan.
Venäjä on käynyt sotaa suurvaltaintressiensä puolesta Ukrainassa nyt vuodesta 2014 lähtien ja sitä ennen muilla lähialueillaan. Venäjä pyrkii määrätietoisesti alistamaan Ukrainan, entisen vasallivaltionsa, joka on halunnut integroitua länteen. Venäjä hyväksyy naapurikansojen päätökset vain silloin, kun ne sattuvat olemaan sille mieleisiä.
Yhdysvaltalainen historioitsija George Kennan on todennut, että Venäjän naapurivaltiot ovat sille joko alamaisia tai vihollisia. Venäjän kanssa ei voi tosiasiallisesti olla ystäviä. Suomalaisten on ensiarvoisen tärkeää tuntea suurvenäläisen ajattelun taustat ja niiden vaikutukset Venäjän toimintaan nykypäivänä, jotta maassamme kyetään reagoimaan Venäjän toimiin oikealla tavalla.
Mistä imperialismissa on kyse
Poliittisessa kielessä imperialismi tarkoittaa vallan levittämistä ja heikompien alistamista voiman avulla. Imperialistinen valtio siis pyrkii levittämään valtapiiriään voimalla. Aina antiikin ajoista lähtien naapureiden heikkous on ollut imperialismia edistävä tekijä. Imperialismin tavoitteena on vallanhaltijan lakien, järjestyksen, talousmuodon ja kulttuurin levittäminen vallatuille alueille. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto nojasi vahvasti imperialistisiin toimintatapoihin.
Toinen ylivallan ja voiman muoto on hegemonia, jolla alun perin tarkoitettiin Ateenan ja Spartan johtajuutta kreikkalaisten käymissä persialaissodissa. Käsitettä on sovellettu toisen maailmansodan jälkeen kansainvälisessä politiikassa siten, että hegemoniassa voimakeskus ottaa johtoonsa poliittisesti ja sotilaallisesti heikon alueen tai valtion muilla keinoilla kuin puhtaalla väkivallalla. Välineitä tähän voivat olla talous, kulttuuri ja turvallisuus. Hegemonian välikappaleina taas voidaan nähdä talousapu ja kansainväliset järjestöt. Erityisesti Yhdysvallat on harjoittanut hegemonista politiikkaa Länsi-Euroopassa ja Aasiassa toisen maailmansodan jälkeen.
Neuvostoliitto pyrki 1920-luvulta lähtien levittämään vaikutusvaltaansa imperialistisesti. Maailman kaikkien proletaarien tuli yhdistyä Moskovasta johdetun kommunistipuolueen alaisiksi. Neuvostoimperialismi verhottiin maailman työtätekevien tukemisen ja sosialismin levittämisen propagandan muotoon. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto jatkoi omaksumaansa politiikkaa, jonka mukaan kapitalistinen maailma oli vihollinen, joka milloin tahansa saattoi hyökätä köyhälistöä puolustavan Neuvostoliiton kimppuun. Yhdysvaltojen hyökkäyksen torjumiseksi Neuvostoliitto katsoi, että sen oli puolustauduttava lisäämällä sotilaallista voimaansa ja laajentamalla alueitaan.
Neuvostoliiton hajottua kylmä sota päättyi Yhdysvaltojen johtaman voimaryhmittymän voittoon. Maailmassa ryhdyttiin puhumaan unilateraalisesta ja unimultipolaarisesta Yhdysvaltojen johtamasta maailmasta, jossa Yhdysvalloilla on johtava asema lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Suomessa Venäjää on pidetty koko historian ajan imperialistisena valtiona, joka jatkuvasti uhkaa pienten naapurikansojen vapautta. Sellaisilla ”Suomi-syöjiksi” nimetyillä henkilöillä, kuten Bobrikoff, Stalin, Ždanov, Ustonov ja Makarov, on maassamme ikävä kaiku. Neuvostoliiton myös pelättiin levittävän sosialistista oppiaan Suomeen. Neuvostoliiton hajottua Suomi käynnistikin välittömästi pääasiassa turvallisuuspoliittisista syistä länsi-integraation viimeisen vaiheen, mikä johti vuonna 1995 Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa.
Venäjän imperialismin juuret
Rooman valtakunnan ajoista alkaen rajoilla on ollut imperiumien vallankäyttöä ohjaava vaikutus. Venäjällä ei ole ollut niin sanottuja luonnollisia rajoja, joihin maanpuolustus olisi voinut turvautua. Tästä syystä venäläiset geopoliitikot katsoivat 1800-luvun Venäjällä vahvan armeijan ja liittoutumisen välttämättömäksi. He myös määrittivät strategiseksi tavoitteeksi ulkorajojen työntämisen mahdollisimman kauaksi maan keskusalueista. Venäjän joukot ovatkin historian aikana vyöryneet rajojen yli Balkanille, Länsi-Eurooppaan ja Itämeren alueelle.
Jotta imperiumi voisi menestyä, tarvitsee se vahvan johtajan tai voimakkaan hallinnon. Presidentin vahva asema perustuu Venäjän itsevaltaiseen traditioon, jossa valta on aina keskittynyt valtakunnan ylimmälle johdolle. Aina kun valta on luisunut pois johdon käsistä, maa on ajautunut hajoamispisteeseen. Näin tapahtui 1500-luvun lopulla, 1900-luvun alussa ja 1990-luvulla.
Venäläiseen imperialismiin oleellisesti liittyvän itsevaltiuden katsotaan olevan mongolien ja Rooman imperiumin perintöä. Mongoli-imperiumissa nojattiin tiukkaan vertikaaliseen valtaan, jossa valta kuului suurkaanille. Mongolien hallintotavat vakiintuivat Venäjän eri ruhtinaskuntiin 1200–1500-lukujen aikana. Ruhtinaskunnat kävivät jatkuvaa keskinäistä valtakamppailua. Kun mongolivalta heikentyi, Moskovan suuriruhtinas Iivana III alisti muut ruhtinaskunnat valtaansa. Vuonna 1472 Iivana III solmi avioliiton Bysantin prinsessa Sofian kanssa, jolloin luotiin oppi kolmannesta Roomasta, jota hallitsi tsaari. Kyseisen opin mukaan hallitsijan valta on jumalallista alkuperää. Pietari I:n toimiessa hallitsijana 1682–1725 hän otti käyttöön nimityksen Imperator, jonka mukaan ”koko Venäjän keisari on yksinvaltias ja rajaton hallitsija”.
Venäjällä on pitkä suurvaltatraditio, jonka on katsottu alkaneen Moskovan noususta valtakunnan johtoon. Kyseiselle traditiolle olennaista on ollut syklisyys, jossa maan kehitys on vaihdellut heikkoudesta menestykseen. Syklisyyttä kuvaa esimerkiksi ajanjakso toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta kylmän sodan päättymiseen. Toisen maailmansodan toisena voittajana Neuvostoliitto oli hankkinut haltuunsa laajoja alueita Itä-Euroopasta, vahvistanut asemiaan Barentsin merellä, Itämeren alueella ja Kaukoidässä. Neuvostoliiton hajottua valloituksista ei kuitenkaan jäänyt jäljelle mitään. Syylliseksi tähän venäläiset nimittivät Yhdysvaltojen johtaman lännen, vaikka todellinen syyllinen kylmän sodan tappioon oli kommunismi, joka ei kyennyt kilpailemaan demokratian ja markkinatalouden kanssa.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset vuodet 1991–2000 olivat Venäjällä sekasorron aikaa. Aiemmin Suomessa oli pelätty itänaapuria sen voiman vuoksi, mutta Neuvostoliiton romahdettua maa vaikutti vaaralliselta lähinnä heikkoutensa vuoksi. Suomessa pelättiin Venäjän sisäistä kaaosta, jopa sisällissotaa, jolla voisi olla vaikutuksia myös Suomeen.
Tilanne Venäjällä alkoi tasaantua, kun Putin ja muut tiedustelumiehet nousivat valtaan. Venäjän talous kasvoi vuonna 2000 ennätysvauhtia, kun öljyn maailmanmarkkinahinta kääntyi nousuun ja heikko rupla vauhditti vientiä. Venäjän talous oli elämänsä kunnossa. Vuosituhannen vaihteen jälkeen maa oli myös poliittisesti vakaa.
Venäjän kansainvälinen maine alkoi kuitenkin kärsiä 2000-luvun alussa, kun toimittajiin kohdistuva poliittinen väkivalta ja murhat yleistyivät sekä sananvapaus ja ihmisoikeudet ajettiin ahtaalle. Kansalaisjärjestöjen valvonnan kiristymisen syyksi Venäjä ilmoitti lännen yritykset vaikuttaa maan sisäiseen kehitykseen. Myöhemmin maassa astui voimaan laki ”ulkomaalaisista agenteista” ja oppositioliikkeiden luokittelemisesta terroristijärjestöiksi.
Unelma Venäjän imperiumista elää
Neuvostoliiton romahdettua maassa palattiin 1800-luvun Venäjän suuruutta ja erityislaatuisuutta korostavan historiantulkinnan tielle. Venäjällä alettiin ottaa uusintapainoksia ennen vallankumousta vaikuttaneiden historioitsijoiden, filosofien ja maantieteilijöiden teoksista. Maassa ryhdyttiin elvyttämään slavofilian aatesuuntausta, jonka mukaan slaavilaisten kansojen kulttuuri on ylivertaista erityisesti länsieurooppalaiseen kulttuuriin nähden. Aatesuuntauksen mukaan Venäjän ei tullut kopioida länttä vaan nojata omaan perinteeseensä. Olennainen osa tätä oli ortodoksisuuden korostaminen, jonka katsottiin olevan ominaista erityisesti venäläisille.
Venäjä nimesi jo 1990-luvun alussa Neuvostoliiton valtapiiriin aiemmin kuuluneet valtiot ”lähiulkomaiksi”. Tämä tarkoitti käytännössä samaa kuin etupiiri. Venäjän suurvalta-aseman palauttamispolitiikkaan on kuulunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen aktiivinen reagointi lähiulkomaiden sisäisiin asioihin. Niiden saama huomio on ollut sitä merkittävämpää, mitä suurempi maan venäläisvähemmistö on.
Neuvostoliiton hajottua ensimmäiset Venäjän imperiumin perään haikailevat puheet kuultiin Venäjän duuman jäseneltä ja Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen johtajalta Vladimir Žirinovskilta. Vuoden 1991 presidentinvaaleissa hän keräsi kuusi miljoonaa ääntä. Žirinovski herätti huomiota erityisesti Suomen vierailullaan vuonna 1991 hänen julistaessaan aikomuksensa palauttaa Suomi Venäjän yhteyteen. Hän puhui Suomesta Venäjän suuriruhtinaskuntana ja näki, että suomalaiset tuli siirtää Uralin taakse. Tuolloin Žirinovskin puheille ei annettu näyttävästä julkisuusrummutuksesta huolimatta kovinkaan suurta painoarvoa, sillä hänen vaikutusvaltansa Venäjän politiikassa arvioitiin varsin vähäiseksi.
Žirinovskin ajattelun taustalla katsottiin toimivan Moskovan yliopiston professori Alexander Dugin, joka on jatkanut keisarien Venäjän ja bolševikkien Neuvostoliiton laajenemisen taustalla vaikuttanutta suurvenäläistä ajattelua. Hänen ajattelunsa tuki venäläiskansallista traditiota, jota myös Putinin toiminta on noudattanut. Duginia onkin kutsuttu usein julkisuudessa Putinin pääideologiksi.
Duginin vuonna 1997 hahmottelema Venäjän imperiumi ulottuu Itä-Karjalasta Rostoviin, Pohjois-Kazakstaniin ja Vladivostokiin. Lopullisena tavoitteena hän näkee Venäjän johtaman euraasialaisen liiton, johon kuuluisivat lähes koko Itä-Eurooppa, Kaukasia, Keski-Aasian tasavallat, Afganistan, Mongolia ja osia Kiinasta. Kyseisen liiton ensimmäisenä vaiheena Dugin pitää euraasialaista talousyhteistyötä, joka on kehittynyt Putinin kaudella Euraasian talousunionin muotoon.
Duginin mukaan ainoa oikea valtiomuoto Venäjälle on imperiumi, joka tekee yhteistyötä erityisesti Saksan kanssa. Aikaisemmin Dugin piti tärkeänä sitä, että Venäjä tukee Saksan johtamaa Euroopan yhdentymiskehitystä, jotta Eurooppa voisi päästä irti Yhdysvaltojen ja Naton vaikutuspiiristä. Duginin etupiiriajattelussa Baltia kuuluisi Saksalle ja Suomi ja siihen liitetty Karjala Venäjälle. Hän näkee Venäjän ja Suomen rajan pitkänä ja maastoltaan haastavana, mikä tekee rajan puolustamisesta vaikeaa. Siksi Dugin onkin päätynyt ehdottamaan Suomen ja Karjalan yhdistämistä geopoliittiseksi alueeksi, jolle annettaisiin autonomia. Tämän alueen edut Venäjä pystyisi Duginin mukaan varmistamaan kylmän sodan aikaisella suomettamistaktiikalla.
Vuoden 2005 huhtikuussa Putin esitti seuraavan näkemyksensä:
”Ennen kaikkea meidän täytyy tunnustaa, että Neuvostoliiton romahtaminen oli vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi. Venäjän kansalle siitä tuli todellinen draama. Kymmenet miljoonat kansalaiset ja maanmiehet jäivät Venäjän alueen ulkopuolelle. Sen lisäksi hajoamisen epidemia tulehdutti Venäjän itsensä.”
Jo ennen vuotta 2005 Putinin kerrotaan 1990-luvulla sanoneen, että Venäjällä on aina ollut legitiimejä intressejä rajojensa ulkopuolella. Brittiläinen historioitsija ja tutkija Timothy Garton Ash on kertonut Pietarissa vuonna 1994 järjestetystä keskustelutilaisuudesta, jossa kaupungin pormestarin silloinen avustaja Vladimir Putin oli esitellyt omaa geopoliittista maailmankuvaansa. Putinin mukaan Venäjä oli Neuvostoliiton romahdettua menettänyt alueitaan, joista hän nimesi muun muassa Krimin, Kazakstanin ja Kaliningradin. Hänen mukaansa Venäjä ei voisi koskaan hyväksyä sitä, että ulkomailla elävät 25 miljoonaa venäläistä joutuisivat tyytymään kohtaloonsa.
On selvää, että neuvostomenneisyys ei ole hellittänyt otettaan nykyisyydestä. Putinin tavoitteena on Venäjän maantieteellisen ja valtapoliittisen suuruuden palauttaminen. Venäläiset kokevat olevansa suurvallan kansalaisia, joiden velvollisuutena on Venäjän kunnian ja vaikutusvallan palauttaminen. Putinin toimintaa on peilattava kaikkea edellä lausuttua vasten. Venäjän haikailut uudesta imperiumista koskettavat Suomea keskeisellä ja kriittisellä tavalla. Suomen lähitulevaisuuden ulko- ja turvallisuuspoliittisten ratkaisujen on perustuttava oikeaan tietoon ja tilannekuvaan. Suomi on imperialistisen suurvallan naapurimaa. Venäjä on ongelma Suomelle niin kauan, kuin se pyrkii vahvistamaan ulkopoliittista ja sotilaallista valtaansa muiden kustannuksella.