Keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä on herännyt henkiin muuttuneen turvallisuustilanteen seurauksena. Tässä tilanteessa on tärkeää pyrkiä huolella punnitsemaan Nato-jäsenyyden erilaisia vaikutuksia ja seurauksia maallemme. Tämä kirjoitus pyrkii osaltaan vastaamaan keskeisiin Natoa koskeviin kysymyksiin sekä Nato-jäsenyyteen liittyviin mahdollisiin huoliin. Toivon kirjoitukseni palvelevan kansalaisiamme erityisesti vallitsevassa tilanteessa, jossa Natosta ja Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä liikkuu myös paljon virheellistä tietoa.
Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ympäristö muuttui merkittävästi Venäjän hyökättyä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Tämän seurauksena Suomi on tiivistänyt entisestään yhteistyötä Naton ja muiden läheisten puolustusyhteistyökumppaneidensa kanssa. Maamme turvallisuusympäristön muuttuessa on välttämätöntä tehdä turvallisuutta lisääviä ratkaisuja. Suomen valtiollisen suvereniteetin, alueellisen koskemattomuuden ja turvallisuuden puolustamisen tulee olla kaiken ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme lähtökohta.
Suomi joutuu väistämättä asemoimaan itsensä uudelleen nopeasti muuttuneessa ympäristössä. Venäjän imperialististen pyrkimysten ja voimapolitiikan nousu sekä geopolitiikan korostuminen nykyisessä muodossa ovat romuttaneet perusteellisesti Suomen ja Venäjän entiset rinnakkaiselon lainalaisuudet. Näissä olosuhteissa Suomi ei pysty haaveilemaan mistään erityiseen ymmärrykseen tai henkilökohtaiseen luottamukseen perustuvasta erityissuhteesta Venäjän kanssa.
Venäjän toiminta on perustunut 2000-luvulla siihen ajatukseen, että entiset neuvostotasavallat ja Venäjän tsaarinajan imperiumin alueet kuuluvat edelleen Venäjän määräys- ja vaikutusvallan alle. Venäjä on osoittanut sekä puheillaan että teoillaan, että se ei kunnioita naapurimaidensa itsemääräämisoikeutta. Ukrainan sodan lisäksi Georgian sota vuonna 2008 osoitti Venäjän valmiuden ryhtyä sotiin omien rajojensa ulkopuolella.
Venäjä yrittää voimapolitiikalla piirtää kylmän sodan jälkeisiä järjestelyjä uusiksi. Sen ensiaskeleen tavoitteena on luoda itselleen voimapoliittinen etupiiri, jossa ensin pienempien rajamaiden asema ja suvereniteetti kyseenalaistetaan, ja sen jälkeen maat alistetaan suomettumisen hengessä Venäjän hegemonian alle. Sen tavoitteet voivat ulottua vielä tätäkin pidemmälle.
Tärkeintä on varmistaa, ettei Venäjä onnistu missään kansallista suvereniteettiamme uhkaavissa tavoitteissaan. Jos Venäjä kokee, että sotilaallisella voimankäytöllä naapurimaata kohtaan saavutetaan hyötyjä, niin silloin se käyttää sitä. Jos Putinin Venäjä saa tavoitteitaan läpi, se voi yrittää jonkin ajan päästä saada niitä läpi uudella operaatiolla jossakin muualla. Venäjän ei saa antaa saavuttaa tavoitteitaan. Tästäkin syystä Suomen on ensiarvoisen tärkeää tukea Ukrainaa kaikin käytettävissä olevin keinoin ja pyrkiä estämään Venäjän valloituspyrkimykset.
Käsitys valtioiden rajoista ja kansallisesta suvereniteetista on lännessä ja idässä huomattavan erilainen. Venäjän aloittamat sodat lähialueillaan ovat osoittaneet, että se pyrkii hivutustaktiikkaa käyttämällä siirtämään sekä valtioiden välisiä maarajoja että koko kansainvälisen yhteisön sallivuuden ja sääntöjen rajoja. Yhä epävakaammaksi muuttuvassa maailmassa ei ole enää mitenkään selvää, että konfliktit ja erimielisyydet kyettäisiin ratkaisemaan sääntöperusteisen yhteistyön ja vakiintuneiden instituutioiden puitteissa. Venäjä on epäilemättä muodostunut potentiaaliseksi sotilaalliseksi uhkaksi Suomelle. Venäjällä on sekä halu että kyky hyökätä naapurimaihinsa edistääkseen omia tavoitteitaan.
Venäjän toimien arvioinnin etukäteen tekee haastavaksi se, että maan päätöksentekoprosessi on läpinäkymätön ja erittäin arvaamaton. Sillä on myös kyky yhdistää epämääräisiä toimia tai hybridisodankäynnin operaatioita sotilaallisten voimien käyttöön. Tästä esimerkkinä voidaan mainita siirtolaisvirtojen välineellistämiseen ja ohjaamiseen perustuva hybridivaikuttaminen sekä informaatiovaikuttaminen.
Ukrainan sodan alkaminen Krimin miehityksestä 2014 on rikkomus, jollaista ei ole nähty Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on räikeä kansainvälisen oikeuden loukkaus. Se rikkoo kansainvälisen oikeuden perustavanlaatuisia, YK:n peruskirjaan kirjattuja sääntöjä. YK:n peruskirja kieltää väkivallalla uhkaamisen tai väkivallan käyttämisen minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan. Tuoreimmat tiedot Ukrainasta osoittavat, että Venäjä on syyllistynyt hyökkäystoimillaan hyvin todennäköisesti sekä sotarikoksiin että rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ymmärrettävistä syistä nostanut politiikan keskiöön kysymyksen Suomen Nato-jäsenyydestä. Lisääntynyt huoli Venäjän hyökkäystoimista on herättänyt Nato-keskustelun henkiin myös Ruotsissa. Nato-jäsenyydestä ei ole käyty kummassakaan maassa yhtä aktiivista keskustelua sitten kylmän sodan päättymisen.
Venäjän sotilaallinen hyökkäys suvereeniin Ukrainaan, ukrainalaisiin siviileihin kohdistunut teurastus ja sotarikokset ovat ymmärrettävästi herättäneet suomalaisissa vahvoja tunteita; vihaa ja surua, osin pelkoakin. Tunteet eivät kuitenkaan saa ohjata poliittista päätöksentekoa. Kysymystä Suomen Nato-jäsenyydestä on lähestyttävä kylmän rauhallisesti, pragmaattisesti, sekä kaikki keskeiset näkökulmat ja maailmanpoliittiset realiteetit huomioon ottaen.
Venäjän hyökkäyssodan jälkeen tehdyt lukuisat mielipidekyselyt ovat osoittaneet suomalaisten selkeän enemmistön tukevan Suomen Nato-jäsenyyttä. Kansan enemmistön aikaisempi mielipide Nato-jäsenyydestä onkin tehnyt täyskäännöksen. Kansan mielipidettä on kunnioitettava. Kansan tuki on tärkeää tehtäessä maamme tulevaisuuden kannalta kauaskantoisia päätöksiä.
On ensiarvoisen tärkeää, että Suomen Nato-jäsenyydestä kyetään käymään yhteiskunnassamme kiihkotonta, analyyttista, tosiasioihin perustuvaa ja toisten mielipiteitä kunnioittavaa keskustelua. Toistemme leimaaminen ”Nato-kiihkoilijoiksi”, ”putinisteiksi” tai ”vihollisiksi” erilaisten mielipiteiden perusteella on pahin virhe, mihin kansamme voi tässä kriittisessä tilanteessa sortua. Pienen kansan voima piilee sen yhtenäisyydessä. Kansamme ei saa tukehtua vastakkainasetteluihin ja kansalliseen eripuraan. Siksi on syytä peräänkuuluttaa malttia ja asiallista keskustelukulttuuria. Olemme nyt ja vastaisuudessa samaa kansaa, poliittisista mielipide-eroistamme huolimatta.
Nato-keskustelun lähtökohdat ovat muuttuneet
Kysymys Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta on ollut esillä Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa kylmän sodan päättymisestä lähtien, tosin varsin vaimeana. Valitettavasti Nato-keskustelulla on ollut aiemmin tapana politisoitua vahvasti, minkä seurauksena keskustelu on näyttäytynyt ulospäin jäsenyyden kiihkeimpien puolustajien ja vastustajien välisenä kamppailuna. Toisaalta voidaan myös nähdä, että valtiojohdon vuosikausien haluttomuus itse kannustaa kansalaisia rakentavaan Nato-keskusteluun eri näkökulmista on aiheuttanut sen, että nyt, kun ”tilanne on päällä”, eri näkökulmat kärjistyvät.
Suomi on ollut Naton rauhankumppani jo vuodesta 1995 saakka. Tuolloin jo pelkkä Suomen läheisempi Nato-kumppanuus herätti alkuvaiheessa kiivasta vastustusta. Tilanteen tasaannuttua ja vääriksi osoittautuneiden pelkojen hälvettyä Suomen Nato-kumppanuudesta tuli kuitenkin legitiimi osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Yleisesti hyväksytyksi linjaksi Suomessa muodostui lisääntyvä yhteistyö Naton kanssa.
Tähän asti niin kutsuttu Nato-optio, eli mahdollisuus hakea Naton jäseneksi, on taannut eräänlaisen turvasataman suomalaisille poliitikoille. Strategisesti Suomessa on haluttu säilyttää mahdollisuus liittyä Natoon, erityisesti jarruttaaksemme Venäjän mahdollisia aggressioita. Poliitikot ovat puhuneet ja linjanneet siitä, että Suomella on Nato-optio ja jäsenyyttä harkitaan, jos turvallisuustilanne muuttuu. Nyt turvallisuustilanne on epäilemättä muuttunut.
On rehellistä lausua ääneen, ettei Nato-optio sekä monenvälinen ja multilateraalinen puolustusyhteistyö suojaa Suomea samalla tavalla kuin Nato-jäsenyys. Suomi on tiivistänyt kahdenvälistä puolustusyhteistyötä esimerkiksi Ruotsin ja Yhdysvaltojen kanssa, mutta tähän yhteistyöhön ei liity sopimusvelvoitteiden tuomaa turvaa. Muut EU-jäsenmaat ovat tarpeen vaatiessa sitoutuneet tukemaan Suomea. Taustalla ei kuitenkaan ole yhteistä puolustussuunnittelua, taakanjakoa tai mekanismia, miten puolustus yhdessä toteutettaisiin, eikä siten myöskään hyökkäykseltä suojaavaa liittokuntaa ja sen mukanaan tuomaa sotilaallista voimaa.
Kunkin maan strategisia valintoja ohjaavat maantiede, maan turvallisuus- ja geopoliittinen ympäristö sekä historialliset kokemukset. Aiempi keskustelu Nato-jäsenyydestä perustui Suomessa pääasiassa siihen lähtökohtaan, että Venäjä ei käynnistä täysimittaista hyökkäyssotaa Euroopassa. Tämän keskustelun lähtökohta on menettänyt täysin merkityksensä. Kukaan ei voi enää sanoa, etteikö Suomelle voisi käydä kuten Ukrainalle. On tärkeää muistaa historian opetukset: Suomessa uskottiin vakavasti vielä vuonna 1939, ettei maahamme kohdistu välitöntä turvallisuusuhkaa Neuvostoliiton suunnalta. Valitettavasti uskomus osoittautui vääräksi, ja suomalaiset oppivat kantapään kautta sen, ettei idän uhka ole pelkkä uskon asia.
Venäjän aloittaman hyökkäyssodan sekä Venäjän ja länsimaiden välisen epäluottamuksen seurauksena poliittinen vastakkainasettelu ja sotilaallinen jännite ovat kiristyneet äärimmilleen. Suomi on luokiteltu Venäjän ”mustalla listalla” vihollismaaksi, koska olemme Naton kumppanimaa sekä mukana EU:n ja muun lännen kanssa Venäjän vastaisissa pakotteissa. Ei ole kansallisen etumme mukaista, että Suomi saa tällä hetkellä kaikki Nato-kumppanuuden huonot puolet, mutta ei viidennen artiklan antamaa suojaa. Lisäksi, kun sotilastoimintaan liittyvien onnettomuuksien ja eskalaatioiden riskit ovat kasvaneet, Venäjän strategisten alueiden läheisyydessä sijaitsevien maiden, kuten Suomen, turvallisuus on kiistatta heikentynyt.
On selvää, ettei Nato-jäsenyys kaikin puolin poista Suomen ongelmia suhteessa Venäjään. Nato-jäsenyys toisi kuitenkin Suomelle ennaltaehkäisevää pelotevaikutusta, ja se vahvistaisi sotilaallista kykyä puolustaa maatamme tilanteessa, jossa se mahdollisesti joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Venäjä ei ole vielä tähän mennessä hyökännyt yhteenkään Nato-maahan, koska se on ymmärrettävästi halunnut välttää joutumasta sotaan sotilaallisesti ylivoimaisen Naton kanssa.
Suomen itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja turvallisuutta puolustetaan edelleen parhaiten omalla uskottavalla armeijalla ja vahvalla maanpuolustustahdolla. Jäsenyys Natossa toisi kuitenkin maallemme huomattavaa lisäturvaa vahvistamalla kykyämme puolustautua isompaa hyökkääjää vastaan. Yleinen asevelvollisuus ja vahva armeija tultaisiin säilyttämään Suomessa myös, mikäli maamme päättäisi liittyä Natoon. Suomen maantieteellisestä sijainnista johtuen suomalaisten kollektiiviseen selkärankaan on iskostettu vahva itsesuojeluvaisto, joka luo erityiset lähtökohdat Suomen uskottavalle puolustuspolitiikalle myös tulevaisuudessa. Suomen ja muun Euroopan on kaikissa olosuhteissa puolustettava keskeisiä arvojamme: kansojen suvereniteettia ja kansojen vapautta päättää omasta kohtalostaan. Nämä arvot ovat pyhiä, eikä niistä tule joustaa missään tilanteessa.
Perinteisen puolustuspolitiikan lisäksi on tärkeää, että maamme suvereniteettia, koskemattomuutta ja turvallisuutta vahvistetaan kokonaisvaltaisesti kaikin käytettävissä olevin keinoin. Suomessa on panostettava yhä enemmän rajaturvallisuuteen, kyber- ja hybridiuhkien torjuntaan, omavaraiseen ruoka- ja energiahuoltoon sekä huoltovarmuuteen laaja-alaisesti.
Suomen Nato-jäsenyyttä puoltavat argumentit ovat epäilemättä vahvistuneet Venäjän aggression ja voimapolitiikan kärjistymisen seurauksena. Suomen Nato-jäsenyydellä olisi kriisitilanteessa ennaltaehkäisevä pelotevaikutus. Nato-jäsenyys nostaisi kynnystä hyökätä Suomeen, koska se tarkoittaisi samalla hyökkäystä kaikkia Nato-maita vastaan. Käytännössä jäsenyys tarkoittaisi sitä, että hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan Suomi saisi sotilaallista apua muiden Nato-jäsenmaiden joukoilta. Baltian maiden esimerkki osoittaa, että toistaiseksi Nato-jäsenyys on toiminut erittäin tehokkaana pelotteena.
Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä
Venäjän Ukrainaan kohdistaman laajamittaisen hyökkäyssodan seurauksena Euroopan turvallisuusjärjestyksessä käynnistyi perustavanlaatuinen muutos. Venäjä eristettiin erityisesti läntisestä maailmasta ennennäkemättömällä tavalla. Myös Euroopan yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka siirtyi seuraavalle tasolle. EU-maat ryhtyivät ensimmäistä kertaa unionin historiassa rahoittamaan aseiden ja sotilaallisten varusteiden ostoa ja asevientiä Ukrainaan. Ukrainaa aseistetaan lähes puolella miljardilla eurolla uudesta Euroopan rauhanrahastosta.
Tällä hetkellä EU:ssa on kehitteillä niin kutsuttu strateginen kompassi, jonka tarkoituksena on kehittää ja vahvistaa EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä EU:n toiminnan, Euroopan suojelun, suorituskykyjen kehittämisen sekä EU:n kumppanuuksien kautta. EU-yhteistyö nähdään tärkeäksi sotilaallisen huoltovarmuuden ja kokonaisvaltaisen kriisinsietokyvyn kehittämiseksi, hybridi- ja kyberuhkiin vastaamiseksi sekä puolustusteollisen ja -teknologisen pohjan vahvistamiseksi.
EU ei ole vielä turvallisuuspoliittinen toimija sanan sotilaallisessa merkityksessä. Euroopassa on kuitenkin herätty ajattelemaan turvallisuuspolitiikkaa aktiivisemmin ja laaja-alaisemmin. Euroopassa on ymmärretty, että maailman yhdentymisen seurauksena myös Euroopan maat ovat lähentyneet toisiaan ja sen kansojen kohtalot on sidottu toisiinsa vahvemmin kuin vaikkapa vielä sata vuotta sitten. Turvallisuuspoliittisesti vahva Eurooppa kiistatta palvelee Suomen kansallista etua. Samalla on kuitenkin muistettava, että vahva Eurooppa ei ole synonyymi EU:n liittovaltiolle. Itsenäisistä kansallisvaltioista muodostuvan Euroopan on entistä tärkeämpää puhaltaa yhteen hiileen erityisesti turvallisuuteen ja puolustukseen liittyvissä asioissa. EU-jäsenyyden myötä Suomi on asettunut tiiviiksi osaksi länsimaista yhteisöä.
EU:n keskinäisen avunannon lausekkeella (SEU, 42 (7) artikla) on ollut merkittäviä vaikutuksia Suomen poliittisiin linjauksiin ja lainsäädäntöön. Uuden lainsäädännön mukaan Suomen on nykyisin mahdollista lähettää sotilaallista apua ulkomaille sekä vastaanottaa ulkopuolista apua tarvittaessa. Kyseisen lausekkeen hyväksymisen seurauksena Suomi luopui liittoutumattomuudesta turvallisuuspolitiikkansa peruslinjauksena. Keskinäisen avunannon lausekkeen mukaan: ”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin”. Tämä velvoite koskee myös Suomea. Toisaalta vaikka avunantovelvoite on olemassa, niin avun määrä ja laatu riippuu lopulta avun antajan mahdollisuuksista ja jää siten sen omaan harkintaan.
Sellainen liittoutumattomuus, johon ei sisältyisi sotilaallista yhteistyötä, ei ole enää tätä päivää. Merkittävänä käänteenä Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta voidaan pitää erityisesti vuonna 2014 alkanutta Krimin sotaa. Suomi solmi vuonna 2014 useita puolustusyhteistyön laajentamiseen tähtääviä sopimuksia muun muassa Iso-Britannian, Saksan, Ranskan, Norjan ja Ruotsin kanssa. Lisäksi Suomi on liittynyt Iso-Britannian johtamiin nopean toiminnan JEF-joukkoihin ja Ranskan interventioaloitteeseen. Suomi sai vuonna 2014 Naton laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuuden aseman sekä vuonna 2016 solmittiin aiejulistus kahdenvälisen puolustusyhteistyön laajentamisesta Yhdysvaltojen kanssa. Koskaan aikaisemmin Suomi ei ole ollut puolustuspoliittisesti näin lähellä sen läntisiä kumppaneita.
Luomalla vahvoja puolustuspoliittista verkostoja Suomi on pyrkinyt parantamaan asemaansa Euroopan turvallisuusjärjestelmässä. Kun Suomi harjoittelee kumppaniensa kanssa, kyseeseen tulevat niin rauhan kuin kriisin olosuhteet. Normaaliolojen yhteistyöllä rakennetaan perustaa poikkeusoloissa tapahtuvalle yhteistyölle.
Tärkein saavutus vuosikymmenien aikana tehdystä yhteistyöstä on ollut Suomen sotilaallisten suorituskykyjen yhteensopivuuden ja läntisiä kumppaneita koskevan strategisen ymmärryksen lisääntyminen. Lisäksi tämän yhteistyön kautta Suomi on käytännössä purkanut itseltään Nato-jäsenyyden tekniset esteet. Suomen puolustusmateriaalihankinnat lännestä ovat puolestaan edesauttaneet sitä, että sotilaallisen kriisin sattuessa puolustusyhteistyötä tehtäisiin kumppaneiden kanssa myös huoltovarmuuden muodossa.
Nato on lähes miljardin ihmisen kattama sotilaallinen liitto. Natossa on tällä hetkellä 30 eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista jäsenmaata, joista 21 kuuluu myös EU:hun. EU:n 27 jäsenmaasta vain Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti, Kypros ja Malta eivät kuulu Natoon. Yli 90 prosenttia EU:n jäsenmaiden kansalaisista asuu maissa, jotka kuuluvat Natoon. Suomi on EU:n itäisistä maista ainoa, joka ei toistaiseksi kuulu Natoon. Suomi EU-jäsenmaana ja Naton kumppanina täyttää kuitenkin jo nyt Nato-jäsenyyteen vaadittavat kriteerit.
Suomen Nato-jäsenyys selkeyttäisi Euroopan turvallisuusjärjestelyitä sekä edistäisi Suomen ja koko mantereemme turvallisuutta ja vakautta. EU:hun kuuluvien Nato-maiden puolustusjärjestelyn perusta on Nato, eikä EU:sta ole tarkoitusta rakentaa päällekkäistä puolustusliittoa. Näin ollen EU:n puolustusyhteistyön kehittämiseen ei kuulu sen korvaaminen Natolla vaan päällekkäisyyksien välttäminen ja synergioiden etsiminen.
Luonnollisesti Suomen Nato-jäsenyys olisi eduksi myös Natolle. Vastatakseen Venäjän sotilaallisiin haasteisiin Itämeren ja Pohjois-Euroopan alueelle erityisesti Suomen kansalliset suorituskyvyt ja geostrateginen sijainti kyseisessä turvallisuusarkkitehtuurissa palvelisivat Naton etua. Suomen alueellinen puolustus alueen käytön estämisen välineenä lienee tärkein suoranainen sotilaallinen voimavara, joka Suomella on tarjota yhteisen puolustuksen hyväksi. Myös Suomen ilmapuolustuksen voimavarojen täysi integrointi olisi Natolle merkittävä parannus nykytilanteeseen, sillä tällä hetkellä alueellisen ilmatilannekuvan jakaminen Suomen ja sen Nato- ja EU-kumppaneiden ja Venäjän ilmatilasta Suomen rajan tuntumassa on luonteeltaan rajallista ja maantieteellisesti rajattua.
Nato-jäsenyys ei tulisi korvaamaan tarvetta Suomen omalle uskottavalle puolustuskyvylle, tiiviille kahden- ja monenkeskisille kumppanuuksille ja EU:n kehittyvälle puolustusyhteistyölle. Nato-jäsenyys ei edellytä oman armeijamme alasajoa, vaan pikemminkin päinvastoin. Varsinaisia Nato-joukkoja ei ole olemassa. On vain Naton jäsenmaiden asevoimia, jotka tarvittaessa tukevat toisiaan. Jäsenmaiden itsensä edellytetään huolehtivan omasta puolustuskyvystään, josta esimerkkinä voidaan mainita jäsenmaiden tavoite sijoittaa kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin. Tällä hetkellä yhdeksällä Nato-jäsenmaalla on edelleen asevelvollisuusjärjestelmä. Näistä maista Turkilla ja Kreikalla on laajuudeltaan Suomeen verrattava järjestelmä. Nato-jäsenyys velvoittaa jäsenmaita huolehtimaan omasta turvallisuudestaan. Jäsenyys Natossa tekee jäsenmaille mahdolliseksi vahvistaa turvallisuuttaan yhteistyön avulla.
Mitä Nato on ja mitä se ei ole
Nato (North Atlantic Treaty Organisation) on hallitustenvälinen järjestö, puolustusliitto, jonka tehtävänä on varmistaa kaikkien jäsenmaidensa turvallisuus poliittisin ja viime kädessä sotilaallisin keinoin. Vuonna 1949 allekirjoitetun Naton peruskirjan eli Pohjois-Atlantin sopimuksen ytimessä on YK:n peruskirjan 51 artiklan oikeus yhteiseen puolustautumiseen. Natoa on pidetty länsimaiset demokratiat Atlantin valtameren molemmin puolin yhteen sitovana arvoyhteisönä.
Naton toimintaan vaikuttavat niin jäsenmaiden näkemykset kuin maailman tapahtumat. Natossa päätökset syntyvät yhteisymmärryksessä poliittisen harkinnan ja neuvottelujen tuloksena. Päätökset edellyttävät kaikkien jäsenmaiden hyväksyntää. Natolla ei ole jäseniinsä nähden ylikansallista valtaa, mitä tulee esimerkiksi puolustussuunnitteluun ja operaatioihin. Kunkin maan panos Naton toimintaan perustuu kansalliseen päätökseen.
Toisin kuin usein kuullaan väitettävän, Nato ei ole Yhdysvaltojen määräysvallan alla oleva ja pelkkiä Yhdysvaltojen intressejä edistävä voimanjatke. Natoon kuuluminen ei tarkoita sitä, että kaikessa pitää myötäillä Yhdysvaltoja tai osallistua Yhdysvaltojen sotiin. Nato-jäsenmaat saavat kuitenkin kiittää liiton uskottavuudesta pitkälti Yhdysvaltoja ja sen aktiivista osallistumista kaikkiin osa-alueisiin. Yhdysvallat muodostaa yli puolet Naton sotilaallisesta voimasta.
Käytännössä kukin Naton jäsenmaa osallistuu omaa kykyään vastaavalla panoksella yhteiseen toimintaan. Suomi pystyisi päättämään itse, millainen jäsen se Natossa olisi. Suomen olisi kuitenkin oltava valmis osoittamaan tarvittaessa solidaarisuutta muita jäsenmaita kohtaan saadakseen itse apua muilta jäsenmailta tiukan paikan tullen. Jos pohditaan kuvitteellista tilannetta, jossa yhden sen jäsenmaan kimppuun hyökättäisiin, ja muut toteaisivat, etteivät ne aio auttaa, niin silloin käytännössä koko puolustusliiton merkitys vesittyisi. Tätä ei yksikään Naton jäsenmaa halua. Intressi sotilasliiton pystyssä pitämiseen on niin suuri, että apu on käytännössä aina turvattu. Toisaalta avun saantiin voisivat vaikuttaa maailmanpoliittiset tilanteet.
Natolla on mahdollisuus mukautua toimintaympäristön muutoksiin omien turvallisuusintressiensä mukaisesti. Kylmän sodan aikana se varautui vahvasti ulkopuolelta tulevaa hyökkäystä vastaan. Kylmän sodan päätyttyä Nato keskittyi toteuttamaan kriisinhallintaoperaatioita YK:n valtuutuksella oman alueensa ulkopuolella lisäten samalla Euroopan ja lähialueiden turvallisuutta monipuolisen sotilaallisen, poliittisen ja muun vakautta lisäävän toiminnan avulla.
Nato-sopimuksen ydin on sen viides artikla, jolla jäsenmaat sitoutuvat keskinäisen avunannon velvoitteeseen: ”Sopimuspuolet sopivat siitä, että aseellista hyökkäystä yhtä vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa on pidettävä hyökkäyksenä niitä kaikkia vastaan”. Lisäksi artiklassa todetaan, että ”hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta tai hyökkäyksen kohteiksi joutuneita sopimuspuolia” ryhdytään auttamaan ”yksin tai yhdessä toisten sopimuspuolten kanssa” ja toimiin voi lukeutua myös ”aseellisen voiman käyttö”. Sopimuspuolet yhdistävät voimansa yhteisen puolustuksen sekä rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen puolesta. Nämä tavoitteet näkyvät sopimuksen vastaavissa operatiivisissa artikloissa, joiden ympärille kaikki muu rakentuu.
Naton päätöksenteko sallii varsin huomattavan määrän joustavuutta. Natossa merkittäviä päätöksiä ei tehdä suoralla puolesta-vastaan-äänestyksellä, vaan ne maat, jotka eivät halua osallistua tiettyyn viidennen artiklan ulkopuolella toteutettavaan aloitteeseen, jättäytyvät pois estämättä muita etenemästä. Tällä joustavuudella on toki tietyt rajansa.
Naton jäsenellä on mahdollisuus erota Natosta ilmoituksella ja vuoden siirtymäajalla. Tästä mahdollisuudesta huolimatta Naton tyytyväisiä jäseniä ovat jo monta kymmentä vuotta olleet sekä suurin osa pohjoismaista että EU:n jäsenmaista.
Suomen itsenäisyydelle ei voida määritellä hintaa talouden mittareilla. Itsenäisyys ei ole kaupan. On kuitenkin syytä tietää, minkälaisia taloudellisia kustannuksia Nato-jäsenyydestä Suomelle aiheutuisi. Nato on suhteellisen pienten kulujen organisaatio. Natolla on oma hallintojärjestelmänsä ja budjetti, jonka ylläpitämiseen myös Suomi jäsenenä osallistuisi. Yhteinen budjetti sisältää siviili- ja sotilasbudjetin lisäksi erillisen investointiohjelman, jolla rahoitetaan yhteisiä infrastruktuurihankkeita. Yhteisten kustannusten lisäksi Nato on asettanut jäsenvaltioiden puolustusmenojen kansalliseksi tavoitteeksi kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Maamme puolustusmenot ovat eurooppalaisessa vertailussa kärkitasoa; tänä vuonna 5,1 miljardia euroa eli 1,96 prosenttia BKT:sta. Lisäksi hallitus on osoittanut puolustuksen vahvistamiseksi kahden miljardin euron lisärahoituksen, joka jakautuu useammalle vuodelle. Suomi täyttää Naton asettaman tavoitteen.
Naton vuosittaiset infrastruktuuriin liittyvät menot olivat vuonna 2016 noin 5,2 miljardia euroa. Kun Suomen bruttokansantuotetta verrataan suhteessa Naton kokonaismenoihin, Suomen osuuden menoista tulisi olla hieman yli yhden prosentin. Tämä tarkoittaa noin 50–70 miljoonan euron kuluja. Tähän lisättäisiin vielä Naton puitteissa työskentelevien suomalaisten henkilöstökulut sekä kulut, joita Suomelle tapauskohtaisesti kertyisi niiden tehtävien osalta, joihin Suomi kansallisesti päättäisi osallistua. Vaikka Suomi ei liittyisikään Natoon, asevelvollisuuteen pohjautuvan alueellisen puolustuksen säilyttäminen samalla, kun valmiutta joudutaan kohottamaan ja joukkorakennetta modernisoimaan, vaatii joka tapauksessa menojen lisäämistä.
Suomen Nato-jäsenyyteen liittyvistä uskomuksista
Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutukset ja seuraukset herättävät ymmärrettävästi pohdintaa kansalaisten keskuudessa. Niistä on vuosien varrella käyty varsin kirjavaakin keskustelua. Nato-jäsenyyden vaikutuksia ja seurauksia on osin arvioitu myös virheellisesti.
Keskustelussa on usein oikeutetusti pohdittu erityisesti sitä, joutuisiko Suomi Naton jäsenenä helposti mukaan maailmalla käytäviin sotiin. Asiaa on syytä lähestyä sopimusten määrittelemien velvoitteiden kautta. Naton perustamissopimuksen ensimmäinen artikla osoittaa puolustusliiton perusvelvoitteen: sopimuksen osapuolet yhdistävät voimansa yhteisen puolustuksen sekä rauhan ja turvallisuuden säilyttämisen puolesta. Naton 5 artiklassa todetaan, että hyökkäyksen kohteeksi joutunutta autetaan (edellä tekstissä kuvatulla tavalla). Nato ei ole sotakoneisto, joka voitaisiin ylikansallisella päätöksellä keskusjohtoisesti lähettää jonnekin, jonkin muun kuin 5 artiklan velvoittamana. Naton organisaatioon kuuluu kuitenkin jäsenvaltioiden joukoista muodostetut kriisinhallintatehtäviin tarkoitetut nopean toiminnan joukot, joihin osallistuminen edellyttää sekin jäsenvaltioiden kansallista päätöstä.
Tähän liittyen kysymyksiä on herättänyt se, joutuisivatko suomalaiset sotilaat Nato-jäsenyyden seurauksena vastentahtoisesti osallistumaan sotiin Suomen rajojen ulkopuolella. Ketään suomalaista ei tulla lähettämään vasten tahtoaan sotimaan ulkomaille. Ainoastaan Nato-joukkopooliin omasta tahdostaan hakeutunut suomalainen ammattisotilas voitaisiin lähettää tehtävään Suomen ulkopuolelle.
Suomen oman alueellisen puolustuksen uskottava ylläpito ei sovi hyvin yhteen maamme ulkopuolella toteutettavan sotilaallisen väliintulon kanssa. Alueemme ulkopuolella käytettävää suorituskykyä ei tulisi kehittää niin pitkälle, että oman alueellisen puolustusjärjestelmämme ylläpitäminen vaikeutuisi, mikä vaarantaisi Itämeren alueen turvallisuuden. Suomen toiminnan keskittyminen ensisijaisesti omalle alueelle palvelee sekä Suomen että Naton intressejä.
Naton 5 artiklan mukaiset velvoitteet koskisivat kuitenkin Suomea samalla tavalla kuin muitakin Nato-jäsenmaita. 5 artiklan soveltamistilanteessa Suomella olisi velvollisuus osoittaa osa omasta puolustuskapasiteetistaan jonkun toisen Nato-jäsenmaan puolustamiseen. Käytännössä Suomen puolustuksellisen roolin merkitys riippuisi myös siitä, kuinka kaukana maantieteellisesti Suomesta mahdollisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut toinen Nato-jäsenmaa sijaitsee.
Yksi keskeisimmistä Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan esitetyistä argumenteista on ollut se, ettei pienen Suomen kannata suututtaa isoa itänaapuria. Tämä ajattelu perustuu kuitenkin siihen virheelliseen oletukseen, että Venäjä reagoisi ainoastaan muiden maiden tekemisiin, ja että muut maat voisivat vaikuttaa Venäjän valtapyrkimyksiin omalla käyttäytymisellään. Putinin Venäjällä on suurvaltaideologiasta lähteviä suunnitelmia naapurimaidensa varalle. Naapurimaat voivat oikeastaan vaikuttaa vain siihen, miten helppoa tai vaikeaa Venäjän on näitä suurvaltapoliittisia suunnitelmiaan toteuttaa. Suomen jäsenyys Natossa toimisi esteenä maahamme kohdistuvia imperialistisia pyrkimyksiä kohtaan. Venäjän sotilaallinen ylivoima yksinäistä Suomea kohtaan on lähes yhtä suuri kuin Naton ylivoima Venäjää kohtaan. Nato toisi pienelle Suomelle turvaa ja estäisi isoa itänaapuria edes ajattelemasta vakavasti valloitustoimiin ryhtymistä.
Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on aiemmin vallinnut ajatus, että maamme tulisi sinnitellä eteenpäin sotilaallisesti liittoutumattomana maana, joka pysyisi sivussa kansainvälisistä ristiriidoista ja lähinnä tarjoaisi muulle maailmalle apua riitojen ja konfliktien ratkaisemisessa. Tämä ei ole enää realistinen vaihtoehto. Suomella ei ole mitään ylivertaisia diplomaattisia kykyjä luovia eteenpäin suurvaltojen taistelutantereeksi muuttuneessa maailmassa. Tämän on myöntänyt myös presidentti Sauli Niinistö, jonka diplomaattiset ponnistelut eivät riittäneet estämään Ukrainan sodan syttymistä. ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät”, Niinistö kuvaili omaa pettymystään.
Suomi ei käytännössä enää pysty eristäytymään ja jättäytymään Eurooppaa koskettavien konfliktien ulkopuolelle. On myös tärkeää ymmärtää eristäytymispolitiikan vaarat mahdollisessa konfliktitilanteessa. Jos Naton ja Venäjän välille syttyisi sota, Suomi olisi osana läntistä liittoumaa mukana konfliktissa riippumatta siitä, onko Suomi Naton jäsen vai ei. Koska Nato-jäsenmaat pitävät yhtä, eikä Venäjä ole vielä toistaiseksi hyökännyt yhteenkään Nato-jäsenmaahan, on selvää, että Suomi olisi paremmassa asemassa Naton turvatakuiden piirissä.
On myös esitetty arvioita, joiden mukaan Suomen Nato-jäsenyys ei olisi välttämättä ajankohtaista, mikäli Putin saataisiin siirrettyä pois vallasta. Putinin jatko Venäjän presidenttinä ei ole kuitenkaan meidän suomalaisten käsissä. Myöskään hänen seuraajansa valintaan meillä ei ole minkäänlaista sananvaltaa. Putinin jälkeen Venäjän johtoon voi astua henkilö, jonka valtapoliittiset ja imperialistiset pyrkimykset ovat vielä entistä voimakkaammat. Venäjä ei ole koskaan ollut länsimainen liberaali demokratia siten kuin me sen ymmärrämme. Näköpiirissä ei ole myöskään muutosta siihen suuntaan, oli Putinin seuraaja kuka tahansa.
Suomessa on aiemmin pidetty esillä mahdollisuutta kansanäänestyksen järjestämisestä Natoon liittymisestä. Kansanäänestys olisi ainoastaan neuvoa-antava, sillä Suomen valtiosääntö ei mahdollista sitovia kansanäänestyksiä. Toisaalta kansanäänestysten järjestäminen Natoon liittymisestä on historiallisesti harvinaista. Nykyisistä Naton jäsenmaista vain kolmessa on järjestetty kansanäänestys. Vallitsevassa tilanteessa suomalaisten tuesta Natoon liittymiselle ei liene mitään epäselvyyttä. Lisäksi mielipidekyselyt osoittavat, että kansalaiset eivät itsekään pidä Nato-kansanäänestystä mielekkäänä. He ymmärtävät sen, että poliittisilla päättäjillä on pääsy sellaiseen tietoon ja analyysiin, jota kansalaisilla ei voi olla saatavilla. Kansanäänestykseen pyrittäisiin myös vaikuttamaan voimakkaasti Venäjän toimesta.
Kansanäänestyksen järjestäminen ei ole edellytys Natoon liittymiselle. Suomi on edustuksellinen demokratia, jossa valtiovalta perustuslain 2 §:n mukaan kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Näin ollen eduskunta voi hallituksen esityksestä tehdä päätöksen Nato-jäsenyyden hyväksymisestä siinä vaiheessa, kun jäsenyysneuvottelut Naton kanssa on saatu päätökseen.
Erilaiset mielipidekyselyt ovat vuodesta toiseen osoittaneet suomalaisten maanpuolustustahdon olevan erittäin korkealla. Siihen ei ole vaikuttanut Pohjois-Euroopan ja muun maailman turvallisuuspoliittisen tilanteen muutokset. Tältä pohjalta voitaneen olettaa, ettei Suomen Nato-jäsenyydellä tulisi olemaan suomalaisten maanpuolustustahtoa heikentävää vaikutusta.
Nato-jäsenyyden hyödyistä
Nato-jäsenyydestä olisi Suomelle monenlaisia hyötyjä. Suomen puolustusjärjestelmä on kustannustehokas ja kansalaisten enemmistön maanpuolustustahto korkealla. Silti puolustusmateriaalin mahdollinen kallistuminen teknologian kehittymisen seurauksena yhdessä väestön ikääntymisen kanssa voivat aiheuttaa tulevaisuudessa haasteita uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämiselle. Lisäksi Venäjän aggression voimistuminen on muuttanut turvallisuuspoliittisen ympäristömme erittäin epävakaaksi.
Naton jäsenenä Suomi olisi suoraan mukana Naton puolustussuunnittelussa ja komentorakenteessa. Jäsenenä se pääsisi tekemään päätöksiä Naton sisällä. Suomi tulisi osaksi yleistä jäsenten välistä vertailuprosessia. Lisäksi Suomen puolustusvalmistelun sekä Naton ja sen jäsenmaiden kollektiivisten ja maakohtaisten valmistelujen välille voitaisiin luoda tehokasta yhteneväisyyttä. Suomen puolustusvoimilla ja virkamiehillä olisi omat paikkansa Naton komentorakenteessa, jolloin suomalaiset voisivat pyrkiä itselleen tärkeimpiin asemiin.
Asiantuntijoiden arvioiden mukaan Suomen liittymisellä Natoon olisi enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia Suomen kansantalouteen. Suomen Nato-jäsenyys ja sen tuoma turva todennäköisesti parantaisivat talouden ja yritysten tulevaisuudennäkymiä. Suomea ei välttämättä koeta houkuttelevana investointikohteena, mikäli maamme nähdään Ukrainan kaltaisena Venäjän aggression kohteena. Natoon liittyminen vähentäisi maariskiä ja tekisi ympäristöstämme houkuttelevamman kansainvälisille investoinneille. Lisäksi Venäjän rooli Suomen taloudelle on sen verran pieni, että Nato-jäsenyyden mahdolliset negatiiviset vaikutukset maidemme välisiin taloussuhteisiin olisivat pienemmät kuin Nato-jäsenyyden myönteiset vaikutukset. Venäjä on tehnyt tähän saakka kauppaa myös Nato-jäsenmaiden kanssa.
Riippumatta siitä, kuinka läheinen yhteistyösuhde Suomella on Naton kanssa, se ei vielä itsessään anna turvatakuita. Naton turvatakuut koskevat vain Naton jäsenmaita. Lisäksi kollektiivista puolustusta koskevaan suunnitteluun, päätöksentekoon ja sotilasrakenteisiin pääsee mukaan vain täysjäsenyyden kautta.
Suomen puolustusjärjestelmä on jo yleisesti ottaen pitkälle yhteistoimintakykyinen Naton joukkojen kanssa ja erityisesti sen skandinaavisten jäsenten kanssa. Suomen asevoimat ovat Nato-standardien mukaiset ja sen puolustuksen ryhmitys ja strateginen asemoituminen Venäjää kohtaan ovat yhdenmukaisia Naton tavoitteiden ja linjausten kanssa. Suomen puolustusinfrastruktuuri on lähes Nato-standardien mukainen ja sen voisi varsin helposti liittää integroituun Nato-järjestelmään. Merkittävin muutos olisi Suomen ilmatilan valvonta ja hallintaverkkojen integrointi Naton ilmaoperaatioiden johtamisjärjestelmään.
Yleisesti olisi toivottavaa, että Suomea koskettavat merkittävät ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisut tehtäisiin rauhan ja vakauden aikana, eikä vasta silloin, kun kriisi on jo ovella. Turvallisuusympäristön muututtua nopeasti päätöksiä joudutaan kuitenkin tekemään tässä hetkessä.
Edellä esitettyihin perusteluihin viitaten näen, että Suomen on syytä hakea Naton jäsenyyttä. Nato-jäsenyyden suurin hyöty olisi ennen kaikkea ennaltaehkäisevä pelotevaikutus. Venäjän läntisellä rajalla on kolme maata, jotka eivät ole Natossa: Ukraina, Valko-Venäjä ja Suomi. Ukrainan kanssa Venäjä on ollut sodassa vuodesta 2014 lähtien, ja Valko-Venäjä on jo pitkään ollut Venäjän vasallivaltio. Suomi ei saa ajautua vastaavaan tilanteeseen. Olisi valtava riski jäädä Naton ulkopuolelle tällaisessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa.
Jäsenyyteen liittyvät riskit ovat pienempiä kuin muiden vaihtoehtojen riskit. On rehellistä myöntää, että liittymisessä Natoon ja Naton ulkopuolelle jättäytymisessä on molemmissa varjopuolensa. Maailman moninapaistuessa ja blokkiutuessa pieni Suomi olisi ilman sotilaallista liittoutumista kuitenkin suuressa vaarassa joutua suurvaltapolitiikan pelinappulaksi, jonka suvereniteetti olisi jatkuvasti uhattuna. Tämän vaihtoehdon riskit ovat kiistatta liittoutumisen riskejä suuremmat. Suomen paikka on osana Eurooppaa ja maamme asema turvatumpi Naton turvatakuiden piirissä.
Mikä Nato-malli sopisi Suomelle
Naton-jäsenenä Suomella olisi mahdollisuus tehdä erilaisia puolustuksellisia valintoja. Suomi voisi esimerkiksi pysytellä vain siinä, mitä täysjäsenyyden saavuttaminen vaatii ja jättää kaikki vaatimusten ulkopuolelle jäävä pois. Tätä on kutsuttu niin sanotuksi Norjan malliksi: ei ydinaseita, ei ulkomaisia tukikohtia ja Ruijan alueen ”ei-provokatiivinen puolustus”, mikä tarkoittaa rajoitettua liittokunnan joukkojen sotilaallista läsnäoloa ja rajoitettua toimintaa Norjan Venäjää lähinnä olevalla pohjoisella alueella eli 24. itäisen pituuspiirin itäpuolella. Yleisimpien arvioiden mukaan Norjan-mallin mukaisen ratkaisun voidaan ajatella soveltuvan hyvin Suomelle.
Toinen vaihtoehto olisi täydentää Nato-jäsenyyttä lisäominaisuuksilla, aivan kuten Puola ja Baltian maat ovat tehneet. Ne ovat esimerkiksi pyytäneet Naton pysyvää ulkomaista läsnäoloa alueillaan. Suomella on parempi alueellinen puolustus kuin sitä pienemmillä Baltian mailla. Tästä näkökulmasta ulkomaisten sotilastukikohtien sijoittaminen Suomeen ei olisi edellytys Naton turvatakuiden tehokkaalle ulottamiselle maamme alueelle.
Suomi tulisi päättämään itsenäisesti siitä, minkälaisia puolustuksellisia valintoja se tekisi Naton jäsenenä. Suomen maanpuolustuksen perusperiaatteet säilyisivät sellaisina kuin Suomi itse haluaa. Mikään jäsenyysvaihtoehdoista ei edellyttäisi Suomea sijoittamaan esimerkiksi ydinaseita alueelleen. Ydinasevaltioita Natossa ovat tällä hetkellä Yhdysvaltojen lisäksi vain Iso-Britannia ja Ranska. Suomen tulisi kuitenkin päättää, liittyisikö se Naton ydinasepolitiikan suunnittelusta vastaavaan Nuclear Planning Groupiin (NPG), johon tällä hetkellä kuuluvat lähes kaikki Naton jäsenmaat.
On totta, että Naton vahvin pelote perustuu edelleen viime kädessä ydinaseiden varaan. Naton ydinasepelotteen on arvioitu asettaneen Venäjälle pidäkkeitä olla käyttämästä ydinaseita Ukrainassa, vaikka Ukraina ei ole Naton jäsenmaa. On tärkeää muistaa, että ydinaseita ei ole käytetty maailmassa vuoden 1945 jälkeen.
Paras ratkaisu Suomen kannalta olisi liittyä Natoon samaan aikaan Ruotsin kanssa. Olosuhteet, joissa viidettä artiklaa toteutettaisiin, olisivat maantieteellisistä syistä monimutkaisemmat ilman Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Naton näkökulmasta Suomen ja Ruotsin liittyminen yhdessä oli edullista, koska tuolloin Nato pääsisi kiertämään Kaliningradin eristämiskapasiteetin ja tukemaan Baltian maiden puolustusta oletettavasti Ruotsin kautta. Tilanne olisi erilainen, jos Suomi liittyisi yksin. Siinä tapauksessa Baltian maiden puolustussuunnittelun kannalta pääsy Suomen maa-alueelle, ilmatilaan ja aluevesille olisi tarpeen.
Naton jäsenenä olevan Suomen alueellisen puolustusjärjestelmän olemassaolo rajoittaisi Venäjän sotilaallisia vaihtoehtoja Baltian maiden suuntaan. Mahdollisen konfliktin puhjetessa Naton jäsenenä Suomi voisi olla muiden liitokunnan jäsenten kanssa tukemassa Baltian puolustusta. Tässä kohdin on hyvä muistaa, että Suomi on jo nyt Lissabonin sopimuksen mukaan myös Baltian maiden poliittinen liittolainen ja velvollinen tukemaan niitä kaikin käytettävissä olevin keinoin, jos joku niistä joutuisi hyökkäyksen kohteeksi.
Suomen liittyessä Natoon Venäjä tulisi todennäköisesti vahvistamaan joukkojaan entisen Leningradin sotilaspiirin alueella, etenkin Murmanskin alueella ja Karjalankannaksella. Voimapolitiikkaansa korostava Venäjä saattaisi tehdä näin myös siinä tilanteessa, jos Suomi ei olisi Naton jäsen. Naton jäsenenä Suomi voisi turvautua Nato-liittolaisten solidaarisuuteen vahvistaakseen puolustusta nimenomaan ennakkovarastoinnin ja pysyvän liittokunnan joukkojen läsnäolon muodossa Venäjän virhearviointiriskin vähentämiseksi.
Suomen on oltava hereillä
On tärkeää puhua Venäjän Suomeen kohdistamista uhkista, olipa päätös Nato-jäsenyyden suhteen mikä tahansa. Erityisesti Nato-hakemuksen jättämisen ja jäseneksi pääsemisen väliseen aikaan liittyy merkittäviä riskejä. Venäjä tulisi käyttämään erilaisia vaikuttamiskeinoja pelotellakseen suomalaiset perääntymään Nato-jäsenyydestä. Tämä on keskeistä tiedostaa, jotta kansalaiset osaavat varautua Venäjän mahdollisiin vastatoimiin sekä vahvistaa henkistä kriisinsietokykyä ja maanpuolustustahtoa. Henkinen resilienssi on aivan yhtä tärkeää kuin fyysinen. Venäjän vastatoimet täytyy sietää, ja niihin on vastattava päättäväisesti. Lisäksi on tärkeää tiedostaa Venäjän olevan mahdollisesti valmis tekemään myös sellaisia päätöksiä, jotka eivät rationaalisesti ajateltuna ole sen oman edun mukaisia, aivan kuten hyökkäys Ukrainaan on osoittanut.
Suomi on ollut jatkuvasti hereillä itänaapurin sotilaspoliittisten ja muiden haitallisten tavoitteiden ja strategioiden suhteen. Venäjä on lisännyt hybridivaikuttamista Suomea kohtaan ja vaikuttaminen hyvin todennäköisesti voimistuu lähiaikoina mahdollisen Nato-hakemusprosessin aikana. Jännite voi kasvaa joko väliaikaisesti tai pysyvämmin Suomen ja Venäjän välillä.
Venäjä uhkaili Suomea Ukrainan sodan syttymisen alettua toteamalla, että Suomen ja Ruotsin liittymisellä Natoon tulisi olemaan maille vakavia poliittisia ja sotilaallisia seurauksia. Toisaalta Venäjä ei ole tähän mennessä millään konkreettisilla toimillaan kyseenalaistanut Suomen aikaisempaa yhdentymistä muihin läntisiin rakenteisiin. Venäjän uhkailu on osa psykologista sodankäyntiä ja ihmisten mieliin vaikuttamista. Yleisesti Suomessa tällainen ulkovaltojen uhkailu tulkitaan yritykseksi vaikuttaa suvereenin Suomen päätöksiin.
Venäjän vaikuttamistoimiin kuului ennen Ukrainan sodan syttymistä useille maille lähetetyt kirjeet, joissa se vaati, ettei mikään maa saisi lisätä omaa turvallisuuttaan muiden maiden, eli tässä tapauksessa Venäjän, kustannuksella. Lisäksi Venäjä vaati Natolta ja Yhdysvalloilta, ettei Nato saa laajentua enempää itään, ja ettei ”Venäjää uhkaavia” asejärjestelmiä saa sijoittaa sen rajojen lähelle. Venäjä katsoo Naton laajenemisen olevan sen kansalliseen turvallisuuteen kohdistuva uhka, jonka takana on Yhdysvallat ja tavoitteena amerikkalaisen sotilasinfrastruktuurin ja joukkojen tuominen lähemmäs Venäjän rajaa Venäjän toimien patoamiseksi. Todellisuudessa kyse on kuitenkin ollut Yhdysvaltain taholta enneminkin symbolisesta eleestä ilmoittaa, että tiukan paikan tullen se osallistuu liittokunnan yhteiseen puolustukseen. Esimerkiksi Yhdysvaltain Baltian maihin sijoittamat joukot eivät muodosta minkäänlaista sotilaallista uhkaa Venäjälle. Venäjän esittämiä vaatimuksia Naton laajentumisen pysäyttämisestä ei voida hyväksyä, sillä jokaisella suvereenilla valtiolla on oikeus päättää itsenäisesti omista turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan.
Venäjä on käynyt jo pidempään hybridisotaa Suomen vastaan. Näihin toimiin kuuluvat muun muassa kybervakoilu ja -häirintä, informaatiovaikuttaminen, ilmatilaloukkaukset ja maa-alueiden ostot strategisesti tärkeiltä paikoilta. Konkreettinen esimerkki hybridivaikuttamisesta saatiin, kun Venäjän suurlähetystö julkaisi maaliskuussa sosiaalisessa mediassa viestin, jossa Venäjän kansalaisia kehotettiin ilmoittamaan lähetystöön oikeuksiensa loukkaamisesta, kokemastaan syrjinnästä tai vihan ilmauksista. Suomessa viesti tulkittiin painostuksen lisäksi Venäjän yrityksenä hakea venäjänkielisten joukosta oikeutusta Ukrainan sodalle. Kaikki Venäjän puuttuminen suvereenin Suomen itsenäiseen päätöntekoon ja maamme sisäisiin asioihin vain vahvistaa käsitystä siitä, että Suomen on perusteltua hakea Naton jäseneksi.
Suomesta on Venäjällä pyritty jo pitkään luomaan kielteistä mielikuvaa. Erityisesti venäläistä historiankirjoitusta on väärennetty palvelemaan Venäjän intressejä. Venäjällä esimerkiksi kerrotaan, että talvisota 1939 Suomea vastaan oli oikeutettu, koska Suomi liittoutui natsi-Saksan kanssa. Venäjällä on myös levitetty satuja suomalaisten suorittamasta slaavilaisen väestön kansanmurhasta Itä-Karjalassa.
Nato-hakuprosessin aikana Suomessa tullaan todennäköisesti näkemään erilaista voimistuvaa vaikuttamista. Se voi olla informaatiovaikuttamista, diplomaattista vaikuttamista, tiedusteluun liittyvää vaikuttamista, poliittista, taloudellista ja sotilaallista painostusta, mahdollista siirtolaisvirtojen ohjaamiseen perustuvaa hybridivaikuttamista sekä pyrkimyksiä avata juridisia sopimuksia, kuten naapuruussopimusta tai Ahvenanmaan sopimusta. Venäjä todennäköisesti voimistaisi pyrkimyksiään polarisoida Suomen kansaa suhteessa Nato-jäsenyyteen ja moniin muihin poliittisiin kysymyksiin. Tämä on tärkeä tiedostaa, jotta emme kansana lähde mukaan perusteettomaan poliittiseen vastakkainasetteluun ja siten pelaamaan Venäjän pussiin.
Naton sääntöjen mukaan jokaisen Naton jäsenmaan on hyväksyttävä uudet jäsenet. Naton kollektiivinen turvatakuu on voimassa vasta, kun jäsenyyssopimus on virallisesti ratifioitu kaikkien jäsenmaiden ja uuden jäsenen parlamenteissa tai muissa elimissä. Tähän asti muut Nato-jäsenmaat ovat suhtautuneet erittäin myönteisesti Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Voi olla kuitenkin mahdollista, että Venäjä saattaisi yrittää painostaa joitakin Naton nykyisiä jäsenmaita olemaan hyväksymättä Suomea jäseneksi.
Suomen etua palvelisi, mikäli Nato-hakemusprosessin ajaksi Suomi saisi osalta Nato-liittolaisilta artikla viiden kaltaiset turvatakuut. Tätä on peräänkuuluttanut esimerkiksi Naton entinen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen. Hän näkee, että yksittäiset suuremmat Nato-jäsenmaat voivat antaa tällaiset turvatakuut kahdenvälisesti. Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on myös todennut, että puolustusliitto kykenee löytämään ratkaisun jäsenyyshakemuksen jättämisen ja jäsenyyden ratifioinnin välistä aikaa koskeviin turvallisuushuoliin.
Suomen liittymishakemuksen hyväksyminen 30:ssa Nato-jäsenmaassa voisi nykyisten arvioiden mukaan kestää neljästä kuukaudesta yhteen vuoteen. Nato-maat ymmärtävät Suomen tilanteen, joten niillä olisi intressi hoitaa Suomen jäsenyysprosessi nopeasti. Myös suuremmat Nato-jäsenmaat tulisivat todennäköisesti luomaan painetta prosessin nopealle läpiviemiselle. On kuitenkin selvää, että jäsenyysprosessin aikana Suomen on panostettava vahvasti omiin kansallisiin puolustusvoimiin ja puolustuskykyyn.
Täytyy muistaa, että ennen Georgian ja Ukrainan sotaa molemmat kylmän sodan jälkeiset laajentumiskierrokset, joissa Nato on tullut Venäjän intressipiireille, ovat toteutuneet ilman merkittäviä poliittisia tai sotilaallisia ongelmia. Laajentumiskierrosten yhteydessä Neuvostoliitto ja Venäjä ovat ensin ilmaisseet vastustuksensa, johon on kuulunut poliittinen ja taloudellinen painostus. Lopulta ne ovat kuitenkin sopeutuneet, minkä jälkeen on palattu aiemmin vallinneeseen tilanteeseen. On kuitenkin varauduttava siihen, että Natoon hakemisen riskit voivat johtaa Venäjän toimesta myös yrityksiin konkreettisiin raja- ja alueloukkauksiin.
Suomen Nato-jäsenyys johtaisi todennäköisesti määrittelemättömäksi ajaksi jonkinasteiseen kriisiin Venäjän kanssa. Toisaalta Suomen kahdenväliset suhteet ovat jo nyt jäissä Venäjän kanssa, eivätkä ne tule muuttumaan paremmiksi pitkään aikaan. Vaikka jännite maidemme välillä nousisikin, se ei välttämättä tarkoittaisi sotilaallista konfliktia, koska Venäjä tietää sen, että rikkomus yhtä Nato-jäsenmaata kohtaan on samalla rikkomus koko Naton liittokuntaa kohtaan. Esimerkiksi Nato-maa Norjan kyky ylläpitää suhteita Venäjän kanssa ennen Ukrainan sotaa osoittaa, että suhteet voivat toimia myös Nato-jäsenmaan ja Venäjän välillä. Lisäksi Venäjä on harjoittanut aikaisemmin aktiivisesti kauppaa Nato-maiden kanssa.
Venäjän valtapolitiikkaan, raakaan voimaan ja imperialistisiin pyrkimyksiin tähtäävät toimet ovat johtaneet siihen, että Suomen on tullut aika kääntää oma ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa uuteen asentoon. Suomen lisäksi koko Eurooppaa koskevat turvallisuuspoliittiset ratkaisut ja yleiseurooppalainen turvallisuusjärjestys tulee linjata uusiksi.