Monikulttuurinen painajainen

Kirjoitus on katkelma kirjastani ”Kansallinen kipinä”

Monikulttuurinen painajainen

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Euroopassa on tietoisesti harjoitettu aktiivista oman kulttuurisen perinnön ja elämäntavan murentamista edistämällä ei-eurooppalaista massamaahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja epätervettä kansainvälisyyskehitystä. Suursodan päätyttyä erityisesti Länsi-Eurooppa menetti entisen loistonsa ja itseluottamuksensa ihmiskunnan suunnannäyttäjänä huolimatta siitä, että se on vuosisatojen ajan ollut tieteen, taiteen ja kulttuurin mittareilla ylivertainen muihin maanosiin nähden.

Viimeisten 70 vuoden ajan eurooppalaisen kulttuuripiirin historiallisesti kehittyneet kansat ovat järjestelmällisesti toimineet omia kansallisia etujaan vastaan. Syytä tälle hulluuden riemumarssille voidaan etsiä muun muassa natsi-Saksan aikaisista raakuuksista, jotka jättivät syvät arvet länsimaisiin yhteiskuntiin. Hallitsevan eliitin keskuudessa heräsi toisen maailmansodan jälkeen patologinen viha kansallismielisyyttä, kansallisuusaatetta ja yhtenäisen kansan ajatusta vastaan. Toinen merkittävä syy löytyy kolonialismin aikakaudesta, jolloin Euroopan suurvallat pitivät maailmaa kämmenellään alistamalla valtaansa sosiokulttuurisesti kehittymättömät kansat Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Myös suomalaiset on pyritty perusteetta asettamaan kanssasyyllisiksi kolonisaatioon ja kehittymättömien maiden riistoon. Tätä kantasuomalaisten syyllistämistä on perusteltu lähinnä sillä, että vanhan sanonnan mukaan maailman orjalaivat tilkittiin Pohjanmaan ja Savon tervapadoissa tuotetulla tervalla ja että suomalaisilla on riistäjäkansoille tyypillinen valkoinen iho. Todellisuudessa Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita, eikä Suomen kansa ole koskaan alistanut toisia kansoja. Päinvastoin Suomi oli kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde, jota hallitsivat ensin ruotsalaiset noin 600 vuotta ja sen jälkeen venäläiset noin sadan vuoden ajan. Suomi on ollut kyseisten maiden alaisuudessa, ja sitä käytettiin kilvan hyväksi isäntämaan edun maksimoimiseksi. Tosiasiassa myös edellä mainittu tervan puolivalmiste riistettiin pois Suomesta ja myytiin Ruotsin markkinoiden kautta. Suomalaisten ei siis pidä millään muotoa tuntea syyllisyyttä omasta menneisyydestään ja historiastaan, joka on poikkeuksellisen kunniakas ja puhdas. Kolonialismiin ja imperialismiin oikeasti syyllistyneiden läntisten kansojenkin syyllistäminen siirtomaapolitiikasta on kohtuutonta nykyaikana, sillä nykyiset sukupolvet eivät ole vastuussa heitä edeltäneiden sukupolvien teoista.

Samalla kun Suomeen ja muualle läntiseen maailmaan kolmansista maista tulleet maahanmuuttajat ovat alkaneet korostaa omia juuriaan, identiteettiään ja erityisyyttään, on suomalaisten ja muiden länsimaalaisten ihmisten käsitys omasta alkuperästään ja identiteetistään alkanut hämärtyä merkittävästi. Länsimaalaiset ovat olleet haluttomia ajamaan omia ryhmäetujaan, ja se on johtanut tilanteeseen, jossa länsimainen kulttuuri ja elämänmuoto ovat ajautumassa tuhon partaalle. Historialtaan ja kulttuuriltaan ainutlaatuinen Eurooppa on antanut kulttuurisen itseinhon ja itsesuojeluvaiston puutteen vallata itsensä. Hyvän elintason piirissä kasvaneet länsimaalaiset ampuvat itseään jalkaan alistumalla etenkin islamin ja kolmannen maailman maahanmuuttajavyöryn edessä.

Läntisen maailman itsetuhoisen käytöksen juuret ovat syvällä historiassa. Sitä on edesauttanut jo 1700-luvulla valistuksen aikakaudella alkunsa saanut modernisaatioksi kutsuttu yhteiskunnallinen muutos, joka horjutti yhteiskunnallisia valtasuhteita asettamalla esimerkiksi kristinuskon kyseenalaiseksi. Modernisaatio synnytti läntiseen maailmaan niin kutsutun egalitaristisen ideologian, mikä peräänkuulutti kaikkien ihmisten tasa-arvoa sekä kyseenalaisti kansalliset identiteetit. Samaisen aatteen pohjalta ponnistivat myöhemmin nykyiset yksilöllisyyttä korostavat liberalismi ja vasemmistolaisuus.

Toisen maailmansodan jälkeen aikaisempi egalitaristisen ideologian menestys mahdollisti 1960–70-luvuilla käytännön tasolla alkunsa saaneen, kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta korostavan ideologian nousun niin kutsutun sukupolvikapinan myötä. Nämä puolestaan johtivat myöhemmin ylisuvaitsevaisuutta korostavaan kasvatusideologiaan oppilaitoksissa sekä epäkansalliseen aivopesuun tiedotusvälineissä. Länsimaalaisten ihmisten historiallisia saavutuksia taiteen, tieteen ja kulttuurin saralla ryhdyttiin kilvan vähättelemään, ja Euroopan sivilisaation asema maailman sivistyksen keskuksena kyseenalaistettiin. Kaikki perinteinen ja kansallinen pyrittiin työntämään romukoppaan ja kansallismielisyydestä tehtiin kirosana.

Sodan jälkeen Neuvostoliitto etupiireineen antoi erityisesti vasemmistolaisille moraalisen oikeutuksen yhteiskuntakritiikkiin. Länsimaihin kohdistuneen kritiikin levittämistä Suomessa harjoittivat muun poliittisen vasemmiston ohella ennen kaikkea niin kutsutut taistolaiset, jotka valtasivat ensin yliopistot ja myöhemmin teatterit, koulut, tiedotusvälineet ja oikeuslaitoksen. Merkittävä osa heidän toimintaansa oli Neuvostoliiton vaikutusvallan lisääminen Suomessa, jota kesti 1960-luvulta aina 1980-luvun loppuun asti.

Sukupolvikapinassa oli kyse arvoista ja uskomuksista, jotka olivat radikaaleja vielä 1960–70-luvuilla, mutta joista tuli valtavirtaa eliitin keskuudessa 1990-luvulta lähtien. Kyseiset, aiemmin radikaalit ajatukset ovat nykyisin jo niin valtavirtaistuneet, ettei niitä enää osata yleisesti nähdä yhteiskunnassa radikaaleina. Sen sijaan kaikki ennen normaalina koettu traditionalistinen ja nationalistinen ajattelu nähdään nykyisin radikaalina.

Egalitaristinen ideologia, liberalismi ja vasemmistolaisuus saavuttivat toisen maailmansodan jälkeen läntisessä maailmassa hegemonisen aseman. Se näkyy nykyään käytännön tasolla esimerkiksi siinä, että vasemmistolainen media- ja kulttuuriväki ja poliittinen eliitti korostavat monikulttuurisuusajattelua sekä halveksivat länsimaisten kantaväestöjen yhtenäiskulttuureita ja perinteitä. Ne ovat yhteisvoimin hyökänneet voimakkaasti niitä tahoja vastaan, jotka pyrkivät vahvistamaan kansallista identiteettiä tai kohottamaan solidaarista kansallishenkeä.

Monikultturismin ideologian jakavat nykyisin niin arvoliberaali vasemmisto kuin oikeistokin. Kyseiset tahot ovat muodostaneet keskenään eräänlaisen epäpyhän liiton kansallismielisen ajattelun kitkemiseksi. Tämän liiton ansiosta vasemmistomonikultturistit ovat onnistuneet kapitalistisen talousjärjestelmän aikakaudella nousemaan siihen yhteiskunnalliseen asemaan, josta he pystyvät tehokkaasti nakertamaan länsimaisen yhteiskunnan kulttuurisia peruspilareita.

Suomessa monikultturistit ovat pyrkineet hallitsemaan julkista keskusteluilmapiiriä taistolaisten 1970-luvulla harjoittaman mielipideterrorin menetelmin. On myös ollut havaittavissa trendi, jossa moni entisen itäblokin reaalisosialistisen yhteiskuntamallin ihailija on ryhtynyt monikultturistiseksi journalistiksi, niin sanotuksi antirasistiaktivistiksi tai monikulttuurista yhteiskuntaa puolustavaksi yliopistotutkijaksi.

Erityisesti Suomen johtavien tiedotusvälineiden keskuudessa monikulttuurinen yhteiskuntaideologia on lähes pyhä opinkappale. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita julkisista varoista rahoitetun Yleisradion laissa aiemmin säädetty velvoite edistää monikulttuurisuutta. Ottaen huomioon Yleisradion monikulttuurisuusmission ja koko suomalaista toimittajakuntaa yleisesti leimaavan vihervasemmistolaisen ajatusmaailman voidaan väittää, että suomalaiset ovat jatkuvasti altistettuina asenteelliselle ja epäobjektiiviselle monikulttuurisuuspropagandalle.

Myös tieteellisiltä yhteisöiltä on kadonnut riippumattomuus, ja ne ovat ryhtyneet tuottamaan lähinnä sellaisia tutkimuksia, joita globalistinen, monikultturistinen ja humanistinen valtaeliitti tarvitsee. Virallista totuutta epäilevät tutkimukset saavat harvoin apurahoja, hyväksyntää tai julkisuutta. Eliitin ”oikeita” ideologisia näkemyksiä ja päämääriä epäilevät tutkimukset eivät nauti yleistä hyväksyntää, minkä vuoksi tieteenharjoittajat eivät yleensä ryhdy sellaisiin tutkimuksiin. Tiedemaailmassa parhaiten menestyvät ja eniten julkisuutta saavat ne tieteilijät, jotka tutkimuksillaan onnistuvat eniten edesauttamaan eliitin globalistisia ja monikultturistisia tavoitteita.

Monikultturismin ideologia

Eurooppalaisille kantaväestöille on hallitsevien luokkien toimesta pakkosyötetty monikulttuurisuutta itsestään selvänä kehityssuuntana, luonnonvoimana ja eräänlaisena itseisarvona, jota ei voi eikä saa vastustaa. Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden on sanottu yleisesti ”rikastuttavan” kulttuuria. Toteamus monikulttuuriuuden rikastuttavasta vaikutuksesta on kuitenkin helppo kyseenalaistaa, kun tarkastellaan sitä, millaisiin ongelmiin monikulttuurisuus on ajanut maita ja yhteiskuntia ympäri maailman.

On kiistaton tosiasia, että eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien väliset ristiriidat ovat syynä suureen osaan maailman konflikteista ja sisällissodista. Esimerkkinä voidaan mainita monet Lähi-idän maat, joiden ongelmat johtuvat sunni- ja shiiamuslimien sekä kurdien ja arabien välisistä uskonnollisista ja kulttuurisista ristiriidoista. Kiistat ovat syntyneet siitä, että tietyllä alueella elää useiden eri uskonnollisten ja kulttuuristen suuntauksien edustajia, jotka haluavat toteuttaa saman alueen sisäpuolella omia traditioitaan.

Monikulttuurisuutta ja monikultturismin ideologiaa tarkasteltaessa on hyvä ymmärtää, mitä monikulttuurilla käytännössä tarkoitetaan. Monikulttuurisuus nähdään yleisesti eräänlaisena yhteiskunnallisena tilana, jossa kulttuurista monimuotoisuutta arvostetaan ja ylläpidetään – kielteisistä seurauksista piittaamatta. Yleensä arkikielessä monikultturismilla tarkoitetaan Euroopassa poliittista ideologiaa, joka tähtää 1) valtioiden rajojen avoimuuteen, 2) löyhään maahanmuuttopoliittiseen lainsäädäntöön, 3) humanitaarisen massamaahanmuuton edistämiseen erityisesti kolmansista maista länsimaihin sekä 4) maahanmuuttajien oman kulttuurin rahoittamiseen ja edistämiseen julkisin varoin.

Monikultturismin ideologian mukaan Eurooppa kuuluu eurooppalaisten sijaan kaikille maailman ihmisille. Monikulttuurisuuden puolestapuhujien eli monikultturistien tavoitteena ja päämääränä on ollut luoda monietninen ja monikulttuurinen maailmanyhteisö, jossa kansallisilla kulttuureilla ja valtioiden välisillä rajoilla ei olisi enää merkitystä.

Monikulttuurinen yhteiskunta-ajattelu on valtavirtaa pääasiassa vain läntisessä maailmassa. Muualla maailmassa kyseiselle ideologialle ja maailmankatsomukselle ei ole löytynyt aitoa vastakaikua, ja se onkin tullut siellä poikkeuksetta tyrmätyksi. Etnisesti hyvin kirjavissakaan maissa Euroopan ulkopuolella ei ole luotu ja otettu käytäntöön esimerkiksi erityisiä monikulttuurisuusohjelmia. Jotkut Aasian maat, kuten Japani, ovat johdonmukaisesti päättäneet pitää maansa mahdollisimman homogeenisinä.

Monikultturismin soveltaminen käytännössä

Monikulttuurisuuden näkeminen itseisarvona ei ole ollut aina länsimaiseen ajatteluun kuuluva elementti, vaan monikulttuurisuutta ryhdyttiin vaalimaan vasta sen jälkeen, kun alueelle oli päästetty huomattava määrä ihmisiä kehitysmaista kolonialismin aikakauden jälkeen. Ensimmäisenä monikulttuurisuutta yhteiskunnallisena välineenä sovellettiin Kanadassa, jossa sen alkuperäisenä tarkoituksena oli sovittaa maan englantia ja ranskaa puhuvien asukkaiden välit kuntoon rauhaisan yhteiselon turvaamiseksi. Kummankin kansanryhmän kieli ja kulttuuri pyrittiin turvaamaan valtiollisin toimenpitein. Myöhemmin Kanada laajensi monikulttuurisuuspolitiikan koskemaan maahan tulleita ei-eurooppalaisia maahanmuuttajia, jolloin monikulttuurisuus myös nostettiin yhdeksi kanadalaisen identiteetin kulmakiveksi. Kanadaa on pidetty esikuvana muille länsimaille: kulttuurisesti hajanainen kansakunta, jossa jokainen kansanryhmä elää oman halunsa mukaan mutta silti tuntee olevansa yhtä kanadalainen kuin kuka tahansa muukin.

Euroopassa monikulttuurisuutta puhtaimmassa muodossa on harjoitettu viime vuosikymmeninä muun muassa Britanniassa, Hollannissa ja Ruotsissa. Näissä maissa monikulttuurisuuspolitiikka on tarkoittanut käytännössä sitä, että maahanmuuttajien on annettu elää alkuperämaidensa tapojen mukaisesti. Ulkomaalaisten oman kulttuurin ja äidinkielen säilyttämistä on tuettu julkisin varoin, ja kantaväestön kansallista kulttuuria ja identiteettiä on pyritty muokkaamaan maahanmuuttajille paremmin sopivaksi.

Britannia ja Hollanti ovat sittemmin hiljalleen irtisanoutuneet monikulttuurisuuspolitiikasta esimerkiksi maahanmuuttajarikollisuuden, islamilaisen radikalismin, maahanmuuttajaghettojen ja ulkomaalaisten sosiaalitukiriippuvuuden kaltaisten ongelmien räjähdettyä käsiin. Maat ovat alkaneet siirtyä enenevässä määrin assimilaatiopolitiikan suuntaan, jolloin isäntämaan arvojen ja käytäntöjen kunnioittamisesta on tullut edellytys maahanmuuttajien asumiselle kyseisissä maissa.

Ruotsi on Euroopan maista Suomen ohella viimeisiä, joissa on enää harjoitettu puhdasoppista ideologisväritteistä monikulttuurisuuspolitiikkaa. Ei ole ihme, että Ruotsi ja Suomi ovat OECD-tilastojen mukaan niitä maita, joissa kotoutumisessa on epäonnistuttu tarkasteltaessa esimerkiksi maahanmuuttajaoppilaiden koulutuloksia tai maahanmuuttajien yleistä työllisyysastetta.

Monikulttuurisuudesta puhuttaessa ei sovi unohtaa sitä näkökulmaa, että eliitin toivomaa kulttuurien sekoittumista ja sen ihannoimaa aitoa monikulttuurisuutta ei pääse todellisuudessa edes syntymään, koska maahanmuuttajat hakeutuvat asumaan Euroopan kaupungeissa sellaisille alueille, joissa asuu jo ennestään paljon maahanmuuttajia. Sen sijaan, että maahanmuuttajat sopeutuisivat osaksi yhteiskuntaa, he usein eristäytyvät valtavirtayhteiskunnan ulkopuolelle omiin yhteisöihinsä, jolloin voidaan puhua asuinalueiden eriytymiskehityksestä ja ghettoutumisilmiöstä. Ilmiö on tuttu kaikissa suurissa kaupungeissa ympäri Euroopan. Muualla Suomessa turvapaikan saaneet henkilöt suuntaavat vastaanottokeskuksista lähes poikkeuksetta kohti pääkaupunkiseutua. Se, että maahanmuuttajat isoina ryhminä eivät sopeudu valtaväestön elämäntapaan vaan alkavat eristäytyä omiin yhteisöihinsä valtavirtayhteiskunnan ulkopuolelle, johtaa vakaviin yhteiskunnallisiin käytännön ongelmiin.

Yksi monikulttuurisen yhteiskunnan erityispiirteistä Euroopan maissa on maahanmuuttajien jengiytyminen ja mellakointi maahanmuuttajalähiöissä. Esimerkiksi aikaisemmin rauhallisena tunnettu Rosengård-lähiö Ruotsin Malmössä on nykyisin monikulttuurinen konfliktipesäke, joka tunnetaan jatkuvista mellakoista ja jengisodista.

Maahanmuuttajien ghettoutumisen, rikollisuuden, vastaanottavalle yhteiskunnalle aiheutuvan taloudellisen taakan ja monien muiden ongelmien lisäksi elämä monikulttuurisessa yhteiskunnassa on haastavaa. Tällaisissa yhteiskunnissa ihmiset eivät eri kieli- ja kulttuuritaustojensa vuoksi ymmärrä kunnolla toisiaan. Suomalaisille on kerrottu, että on tärkeää tuntea maahanmuuttajien kulttuureita. Jos Suomessa asuu lukematon määrä erilaisten kulttuurien edustajia, on jokaisen kulttuurin tunteminen ja ymmärtäminen yksiselitteisesti mahdotonta. Ei ole järkevää ja vastuullista rakentaa tietoisesti monikulttuurisuuspolitiikalla yhteiskuntaa, jossa ihmiset eivät ymmärrä toisiaan ja joka on sen vuoksi altis etnisille konflikteille. Mitä yhtenäisempi kansa on ja mitä enemmän kansalaiset luottavat toisiinsa, sitä vähemmän yhteiskunnan sisällä syntyy ristiriitoja ja erimielisyyksiä.

Kulttuurisesti yhtenäisen yhteiskunnan etuna on yhteisen viestintätavan ja keskinäisen luottamuksen ohella se, että siellä vallitsee yhteinen käsitys oikeasta ja väärästä. Tällaisessa yhteiskunnassa keskimäärin kaikki jakavat yhteisen käsityksen siitä, mikä on hyvää ja huonoa käytöstä ja miten kussakin tilanteessa on järkevää toimia. Silloin ihmiset pystyvät paremmin ymmärtämään ja ennustamaan kanssaihmisten motiiveja ja toimintaa. Tuo kaikki luo vakautta, selkeyttä ja yhteisöllisyyttä yhteiskuntaan.

Euroopan monikulttuurisissa yhteiskunnissa kantaväestöt on painostettu sopeutumaan maahanmuuttajien kulttuureihin tai vähintäänkin suvaitsemaan niitä. Merkittävän ongelman muodostaa se, että monikulttuurisessa yhteiskunnassa oikeus maahanmuuttajan kulttuurin määrittelyyn on maahanmuuttajalla itsellään. Tämän oikeuden turvin maahanmuuttaja voi perustella ja oikeuttaa oman, vallitsevan yhteiskunnan kannalta vastuuttomankin, toimintansa omaan kulttuuriinsa vedoten. Kantaväestön tehtäväksi on jätetty vain suvaita ja sietää. Sen lisäksi, että monikulttuurisessa yhteiskunnassa maahanmuuttajien uskonto tai kulttuuri tarjoavat verukkeen vallitsevaa yhteiskuntaa ja yhteiskuntarauhaa murentavalle toiminnalle, ne myös mahdollistavat maahanmuuttajille erivapauksia ja -oikeuksia.

Kun ajatellaan, miten monenkirjavia ihmiset yksilötasolla ovat monikulttuurisessa yhteiskunnassa ja miten erilaisia ovat ne tasot, joilta he tarkastelevat yhteisöään ja yhteiskuntaa, sitä haastavammaksi yhteiskunnan yhteisen vision luominen muuttuu. Eri tasoilta yhteiskuntaa tarkastelevat ihmiset eivät välttämättä hyväksy tai tunnusta toisilla tasoilla olevien visioita, mikä puolestaan johtaa helposti konflikteihin.

Irti monikultturismin kahleista

Monikultturismin ideologian voidaan katsoa muistuttavan erehdyttävästi kommunismia. Molempien ideologinen pohja ja käytännön toteutus perustuvat arkielämän todellisuuden täydelliselle kieltämiselle. Monikultturistit ovat myös käyttäneet Neuvostoliitosta tuttua menetelmää ”sosialismin ongelmat korjataan lisäämällä sosialismia” esittäessään maahanmuuton ja monikulttuurisuuden aiheuttamien ongelmien ratkaisuksi lisää maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta.

Monikulttuurisen yhteiskuntakokeilun lasku tulee sekä henkisessä että fyysisessä mielessä pääasiassa kantaväestön maksettavaksi. Kantaväestöön kuuluvat joutuvat kestämään nousevat verot ja julkisen talouden leikkaukset, jotta maahanmuuttajien kasvavat sosiaalietuudet, maahanmuuttajarikollisuuden hoito sekä heidän asumisensa saadaan kustannettua. Kantaväestö joutuu myös pakenemaan asuinalueilta, jotka muuttuvat maahanmuuttajaghetoiksi. Samalla useimmat monikultturismin kannattajat viettävät koko elämänsä homogeenisissa ympäristöissä vauraammissa kaupunginosissa vailla arkielämän kokemuksia monikulttuurisuuden ongelmallisuudesta.

Suomalaisten on välttämätöntä päästä irti monikultturismin kahleista. Maassa on siirryttävä monikultturistisesta politiikasta kansallista etua palvelevaan politiikkaan.

Maahanmuuttajat tuovat mukanaan vaikutteita oman maansa kulttuurista, ne eivät jää Suomen rajojen ulkopuolelle. On ymmärrettävä, että monikulttuurisuuspolitiikka ei edistä maahanmuuttajien kotoutumista ja sulautumista osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Suomalaisten tulee vaatia maahanmuuttajia antamaan arvo suomalaiselle kulttuurille, identiteetille ja elämäntavalle sekä painottaa maan lakien noudattamisen tärkeyttä. Suomessa on tärkeää pyrkiä siihen, että kaikki maahanmuuttajat sopeutuvat mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti paikallisiin arvoihin ja tapoihin. Perinteinen ’maassa maan tavalla’ -ajattelu on hyvä periaate maahanmuuttajien kotoutumisessa.

Julkinen valta voi turvata kaikille Suomessa asuville yhtäläisen vapauden ylläpitää omaa kulttuuriaan, kieltään, identiteettiään ja uskonnollista vakaumustaan maan lakien puitteissa. Se ei saa kuitenkaan toimia vieraiden vähemmistöidentiteettien rahoittajana, edistäjänä ja ylläpitäjänä. Maahanmuuttajien uskonnollisten ja kulttuurillisten erityistarpeiden tyydyttäminen ei kuulu veronmaksajien rahoittaman julkisen sektorin tehtäviin.

Monikultturismista vapaassa yhteiskunnassa maahanmuuttajien harjoittamia yksilöllisten oikeuksien loukkauksia ei katsella läpi sormien ”yhteisöllisten erityisoikeuksien” varjolla, onpa kyse sitten lasten sukuelinten rituaalisista ympärileikkauksista tai silpomisista, naisten oikeuksien polkemisesta tai eläinten kaltoinkohtelusta. Lasten sukuelinten rituaalisilpomiset, naisten alistaminen hunnun alle pakkopukemalla sekä eläinten oikeuksien loukkaaminen on uskonto- ja kulttuuritaustaan katsomatta kriminalisoitava yksiselitteisesti, ja niistä on säädettävä riittävän ankarat seuraamukset. Suomessa on uskonnonvapaus, minkä tulee tarkoittaa sitä, että oikeus uskonnosta luopumiseen turvataan myös vähemmistöryhmien jäsenille.

Järjestettyjä pakkoavioliittoja vastaan on toimittava Suomessa päättäväisesti. Myös kunniaväkivallalle on oltava ehdoton nollatoleranssi. Kunniaväkivaltaa esiintyy erityisesti maahanmuuttajayhteisöissä, joissa nainen ei ole yhdenvertaisessa asemassa miehiin nähden. Väkivaltaa käyttämällä monet maahanmuuttajamiehet pyrkivät suojaamaan erityisesti miesten ja sukujen kunniaa oman kulttuuriyhteisönsä silmissä. Kunniaväkivallan pahin muoto on kunniamurhat. Kaikki edellä kuvatut epäsuomalaiset ilmiöt on kiellettävä lailla, ja niistä on säädettävä riittävän ankarat rangaistukset.

Suomen julkinen sektori suosii tällä hetkellä työnhakijoiden rekrytoinnissaan vähemmistöihin kuuluvia työnhakijoita. Tällä positiiviseksi syrjinnäksi kutsutulla menettelyllä pyritään siihen, että eri etniset ja kielelliset ryhmät olisivat edustettuina julkisen sektorin työtehtävissä väestösuhdettaan vastaavalla osuudella. Maahanmuuttajien nykyistä suurempi määrä henkilöstössä ei saa kuitenkaan olla itseisarvo. Nykyinen ihmisen etnisen tai kulttuurisen taustan arvottaminen toista ylemmäksi tietyissä työnhakutilanteissa on kantaväestöä syrjivää. Positiivisen syrjinnän seurauksena kansalaiset eivät ole keskenään yhdenvertaisessa asemassa.

Tähän mennessä ei ole olemassa näyttöä siitä, että vähemmistöjen kiintiöedustajat toisivat työyhteisöön erityistä lisäarvoa tai parantaisivat edustamiensa vähemmistöryhmien asemaa yhteiskunnassa. Toisin kuin monikultturistit väittävät, maahanmuuttajien suuri työttömyys ei suinkaan johdu heidän syrjinnästään rekrytointitilanteessa vaan siitä, että usein maahanmuuttajilta puuttuu työllistymiseen vaadittavat valmiudet kuten riittävä koulutus tai luku-, kirjoitus- ja kielitaito. Tämä asia puolestaan voidaan korjata maahanmuuttajien työllistymiseen vaadittavia valmiuksia parantamalla.

Etnisiin kiintiöihin tai positiiviseen syrjintään perustuvia käytäntöjä ei pidä sallia julkisen sektorin työntekijöiden rekrytoinnissa, vaan työtehtäviin tulee valita aina pätevin ja sopivin hakija riippumatta siitä, mihin etniseen ryhmään henkilö kuuluu. Suomessa on tärkeää korostaa kaikille ihmisille yhdenvertaista yhteiskuntaa, jossa noudatetaan mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei lopputuloksen tasa-arvoa.

Monikultturismista irtaantuminen tarkoittaa myös sitä, ettei vähemmistöjen edustajille myönnetä uskonnollis-kulttuurisin perustein erivapauksia työtehtävien hoidossa. Maahanmuuttajaryhmien tulee sopeutua suomalaisiin viranomaiskäytäntöihin eikä päinvastoin. Esimerkkinä voidaan mainita muslimilääkärit ja -hoitajat, jotka kieltäytyvät hoitamasta vastakkaista sukupuolta olevia potilaita. Julkisen talouden rajallisia resursseja ei pidä tuhlata erilaisiin kulttuurisensitiivisyys- ja toiseudenkohtaamiskoulutuksiin.

Yhteiskunnan on aktiivisin toimin ehkäistävä erityisesti maahanmuuttajanaisten jäämistä kotiin sekä korostettava kaikkia maahanmuuttajia koskevien kotoutumistoimenpiteiden tärkeyttä. Uusien vähemmistökielten opetuksesta julkisin varoin tulee peruskouluissa luopua. Vastaavasti keskeiselle sijalle kotoutumisessa tulee nostaa kaikkia maahanmuuttajia koskeva suomen kielen opetus. Opetukselle on asetettava selkeät oppimistavoitteet, ja sosiaalietuuksien saanti on sidottava kielen opiskeluun ja asetettujen oppimistavoitteiden saavuttamiseen.

Suomalaista kulttuuria suomalaisin ehdoin

Jos suomalaisessa yhteiskunnassa monikultturismin nimissä hyväksytään tilanne, jossa erilaiset kulttuurit kilpailevat avoimesti keskenään, seurauksena on tarpeettomia ristiriitoja eri väestöryhmien välillä. Suomessa monikulttuurinen yhteiskuntakokeilu tulee todennäköisesti jossakin kehitysvaiheessa muiden monikulttuuristen maiden tavoin johtamaan kantaväestön ja maahanmuuttajien väliseen vakavaan yhteentörmäykseen.

Kokemusperäisesti kulttuurisia ja etnisiä yhteentörmäyksiä ei synny pelkästään kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä vaan myös eri maahanmuuttajaryhmien välillä.  Monikulttuurisessa Euroopassa maahanmuuttajat ovat tuoneet paikalliset konfliktinsa mukanaan uuteen isäntämaahansa. Esimerkkinä voidaan mainita kurdien ja turkkilaisten väliset kiistat sekä palestiinalaisten rähinöinti Länsi-Euroopassa, jos Lähi-idässä sattuu konflikteja. On vaikea ymmärtää, miksi jotkut tahot haluavat edesvastuuttomasti edistää Euroopan monikultturistumista, joka tarkoittaa käytännössä mantereen islamisoitumista. Sen myötä Eurooppaan syntyy uusia kriisipesäkkeitä ja yhteiskuntarauha murenee.

Ajatus etnisesti ja kulttuurisesti mahdollisimman heterogeenisistä valtioista on jo pelkkänä ajatuksena tuomittava, sillä yhteiskunnan monikultturistuminen johtaa suurten yhteiskunnallisten ongelmien ja ristiriitojen lisäksi kantaväestön kulttuurin heikkenemiseen. Monikulttuurisesta yhteiskuntakokeilusta uhkaa tulla tuntemamme ja arvostamamme eurooppalaisen kulttuurin tuho. Euroopan kansat eivät voi säilyä, jos ne eivät kykene tunnistamaan ja arvostamaan omia erityispiirteitään sekä vaalimaan omaa olemassaoloaan. Suuri ongelma monikulttuurisessa yhteiskunnassa on selkeiden kulttuuristen vertailukohtien hälventyminen tilanteessa, jossa eri kansat ja kulttuurit joutuvat jakamaan saman tilan. Saman pienen tilan jakaminen kolmansista maista tulleiden, identiteetiltään vahvempien kansanryhmien kanssa tulee johtamaan eurooppalaisten kansojen ja kulttuurien heikkenemiseen. On suuri vaara, että massamaahanmuuton ja monikultturistumisen jatkuessa nykyistä vauhtia kansallisvaltiot hajoavat tulevaisuudessa ristiriitoihin ja jakautuvat pienempiin itsehallinnollisiin alueisiin ja yhteisöihin. Rationalismin ja sivistyksen kehtona tunnetun Euroopan liian suuri hajanaisuus tekisi maanosasta monella tapaa heikon, minkä vuoksi sen pelastamisen tulisi olla jokaisen eurooppalaisen pyhä tehtävä.

Kansojen näkeminen keinotekoisina sosiaalisina konstruktioina, joilla ei ole pysyvyyttä ja jotka perustuvat pelkkiin sopimuksiin, on ajattelumallina päättäväisesti torjuttava, mikäli eurooppalainen sivilisaatio halutaan pelastaa. Täten Suomessa ja muualla Euroopassa on korkea aika lopettaa kansallisen identiteetin jatkuva kyseenalaistaminen sekä kulttuurinen itseinho heittämällä monikultturismin ideologia historian romukoppaan reaalisosialismin tavoin. Maahanmuuttoa on alettava radikaalisti rajoittaa ympäri maanosaa ja ulkomaalaisten maastamuuttoa takaisin alkuperämaihinsa on pyrittävä aktiivisesti edistämään. Eurooppaan jäävien maahanmuuttajien tulee ehdoitta sulautua osaksi valtavirtayhteiskuntaa ilman erityisjärjestelyjä.

Suomalaisten on syytä muistaa, että pienenä kansana maailman muiden kansojen joukossa säilyminen ei ole itsestäänselvyys. Suomalaisten on uskallettava ajaa rohkeasti omia kansallisia etujaan, sillä kukaan muu ei sitä puolestamme tee. Jotta tuleville jälkipolville pystytään tulevaisuudessa turvaamaan hyvät elinmahdollisuudet ja oikeus suomalaiseen identiteettiin, suomalaisten on määrätietoisesti vastustettava haitallista massamaahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta sekä puolustettava hyväksi havaittua suomalaista elämäntapaa, yhtenäiskulttuuria ja kansan yhteisöhenkeä. Suomi tarvitsee suojelijoita. Kansallisen yhtenäisyyden tuhoutuessa ja yhteiskunnallisen hajaannuksen edetessä tarpeeksi pitkälle paluu entiseen ei enää onnistu.

Monikultturismin ideologia, joka tähtää kansojen ja kulttuurien sekoittamiseen, uhkaa johtaa myöhemmin yhdenmukaisen, alakulttuureista muodostuvan globaalin kulttuurin syntymiseen. Kansallisten kulttuurien säilymisen kannalta edellä kuvattu toimintatapa ei ole moraalisesti kestävä. Kansoja ja historiallisesti kehittyneitä kulttuureita ei pidä sekoittaa eikä tuhota korvaamalla ne globaalilla kulttuurilla. ’Yksilöllisyyden’ korostaminen on monikulttuurisuuden ohella länsimainen modernin aikakauden ilmentymä. Voidaan todeta, että käytännön pyrkimys yksilöllisyyteen johtaa lopulta yhdenmukaisuuden pakkoon. Kun yhteiskunnassa korostetaan ideaalikäsitystä yksilöllisyydestä, se voi kääntyä kollektiiviseksi yksilöllisyyden eetokseksi. Maailma on paljon parempi paikka elää, jos eri puolilta maapalloa löytyy erilaisia kansoja, kieliä ja kulttuureita, joista jokaiselle suodaan oma elintila ja mahdollisuus olemassaoloon niiden omilla ehdoilla.

Suomi on ottanut vastaan kautta aikojen erilaisia kulttuurisia vaikutteita muualta maailmasta ja näin tulee olemaan varmasti jatkossakin. Vaikutteet on kuitenkin pyrittävä aina sulauttamaan ja prosessoimaan suomalaisten elinpiiriin ja elämänmuotoon sopiviksi aivan kuten esi-isämmekin ovat meitä ennen tehneet. Kulttuuristen muutosten nopeuden tulee olla suomalaisten itsensä päätettävissä eikä ulkopuolisten tai todellisuudesta vieraantuneiden tahojen saneltavissa.