Euroopan unionin päättäjien ja johtavien tiedotusvälineiden kuulee usein puhuvan yhteisistä ’EU:n arvoista’. EU-myönteiset tahot ovat väittäneet esimerkiksi Itä-Euroopan maiden kansallista etua puolustavan politiikan ja kansallismielisten puolueiden politiikan yleisesti ”polkevan EU:n arvoja”. Mitä nämä nykyeliitin julistamat arvot sitten ovat?
Juhlapuheissa Euroopan integraation on sanottu tähtäävän rauhaan, demokratiaan ja taloudelliseen hyvinvointiin. Hienoja asioita kaikki. Mutta toteutuvatko nämä tavoitteet todellisuudessa EU:n päätöksenteossa.
Uskaltaisin väittää, että käytännössä lisääntyvä integraatio EU:n sisällä uhkaa rauhan sijaan pikemminkin synnyttää eripuraa Euroopan kansojen välille ja kansojen sisälle. Jo nyt EU:ta repivät hajalle erityisesti eriävät talouspoliittiset näkemykset Etelä- ja Pohjois-Euroopan välillä sekä maahanmuuttopolitiikkaan ja arvoihin liittyvät erimielisyydet Itä- ja Länsi-Euroopan välillä. Suhtautuminen Venäjään ja ulkopoliittiset kysymykset puolestaan haastavat EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspoliittista uskottavuutta. EU-eliitin pyrkimykset puristaa erilaiset kansakunnat väkisin yhteen muottiin murentaa eurooppalaista koheesiota, sisäistä solidaarisuutta ja rauhaa.
Demokratia taas ei ole toteutunut EU:ssa lainkaan toivotulla tavalla. Tämä on käynyt ilmi esimerkiksi EU-eliitin käskyttäessä kansalaisia äänestämään EU:ta koskevien kansanäänestysten yhteydessä niin monta kertaa, että äänestystulos on ollut eliitille mieluinen. Tanskalaiset joutuivat äänestämään kahdesti Maastrichtin sopimuksesta ja irlantilaiset kahdesti Nizzan sopimuksesta ennen kuin sopimukset hyväksyttiin. Sama kuvio nähtiin Alankomaiden ja Ranskan kansanäänestyksissä, kun maissa äänestettiin Lissabonin sopimuksen hyväksymisestä. Ensin kyseinen perustuslaki hylättiin molempien maiden kansanäänestyksissä, mutta tämän jälkeen perustuslaki muutettiin muodollisesti ”sopimukseksi”, jolloin kansanäänestystä ei eliitin päätöksellä enää tarvinnut järjestää. Tässä mielessä EU:ta ja EU-prosessia voidaan perustellusti kuvailla demokratian irvikuvaksi.
Lisäksi EU:n komission valta on jatkuvasti kasvanut, kun yhteiseen päätöksentekoon alistettujen asioiden määrä on lisääntynyt. EU:n vallankahvassa häärii myös vaaleilla valitsematon komissaari, jolla liikaa henkilökohtaista päätäntävaltaa asioihin.
Eripuraa EU:ssa on aiheuttanut pienten ja suurten jäsenmaiden suhde toisiinsa päätöksiä tehtäessä. Ristiriitoja on synnyttänyt muun muassa se, että Saksa ja Ranska ovat keskinäisissä kokouksissaan pyrkineet sopimaan EU:n tulevaisuuden suunnasta jo ennen pienten maiden mukaantuloa neuvottelupöytään. Jälleen näyttää siltä, että Saksan vaalien jälkeen maan hallitus on löytänyt Ranskan kanssa yhteisen sävelen siitä, mihin suuntaan EU:ta ryhdytään kehittämään.
Taloudellinen hyvinvointi taas olisi mahdollista saavuttaa Euroopan maissa ilman unioniakin kansallisvaltioiden kautta toimivien vapaiden ja vastuullisten markkinoiden muodossa. Sen osoittavat Sveitsin ja Norjan esimerkit. Emme myöskään tarvitse yhteisvaluutta euroa onnistuaksemme luomaan ja ylläpitämään taloudellista hyvinvointia. Sen osoittavat Ruotsin, Tanskan ja Iso-Britannian esimerkit. Itsenäisen rahapolitiikan puuttuminen kaventaa merkittävästi euromaiden talouspoliittista liikkumatilaa.
On myös tosiasia, että taloudellinen hyvinvointi ei ole jakautunut EU:ssa tasaisesti, eikä markkinoiden avautuminen ole tuonut tasapuolisesti menestystä kaikille jäsenmaille. EU:n itälaajentuminen on johtanut jäsenmaiden välisiin elintasoeroihin ja sen myötä varakkaampien maiden kasvaviin EU-jäsenmaksuihin. Keski- ja Itä-Euroopan maissa köyhyys ja eriarvoisuus ovat yleisempää kuin muualla EU-alueella. Markkinoiden avautuminen on toki luonut yksilöille mahdollisuuden onnistua, mutta epäonnistumisen varalle köyhempien maiden sosiaaliset turvaverkot ovat olleet kehittymättömät.
EU:n jäsenmailta edellytetään yhteistä arvopohjaa: maiden on noudatettava vapauden, kansanvallan, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista sekä oikeusvaltion periaatteita. Nämä arvot on lähes jokaisen eurooppalaisen helppo allekirjoittaa. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut nykyisen eliitin halu soveltaa näitä yleviä periaatteita puhtaasti oman poliittisen näkemyksensä ja ideologiansa pohjalta. EU-eliitti on muun muassa pyrkinyt ”vapauden” ja ”ihmisoikeuksien” varjolla edistämään jäsenmaiden julkista taloutta sekä sisäistä koheesiota, turvallisuutta ja vakautta murentavaa monikulttuurisuuskehitystä painostamalla ja pakottamalla Euroopan maat avaamaan rajansa haitalliselle humanitaariselle massamaahanmuutolle. Eurooppalaisia arvoja on sovellettu mielivaltaisesti myös eliitin pyrkiessä voimalla ajamaan eteenpäin EU:n liittovaltiokehitystä, jossa päätäntävalta siirtyy Euroopan kansojen käsistä harvalukuisen ylikansallisen eliitin käsiin.
Jokaisen itseään kunnioittavan kansan tulee vastustaa tällaista politiikkaa, vaikka vastustus sotisikin todellisuudesta vieraantuneen nykyeliitin julistamia ”arvoja” vastaan. Täytyy muistaa, että esimerkiksi ihmisoikeuksiin kuuluu yhtä lailla kansojen itsemääräämisoikeus ja kansalaisten oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Nämä ovat asioita, joista ei saa tinkiä.
Euroopan maiden viimeaikaisten vaalitulosten perusteella näyttää siltä, että eurooppalaisten kansojen arvot, tai lähinnä niiden soveltaminen käytännössä, ei vastaa nykyeliitin arvoja. EU-eliitillä olisi peiliin katsomisen paikka.