Olemme Suomessa viime aikoina havahtuneet huomaamaan, miten yhteiskunnallinen ilmapiiri on kiristynyt ja erilainen vastakkainasettelu on lisääntynyt. Suomen sisäinen kahtiajakautuminen ei ole mikään uusi ilmiö. Se oli leimallista etenkin itsenäistymisen ajalle ja itsenäisyyden ensimmäisille vuosikymmenille. Äärimmäisin ilmentymä siitä oli sisällissota, mutta kahtiajako vallitsi sen jälkeenkin, yleisessä katsannossa talvisotaan saakka.
On puhuttu varsin vähän siitä, että ensimmäisen tasavallan aikainen nationalistinen liike, tai ainakin merkittävä osa siitä, pyrki nimenomaan kaventamaan sisällissodan synnyttämää juopaa.
Suomalaisessa kansallismielisyydessä on vaikuttanut integratiivisen nationalismin perinne, joka korosti vahvaa sosiaalipolitiikkaa luokkaristiriitojen vähentämiseksi. Integratiivisen nationalismin peruskäsite on kansankokonaisuus: kansa on orgaaninen yhteisö, jonka koossapysymisen edellytys on yhteenkuuluvuuden tunne. Esimerkiksi tuloerojen liiallinen kasvu heikentää yhteenkuuluvuutta. Ajatusmallia sovelsivat ja kehittivät jo 1900-luvun alun vanhasuomalaiset, kuten Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Akateemisessa Karjala-seurassa integratiivinen nationalismi oli läsnä varsinkin Elmo Kailan puheenjohtajakaudella, jolloin yksi seuran tavoitteista oli työväestön saaminen mukaan suojeluskuntatoimintaan ja muutenkin ”työväen voittaminen isänmaalle”. Kailan mielestä Venäjän uhkaa ei voitaisi tehokkaasti torjua, jos kansa olisi sosiaalisten ristiriitojen repimää. Myös järjestön sihteerin Niilo Kärjen johtama ryhmä (Kärjen ryhmä) ja Isänmaallinen kansanliike pitivät integratiivista nationalismia esillä, ja toisen maailmansodan jälkeen sillä oli vaikutusta sellaisten entisten AKS:läisten kuten Urho Kekkosen ja Pekka Kuusen ajatteluun. Integratiivisella nationalismilla oli merkitystä muuallakin kuin nationalismin ja oikeistoradikalismin piirissä. Se vaikutti merkittävästi esimerkiksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittymiseen – näkemyksen kehittänyt ruotsalainen konservatiivi Rudolf Kjellen oli yksi niistä, jotka toivat kansankodin käsitteen politiikkaan.
Integratiivisen nationalismin lähestymistapa on erilainen kuin vasemmistolla, joka on perinteisesti korostanut luokkaristiriitoja ja pitänyt jopa luokkataistelua välttämättömänä. Se eroaa myös liberaalin talousoikeiston katsannosta, jossa merkitystä on vain yksilön taloudellisilla intresseillä, ei kansallisella yhtenäisyydellä ja lojaalisuudella.
Tämän hetken Suomessa on yleistynyt käsitys, että kansa on jakaantunut. Leirejä erottavat toisistaan etenkin suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan ja EU-integraatioon. Valtavirtapolitiikan kansallismielisiä arvostelijoita on syytetty sisällissotahengen lietsomisesta ja vastakkainasettelun kärjistämisestä. Toimittajien ja internetin poleemikkojen mielipidekirjoituksissa he edustavat ”äärilaitaa”, joka ”pilaa Suomen maineen”.
Median kirjoittelussa on moralistinen, alaspäinkatsova sävy. Räikeimmin sitä edustaa Jari Tervon kolumni ”Valkoinen roskaväki” (Ylen verkkosivut 28.9.), jossa puhutaan ”huonosti koulutetusta, epäterveellisesti syövästä, homoja ja muukalaisia vihaavasta, kulttuuria inhoavasta ja omasta pseudo- ja kiihkoisänmaallisuudestaan jäykistyvästä” kansanosasta. Rivien välissä kirjoittaja laskee itsensä koulutettuun, hyvin toimeentulevaan kansanosaan, jonka ei tarvitse pelätä maahanmuuttajien ohittavan hänet sosiaalisessa hierarkiassa. Tämän ”paremman väen” omahyväinen raivo edustaa maamme historialle valitettavan tyypillistä kaksinapaisuutta, toisten mitätöimistä ja kansalaisten jakamista A- ja B-luokkiin. Se jos mikä on rintamalinjojen kaivamista.
Kansan kahtiajakautumista syventää myös normaalien, legitiimien poliittisten mielipiteiden leimaaminen ”vihapuheeksi”. Se osoittaa, että poliittinen järjestelmä on tullut kyvyttömäksi käsittelemään tiettyjä merkittäviä ongelmia tai edes myöntämään niiden olemassaoloa. Jos ennennäkemättömän suurten maahantulijavirtojen vastaanottaminen nähdään vaihtoehtona, jota kukaan kunnon ihminen ei vastusta, seuraus on tietyn kansanosan syrjäytyminen koko järjestelmästä, joka ei enää edusta sitä. Tämä kansanosa, joka viime kädessä maksaa vastuuttoman maahanmuuttopolitiikan laskun, ei saa näkyä eikä kuulua, ettei poliittisen ja kulttuurisen eliitin hellimä ihannekuva säröytyisi. Ei tarvita kovin syvällistä historiantuntemusta ymmärtääkseen, että tällainen politiikka ruokkii kaikentyyppistä radikalisoitumista, katkeruutta ja väkivaltaa.
Uutta kahtiajakautumista kannattavat lukevat itsensä hyviin ihmisiin. Hyviä heistä tekee se, että he ovat valmiita ottamaan Suomeen jokaisen, joka on onnistunut haalimaan kokoon ihmissalakuljettajien vaatiman rahasumman ja kiertämään lukuisien EU-maiden rajatarkastukset ennen saapumistaan Tornioon. Hyvät ihmiset katsovat edustavansa ihmisoikeuksia ja yksilönvapautta. He eivät kuitenkaan ymmärrä, että ihmisoikeudet ja yksilönvapaus vaativat tuekseen pitkälle kehittynyttä ja etnisesti suhteellisen yhtenäistä kansallisvaltiota. Luottamus kansallisvaltioon romahtaa, kun aivan vastakkaisia, pikemminkin ryhmälojaalisuudelle perustuvia kulttuureja yritetään sekoittaa siihen.
Maahanmuuttoa ja sen vaikutuksia tutkineet professorit Paul Collier (Oxfordin yliopisto) ja Robert Putnam (Harvardin yliopisto) ovat tulleet siihen tulokseen, että maahanmuuton sosiaaliset vaikutukset ovat usein paljon merkittävämpiä kuin sen taloudelliset vaikutukset. Etnisesti kirjavampien yhteiskuntien jäsenet luottavat toisiinsa vähemmän kuin etnisesti yhtenäisempien. Teoksessaan ”Exodus” Collier kirjoittaa:
”Niin epämiellyttävältä kuin se kenties kuulostaakin, on olemassa suuria kulttuurisia eroja jotka liittyvät sosiaalisen käyttäytymisen tärkeisiin tekijöihin, ja maahanmuuttajat tuovat kulttuurinsa mukanaan. (…) Maahanmuuttajat eivät tuo mukanaan pelkästään omissa yhteiskunnissaan syntynyttä inhimillistä pääomaa; he tuovat myös omien yhteiskuntiensa moraaliset koodit.”
Oleellista on myös se, että mitä laajempaa ja nopeampaa maahanmuutto on, sitä pienempi tarve maahanmuuttajilla on sopeutua valtakulttuuriin. Nyt käynnissä oleva maahanmuuttoaalto tulee väistämättä heikentämään kansalaisyhteiskuntaa. Kun väestö pirstaloituu identiteetiltään erilaisiin ryhmiin, joiden erillistä identiteettiä vieläpä monikulttuurisuuden ihanteen nimissä ylläpidetään, hyvinvointiyhteiskunnan ja ylipäätään kaiken yhteistyön perusta murenee. Tilannetta pahentaa entisestään eliitin lietsoma ”rasistijahti”, ongelman kieltäminen ja kritiikin leimaaminen vihaksi tai ennakkoluuloisuudeksi.
Tällaista kehitystä vastustamalla kansallismieliset ovat kansaa yhdistävä voima. Yhtenäisyyden puolustamisen ei pitäisi olla pelkästään nationalististen järjestöjen ja puolueiden tehtävä, mutta se on tässä tilanteessa jäänyt niiden harteille, koska muilla tahoilla näyttää olevan hyvin vaillinainen käsitys siitä, mitkä asiat käytännössä pitävät kansaa koossa.
Olli Immonen
kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja