Kun Britannian viimeviikkoinen EU-kansanäänestys päättyi eroa vaativien voittoon, Suomi meni pois tolaltaan muun Euroopan mukana. Politiikan, median ja talouselämän edustajat kauhistelivat tulosta. Brittien väitettiin pilanneen tulevaisuutensa ja horjuttaneen vakavasti koko maanosamme tasapainoa erityisesti taloudellisessa ja turvallisuuspoliittisessa mielessä. Hetkittäin tunnelma muistutti maailmanlopun odotusta, ikään kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin heinäsirkkaparvet ja ruttoepidemiat ilmaantuvat.
Selvää on, että euroeliitti on saanut läimäyksen vasten kasvoja. Ison-Britannian kaltaisen merkittävän talous- ja sotilasmahdin ero tarkoittaa äänekästä epäluottamuslausetta koko unionille – varsinkin, kun eron turmiollisuudesta on varoiteltu kuukausitolkulla kaikissa valtavirran tiedotusvälineissä. Tätä ilmiselvää tosiseikkaa on yritetty selittää pois kaikin tavoin. Ei-toivotusta lopputuloksesta on syytetty vanhoja ja maalaisia, jotka ovat kuulemma ”vieneet brittinuorilta tulevaisuuden”. Näin hyvin federalistit uskovat tuntevansa nuorten mielialat, vaikka alustavien kyselyjen mukaan vain 38 prosenttia Britannian 18–24-vuotiaista ylipäätään osallistui koko äänestykseen. Yleisin selitys on kuitenkin ollut se, että Nigel Faragen johtama Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP) ja muut vaaralliset nationalistit ja populistit ovat propagandallaan vahingoittaneet unionin mainetta ja saaneet ymmärtämättömät kansanjoukot puolelleen. Tähän väitteeseen takerrutaan kuin pelastusköyteen niin päivälehtien kolumnipalstoilla kuin Euroopan parlamentin puhujapöntöissä.
Mutta todellisuudessa UKIP:n ja muiden Brexit-kampanjoitsijoiden vaikutus oli korkeintaan välillinen. Kukaan ulkopuolinen taho ei ole vahingoittanut EU:n imagoa – unioni on pilannut maineensa itse. Niin Britanniassa kuin muualla tavallinen kansalainen on nähnyt, miten hänen verorahansa käytetään tukipaketteihin ja miten massamaahanmuutto slummiuttaa hänen asuinympäristönsä. Hän on nähnyt, miten EU-komissio kävelee kansallisten päätöksentekoelinten yli ja määrää sanktioita maille, jotka yrittävät valvoa omia rajojaan ja ajaa kansallisia etujaan. Nämä asiat herättävät tavallisessa kansalaisessa oikeutettua huolta, johon euroeliitti valtamedian avustuksella reagoi leimaamalla hänet rasistiksi tai tietämättömäksi hölmöksi.
Tähän mennessä EU-federalistit eivät ole osoittaneet pienintäkään kykyä itsekritiikkiin, pienintäkään halua pohtia, missä he itse ovat menneet harhaan. Sen sijaan he soimaavat väärin äänestänyttä kansaa ja laativat suunnitelmia integraation syventämiseksi. He jatkavat samalla ylimielisyyden tiellä, joka on vienyt Euroopan unionin tähänastisen historiansa pahimpaan kriisiin. Erityisen vaarallista tämä ylimielisyys on siksi, että se vain syventää ristiriitoja Euroopan kansojen välillä ja tuhoaa mahdollisuudet tasapainoiseen yhteistyöhön.
Ajatus yhtenäisestä Euroopasta ei suinkaan ole läpikotaisin huono. Euroopassa on kyse joukosta ihmisiä ja kansoja, jotka jakavat keskeisiltä osiltaan yhteisen historian, juuriltaan yhteisen kulttuuritradition ja myös pääosin yhteisen geeniperimän. Eurooppalaisuus on omanlaisensa kulttuurimuoto, eräs ainutkertainen tapa elää ja olla olemassa. Euroopan historian merkittävät ilmiöt kuten kaupunkikulttuurin synty, feodalismi, uskonpuhdistus vastareaktioineen, löytöretket, valistus ja romantiikka, kansallisvaltioiden synty ja teollinen vallankumous ovat olleet koko mannerta ja kaikkia sen kansoja koskettavia asioita. Kaikesta monimuotoisuudesta ja erimielisyyksistäkin huolimatta Euroopan kansoilla on myös yhteisiä poliittisia intressejä, jotka ovat meidän aikanamme vain korostuneet. Sekä siirtolaiskriisi että Venäjän voimapolitiikka, ekologisista kriiseistä puhumattakaan, ovat ongelmia joiden ratkaisemiseen vaaditaan kaikkien Euroopan maiden yhteistyötä. Siksi ajatus eurooppalaisesta identiteetistä on kohtalonkysymys.
Mutta nykymuotoinen EU on ymmärtänyt yhteisen eurooppalaisuuden idean tuhoisalla tavalla väärin. Sen johtajat uskovat, että jonkinlainen yleinen eurooppalaisuus hiljalleen liuentaa ja poistaa kansalliset identiteetit ja tekee kansallisvaltiot tarpeettomiksi. On päivänselvää, että mitään tällaista abstraktia eurooppalaisuutta ei ole olemassakaan, eikä voikaan olla. Ei ole olemassa ”pelkästään” eurooppalaista ihmistä, vaan jokainen eurooppalainen kuuluu myös johonkin kansakuntaan. Tervehenkisen eurooppalaisen yhteisöllisyyden pitäisi suojella ja vaalia näitä kansakuntia ja kansallisia identiteettejä, ei suinkaan pyrkiä hävittämään niitä. Samalla tavoin kansallisvaltiokin rakentuu erilaisten paikallisten identiteettien päälle ja parhaassa tapauksessa toimii niitä suojaavana rakenteena.
Federalistien suurin virhe on ollut kuvitelma, että nationalismi on Eurooppa-aatteen vihollinen. Kiintymys yhteiseen eurooppalaiseen perintöön olisi voinut kehittyä kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen rinnalle, samalla tavoin kuin paikallis- ja heimoidentiteetit ovat toimineet ja toimivat yhä kansallisvaltioiden perustana. Liittovaltiohaaveissaan kiivaimmat eurointoilijat ovat viitanneet kintaalla nationalismin myönteisille voimille, rakkaudelle kotiseutua, kulttuuria ja kanssaihmisiä kohtaan. He eivät kuitenkaan ole kyenneet hävittämään kansallistunnetta vaan ajaneet sen puolustuskannalle ja näin kylväneet vihan ja sekasorron siemenet.
Euroopan unionin kehittämiselle liittovaltioksi on haettu perusteluja Pohjois-Amerikan jo olemassa olevista Yhdysvalloista. Vertaus ontuu, sillä Yhdysvallat oli perustaltaan hyvin yhdenmukainen maa. Sen perustan loivat pääosin englanninkieliset, protestanttiset uudisasukkaat, joiden varaan Amerikan Yhdysvaltojen yhteiskunnalliset instituutiot rakentuivat. Yhdysvaltojen väestön nykyinen ennennäkemätön demografinen ja sosiokulttuurinen käänne eurooppalaisperäisten ihmisten dominoimasta maasta kohti mitä erilaisimpien vähemmistöjen välistä konfliktipesäkettä asettaa kuitenkin lähitulevaisuudessa USA:n koko valtiollisen yhtenäisyyden vaakalaudalle.
Myös EU-projektin ongelmaksi on muodostunut se, ettei se enää ole eurooppalainen. Unioni on alkanut yhä enemmän keskittyä erilaisiin globaaleihin hankkeisiin, ja sallimalla suurisuuntaisen kansainvaelluksen kolmannesta maailmasta omalle maaperälleen sekä havittelemalla Turkkia jäsenekseen se on käytännössä ajanut eurooppalaisten ihmisten etujen vastaista politiikkaa. On selvää, että integraatiota ei tällaisissa oloissa haluta yhtään enempää.
Nykymuotoiselle liittovaltiota kohti kehittyvälle Euroopan unionille on väärin perustein annettu kunnia maanosamme vuosikymmeniä kestäneestä rauhasta. Todellisuudessa rauhantilan ovat luoneet itsenäisten valtioiden välisen yhteistyön ja kaupankäynnin varaan rakentuneet Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Euroopan talousyhteisö ja Euroopan yhteisö. Mutta ennen kaikkea rauhan synnytti Euroopan kansojen tahto. Eurooppalaiset kansat olivat kyllästyneet kahden maailmansodan verenvuodatukseen ja tahtoivat muutosta. Ilman tätä yhteistä tahtoa mistään eurooppalaisesta yhteistyöstä ei olisi koskaan tullut mitään.
En usko tämän tahdon kadonneen mihinkään, vaikka tavallista kansalaista syyllistävät federalistit toista väittävätkin. Vaikka EU hajoaisi huomenna, Saksa ei hyökkäisi Puolaan, Ruotsi ei liittäisi Suomea ja Norjaa takaisin itseensä eikä uutta kolmikymmenvuotista sotaa syttyisi. Saattaa olla, että nykyinen kapina unionia kohtaan, jonka viimeisin ilmentymä Britannian eroäänestys oli, ei olekaan merkki yhtenäisyyskehityksen päättymisestä, vaan aivan päinvastaisesta. Kenties todistamme juuri Euroopan kansojen uutta lähentymistä toisiinsa. Kenties eurooppalaiset ihmiset ylittävät kulttuuri- ja kielimuurinsa taistelussa todellisuudesta vieraantunutta ja omaan valtaansa rakastunutta euroeliittiä vastaan. Brexitin jälkeiset tunnelmat eurokriittisissä piireissä eivät ole olleet vihamieliset, vaan innostuneet ja toiveikkaat.
Toivon, että tämänhetkinen kriisi käännetään voimavaraksi ja Brexitin synnyttämä innostus käytetään toisenlaisen Euroopan rakentamiseen. Nykyisen perusteiltaan mädän Euroopan unionin tilalle on rakennettava aidosti kansanvaltainen ja Euroopan kansojen eroja kunnioittava yhteisö, Kansakuntien Eurooppa. Vetoapua suomalaiset EU-kriittiset poliitikot saavat tavoitteeseensa muilta Euroopan menestyneiltä kansallismielisiltä puolueilta ja liikkeiltä.
Kansakuntien Eurooppa perustuu itsenäisten valtioiden väliselle yhteistyölle. Kansakuntien Euroopan malli rakentuisi itsemääräämisoikeutensa säilyttävien valtioiden varaan, ja sen jäsenvaltiot säilyttävät neutraaliutensa sekä kansallisen budjettivaltansa. Euroopan valtioiden suvereeniuden kunnioittamisen ohella Kansakuntien Eurooppa tunnustaa eurooppalaisten kansakuntien historialliset ja kulttuuriset juuret ja näkee Euroopan muista maanosista erillisenä omana sivilisaationaan. Vuorovaikutus sivilisaatioiden välillä on sallittua ja suotavaa, mutta niiden pakonomaisesta toisiinsa sulauttamisesta seuraa väistämättä konflikti. Tämän vuoksi Kansakuntien Euroopalla tulee olla puhtaasti eurooppalaiset rajat, eikä esimerkiksi Turkin kaltaisilla mailla ole sijaa tässä kulttuurisessa arvoyhteisössä.
EU-nöyryytyksen aiheuttaman kansallisen itseluottamuksen takaisin saaminen on välttämätöntä Kansakuntien Euroopan rakentamiseksi. Eurooppa voi olla vahva vain, jos sen osat ovat vahvoja. Tämä edellyttää sitä, että Suomi tulevina vuosina harjoittaa sisäisesti ja maailmalla kansallisista eduista tinkimätöntä ja päämäärätietoista politiikkaa.
Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)