Saksan hallitusneuvotteluissa on saavutettu sopu. Uuden liittohallituksen ohjelma on erittäin karua luettavaa. Saksan ja Ranskan yhteistyö tiivistyy ja EU:n liittovaltiokehitystä tullaan viemään voimalla eteenpäin.
Saksa haluaa esimerkiksi varata EU:n budjettiin rahaa, jota käytettäisiin mm. rakennemuutoksen tukemiseen euroalueella, ja järjestelmästä luotaisiin myöhemmin erityinen euroalueen investointirahasto. Sitä varten liittohallitus todennäköisesti korottaa Saksan rahoitusosuutta EU:n budjetissa. Paineita rahoitusosuuden kasvattamiseksi kohdistuu kaikkiin jäsenmaihin.
Rinta rinnan Saksan uuden hallituksen kanssa EU:n komissio vie liittovaltiokehitystä eteenpäin esittämällä mm. Euroopan vakausmekanismin (EVM) muuttamista eurooppalaiseksi valuuttarahastoksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että muutoksen jälkeen Suomi ei voisi enää itsenäisesti päättää tukipakettien myöntämisestä.
EU kehittyy tulonsiirtounioniksi ja yhteisvastuut euron pelastamiseksi kasvavat. Suomalaisten rahat tulevat valumaan saksalaisille ja ranskalaisille pankeille sekä Etelä-Euroopan maille.
Olemme kuulleet monen, vuonna 1994 Suomen EU-jäsenyyden puolesta äänestäneen sanoneen, että ”en minä tällaiseen EU:hun Suomea olisi halunnut mukaan viedä”. Niinpä juuri. Tuskin monikaan eurooppalainen olisi halunnut alistaa maataan tällaisen järjestelmän orjaksi, jos päättäjät olisivat tuolloin kansanäänestysten alla avoimesti ja rehellisesti kertoneet kansalaisille sen, mitä EU-jäsenyydestä todellisuudessa tulee seuraamaan.
Suomen on päästävä irti EU:n kahleista. Sitä ennen Suomen on pahempien vaurioiden välttämiseksi syytä liittoutua Unkarin ja Puolan kaltaisten, terveellä tavalla kansallista etua ajavien maiden kanssa.