Takaisin pääsivulle

17 joulukuu
2012

Ylipaisunut julkinen sektori painaa Suomen suohon

Suomalainen hyvinvointivaltio natisee pahasti liitoksistaan, eikä se pysy kauan pystyssä nykyisillä rakenteilla. Oleellinen kysymys onkin se, miten voimme turvata hyvinvointivaltion myös tuleville jälkipolvillemme. Yksikään poliittinen puolue ei ole uskaltanut tarttua aktiivisesti tähän ongelmaan.

Pidämme tällä hetkellä hyvinvointia yllä velkarahalla. Velkaantumista tarkasteltaessa olennaista ei ole niinkään se, paljonko meillä on velkaa suhteessa BKT:hen tai varsinkaan letkuruokinnassa oleviin EU-maihin, vaan se, että velkaantumisnopeutemme on Euroopan huippua. Esimerkiksi tänä vuonna velkaannumme yli 10 miljardia euroa tarkoittaen 2000 euroa kansalaista kohti. On petollista kehuskella hallinnassa olevalla velkamäärällä tai AAA-luottoluokituksella, sillä velkaantumisvauhdin jatkuessa nykyisenä luottoluokitus tulee väistämättä laskemaan, jolloin myös suomalaisilta ulkomaisille spekulanteille voittoina valuvat korkomenot väistämättä nousevat. Tällöin nykyistenkin lainojen hoitaminen vaikeutuu merkittävästi. Tilannetta pahentaa se, että valtionvelkamme on lähes täysin ulkomaisissa käsissä toisin kuin esimerkiksi Italiassa tai Japanissa, joissa velkakirjat ovat pääosin kotimaisessa omistuksessa.

Taloudellisen itsemääräämisoikeuden säilyttämiseksi Suomessa tulisi tehdä oman harkintakykymme mukaan riittäviä toimenpiteitä, jotta itsemääräämisoikeutemme säilyy myös tulevaisuudessa. Emmehän halua joutua taas nostalgiseen tilanteeseen, jossa IMF:n ja bryssien valvontakomissio laittaa toimipisteensä esimerkiksi hotelli Torniin ja sieltä käsin sanelee meille toimenpiteitä, joita emme itse vapaaehtoisesti toteuttaisi. Tämänkaltainen vaivihkaa tapahtunut miehitys on tosiasia Välimeren rintamalla nykypäivänä.

Erilaisista velkaantumisen tekijöistä on keskityttävä suurimpaan: ylipaisuneeseen julkiseen sektoriin. Se on kaikista merkittävin menoautomaatti Suomessa. Jo pelkästään julkista sektoria järkeistämällä valtion taloudellinen tilanne helpottuisi huomattavasti.

Pelkkä julkisen sektorin suuri koko ei ole ongelma. Esimerkiksi Tanskan julkinen sektori on samankokoinen kuin meillä, mutta se ei ole ristiriidassa terveen valtiontalouden kanssa. Olennaisia ovat julkisen sektorin tuottamat palvelut suhteessa niiden tuottamiseen käytettyyn hintaan. Suomessa julkisen sektorin paisuminen ei ole tuottanut kansalaisille merkittävää lisäarvoa esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon puolella. Tämän voi havaita tarkastelemalla eroa esimerkiksi vuoden 2000 ja nykypäivän välillä; sitä tuskin huomaa.

Suomessa tulisi keskittyä tutkimaan, paljonko julkiset palvelut tuottavat kansalaisille hyötyä suhteessa niihin sijoitettuihin verovaroihin. Julkisen sektorin tehokkuutta arvioivassa kansainvälisessä vertailussa Suomi löytyy vasta sijalta 17. Tehostaminen on välttämätöntä. Hyvä esimerkki julkisen sektorimme toimintatavoista on uusi potilastietojärjestelmä, jonka hinnaksi Suomessa arvioitiin 1,8 miljardia. Viro toteutti vastaavan järjestelmän 10 miljoonalla eurolla. Missä tahansa yrityksessä moinen ostoprosessi olisi pysäytetty heti alkuunsa, mutta virkamiehemme eivät tunnu tuntevan mitään vastuuta veronmaksajien rahoja tuhlatessaan.

On selvää, että potilastietojärjestelmä on vain tuhlailevan kulttuurin jäävuoren huippu, niin törkeä esimerkki, että tällä kertaa sitä ei voitu ohittaa. Ilmiö on kuitenkin kaikenläpäisevä: pelkästään Suomen yleisjulkishallinto maksaa 13 miljardia euroa vuodessa. Juuri näitä asioita tutkimalla voimme löytää syyt ja seuraukset koko maamme velkasuohon vajoamiseen.

Hyvinvointivaltio on monilla mittareilla mitattuna kelpo ratkaisu yhteiskunnallisten julkishyödykkeiden, kuten infrastruktuurin, turvallisuuden, kansanterveyden ja sivistyksen ylläpitämiseen. Yksityisen sektorin yrityksetkin hyötyvät suoraan näistä palveluista, kun niitä ei tarvitse rahoittaa yksin. Tämä voidaan nähdä yrityksille yhtenä kilpailukykytekijänä. Hyvinvointivaltiota ei siis tulisi ajaa alas, mutta vaikeassa taloudellisessa tilanteessa meidän on turvattava sen tuottamat palvelut leikkaamalla väliportaan menoja ilman, että se heijastuu kansalaisten hyvinvointiin. Julkinen sektori on kuin lapamato, joka itseään ruokkiessaan antaa pöhöttyneen järjestelmän syömistä verorahoista ulos aneemisia palveluja.

Koskaan Suomen valtion historiassa julkisen sektorin koko ei ole pienentynyt, vaan sitä on säännönmukaisesti paisutettu työllisyyden ylläpitämiseksi erityisesti lama-aikoina. Muutos pelkästään tämän vuosituhannen aikana on ollut merkittävä. Esimerkiksi Pellervon taloudellisen tutkimuskeskuksen mukaan julkisilla aloilla työpaikkoja on nyt yli 40 000 enemmän kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. On selvää, että työpaikkojen määrän paisuminen julkisella sektorilla on saatava kuriin. Palvelut on pystyttävä järjestämään jatkossa siten, että vähemmällä saadaan aikaan enemmän. Julkisen sektorin tehostaminen on tärkeää, ja ensisijaisesti siitä tulevat hyötymään nimenomaan suomalaiset veronmaksajat, kuten myös palveluiden käyttäjät.

(Tulen julkaisemaan usean kirjoituksen sarjan, jossa pureudun laajemmin sekä samalla yksityiskohtaisemmin Suomen ongelmiin ja selviytymisvaihtoehtoihin.)