Takaisin pääsivulle

02 toukokuu
2016

Vappupuhe 2016: Kansallisen identiteetin ja yhteisöllisyyden puolesta

IMG_2739
Pidin tänä vuonna vappupuheeni perussuomalaisten isänmaallisessa vapputapahtumassa Helsingissä Snellmanin aukiolla, Suomen Pankin edustalla. Alla poimintoja puheestani ja kuvia tapahtumasta:

Arvoisat läsnäolijat, hyvät ystävät.

Olemme Suomessa viime aikoina havahtuneet huomaamaan, miten yhteiskunnallinen ilmapiiri on kiristynyt ja erilainen vastakkainasettelu kansalaisten välillä on lisääntynyt. Tämä on kiistämättä ikävä asia. Kiristynyttä ilmapiiriä ovat osaltaan ruokkineet esimerkiksi vasemmistopuolueiden joutuminen viime eduskuntavaalien jälkeen oppositioon sekä Suomen päälle voimalla vyörynyt maahanmuuton hyökyaalto.

Suomen sisäinen kahtiajakautuminen ei ole kuitenkaan historiallisesti mikään uusi ilmiö. Kahtiajakautuminen oli leimallista etenkin itsenäistymisen ajalle ja itsenäisyyden ensimmäisille vuosikymmenille. Äärimmäisin ilmentymä siitä oli traaginen murhenäytelmä, sisällissota, mutta kahtiajako vallitsi sen jälkeenkin, yleisessä katsannossa aina talvisotaan saakka. Sodista ja jälleenrakennuksesta selviytyminen vaativat suomalaisilta kuitenkin vahvaa yhteishenkeä ja yhteenkuuluvuutta, ja niiden ansiosta kansamme lopulta selviytyikin näistä ennen näkemättömän suurista koettelemuksista.

Henkilökohtaisesti näen, että kansa on orgaaninen yhteisö, jonka koossapysymisen ja selviytymisen edellytys on kansalaisten kokema yhteenkuuluvuuden tunne. Samaa ajatusta yhtenäisestä kansasta sovelsivat ja kehittivät jo 1900-luvun alun vanhasuomalaiset, kuten suomalaisuusmies Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Myöhemmin ajatusmallia ajoi eteenpäin etenkin Akateeminen Karjala-seura, jonka yksi tavoitteista oli Elmo Kailan puheenjohtajakaudella työväestön saaminen mukaan suojeluskuntatoimintaan ja muutenkin ”työväen voittaminen isänmaalle”.

Jo tätä ennen 1800-luvulla kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellman totesi, että pienetkin valtiot otetaan politiikassa vakavasti, kun ne nojaavat kansallisesti yhtenäiseen väestöön. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että selviytyäkseen maailmassa pienten kansojen tulee olla kieleltään, arvomaailmaltaan, käyttäytymisnormeiltaan ja moraaliltaan yhtenäisiä. Myös ruotsalaisen Per Albin Hanssonin ajatus ruotsalaisesta kansankodista nojasi alkujaan yhtenäiseen väestöön ja yhteisöllisyyteen.

Edellä mainitun, niin kutsutun, integratiivisen nationalismin kansaa yhdistävä lähestymistapa on hyvin erilainen kuin poliittisella vasemmistolla, joka on perinteisesti korostanut yhteiskunnassa luokkaristiriitoja ja pitänyt jopa luokkataistelua välttämättömänä. Integratiivinen nationalismi eroaa myös liberaalin talousoikeiston katsannosta, jossa merkitystä on vain yksilön taloudellisilla intresseillä, ei kansallisella yhtenäisyydellä ja lojaalisuudella.

Mielestäni julkisessa keskustelussa on kiinnitetty tähän asti aivan liian vähän huomiota siihen, mitkä asiat ylipäänsä pitävät kansoja yhtenäisinä sekä mahdollistavat niiden koossapysymisen ja yhteiskunnan yleisen toimivuuden. Yksi kansoja koossapitävä voima on tietysti terve ja vahva kansallinen identiteetti ja halu toimia kansan yhteiseksi hyväksi. Oman yhteisön edun asettaminen henkilökohtaisten etujen edelle on myös yksi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan toimivuuden ja olemassaolon perusedellytys.

Monet suomalaiset uskovat ja pelkäävät, että 1990-luvun alusta alkanut ja viime vuonna kiihtynyt maahanmuuttoilmiö tulee jatkossa heikentämään suomalaista kansalaisyhteiskuntaa. Mielestäni tämä huoli ei ole lainkaan aiheeton, sillä kun väestö pirstaloituu identiteetiltään erilaisiin ryhmiin, joiden erillistä identiteettiä vieläpä monikulttuurisuuden ihanteen nimissä ylläpidetään, yhteisöllisyyden ja kaikenlaisen yhteistyön perusta yhteiskunnassa on vaarassa murentua.

Monikulttuurisuus nähdään yleisesti eräänlaisena yhteiskunnallisena tilana, jossa kulttuurista monimuotoisuutta arvostetaan ja ylläpidetään – kielteisistä seurauksista piittaamatta. Itse kuitenkin koen, että kulttuurisesti liian monimuotoinen ja hajanainen yhteiskunta on monella tapaa heikko ja kestämätön.

Monet hyvät asiat ilmenevät ainoastaan yhtenäiskulttuurissa eli sellaisessa, jossa me suomalaisetkin saimme elää lähes 1990-luvun alkuun saakka. Tietyt ominaisuudet, kuten yhteisöllisyys, luottamus kanssaihmisiin, hyvät käytöstavat, turvallinen elinympäristö, yhteiset toimintatavat, kyky luontevasti tulkita toisten ihmisten viestintää, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, luottamus demokraattiseen päätöksentekoon sekä yhteisesti jaetut käsitykset oikeasta ja väärästä ilmenevät ja toimivat vain yhtenäiskulttuurissa, eivät monikulttuurissa.

Identiteetiltään ja kulttuuriltaan sirpaloituneissa yhteiskunnissa nämä tärkeät arvot ja ominaisuudet eivät toteudu yhtä hyvin ja lopulta ne korvautuvatkin yksilökeskeisyydellä, epäluottamuksella kanssaihmisiin, turvattomuuden tunteella, alhaisemmalla onnellisuuden tasolla, suvaitsemattomuudella, uskonnollisella ja ideologisella ääriajattelulla, etnisellä nepotismilla sekä erilaisilla konflikteilla. Edellä luetellut asiat ovat todistettavasti tehneet monista maailman maista ja alueista lähes toivottomia paikkoja elää. Esimerkkinä tällaisista alueista voidaan mainita vaikkapa Etelä-Afrikka.

Nykyisin eurooppalaisen eliitin keskuudessa muodissa oleva monikulttuurisuutta puolustava ja kansallisen identiteetin ja yhteisöllisyyden merkitystä vähättelevä ajattelutapa on peräisin toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta, jolloin sodan raakuudet olivat vielä eurooppalaisten tuoreessa muistissa. Sitä ennen ihmiskunnan historiassa kansanyhteisö ja yhteisöllisyys nähtiin kuitenkin luonnollisena, jopa välttämättömänä, asiana myös läntisen maailman kansojen keskuudessa. Yhteisöjä arvostettiin, sillä ne muun muassa mahdollistivat ihmisten välisen yhteistyön ja luottamuksen sekä loivat turvallisuutta elämään.

Näen, että Euroopan kansat ovat kärsineet pitkään kansallisesta identiteettikriisistä. Sen seurauksena isänmaallisuus on pyritty korvaamaan monikulttuurisuudella ja kansallinen kansainvälisyydellä. Tästä johtuen yhteisöllisyys ja yhteen hiileen puhaltamisen henki ovat kärsineet ja kansalaisten välinen vastakkainasettelu lisääntynyt.

Pidänkin kaikkein tärkeimpänä asiana tämän päivän Suomessa sitä, että pyrimme kaikin tavoin löytämään keinoja kansallisen identiteetin, isänmaallisuuden ja suomalaiskansallisen yhteisöllisyyden vahvistamiseksi. Näen, että meidän jokaisen on tärkeää omassa arkielämässä toimia näiden tärkeiden asioiden hyväksi. Historiallisten kokemusten valossa kansallishengen voimalla pystymme menestyksekkäästi puolustamaan kansamme etua yhä epävakaammaksi muuttuvassa maailmassa sekä luomaan myös jälkipolvillemme hyvän elämän mahdollisuudet Suomessa.

Suomen kansa muodostaa muista kansoista erottuvan oman yhteisön. Suomalaisten yhteisesti jakamat perusarvot, moraalikäsitykset, sukupolvien jatkumona siirtyneet perinteet sekä yhteinen tapa viestiä ja toimia erilaisissa tilanteissa mahdollistavat meille toimivan yhteiskunnan.

Rakkaus omaan kansalliseen identiteettiin, omaan kansaan, maahan ja omaleimaiseen kulttuuriin eivät ole koskaan heikentäneet kansakuntaa, vaan ne ovat aina vahvistaneet sitä. Terve kansallinen identiteetti on vahva kansoja koossapitävä voima, joka lujittaa yhteisöllisyyttä ja pitää yllä yhteen hiileen puhaltamisen henkeä. Kuten aikaisemmin historiassa, uskon, että myös tässä ajassa kansallisen identiteetin vahvistamisesta ja yhteisöllisyydestä löydämme ratkaisun kansamme kahtiajakautumisen ja vastakkainasettelun purkamiseksi.

IMG_2804

IMG_2943
Vapputapahtuman järjestäjiä ja puhujia

IMG_2964
Tapahtumaan osallistuneita perussuomalaisia nuoria