Takaisin pääsivulle

11 joulukuu
2014

Vapaakauppaa itsenäisten kansojen ehdoilla

On aivan totta, että avautuminen kansainväliselle kaupalle on nopeuttanut monien maiden talouskasvua. Kansainvälinen kauppa edistää taloudellista kehitystä silloin kun maan vienti ajaa sen talouskasvua. Globalisaation ja kansainvälisen kaupankäynnin ansiosta monet ihmiset elävät nykyisin kauemmin kuin ennen, ja heidän elintasonsa on aiempaa huomattavasti korkeampi. Nykyisin kaiken poliittisen päätöksenteon keskiössä oleva talousajattelu ei saa mielestäni kuitenkaan olla arvoista pyhin vain, koska se lisää ihmisten materialistista yltäkylläisyyttä. Sen lisäksi, että talouden globalisaatio, lisääntynyt individualismi ja ylisuuri kuluttaminen ovat ekologisesti ja henkisesti kestämättömiä ilmiöitä, niiden varjolla ollaan nyt myös murentamassa kansakuntien ja yksilöiden suvereniteettia päätösvallan karatessa kansoilta aina vain korkeammille ja harvalukuisemmille ylikansallisille tahoille.

Olen tuonut aiemmin ilmi näkemykseni siitä, että EU:n tulisi toimia mieluummin vapaakauppa-alueena sen sijaan, että siitä pyrittäisiin rakentamaan keskusjohtoinen liittovaltio. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että nykyinen kansainvälinen vapaakauppaideologia tähtää nimenomaan EU-liittovaltion luomiseen ja vallan keskittämiseen, jolloin nykymuotoinen vapaakauppa väistämättä joudutaan asettamaan kyseenalaiseksi. Vapaakauppa toimii vain, jos se on aidosti vapaata, ja se tapahtuu itsenäisten valtioiden kansalaisten omilla ehdoilla eikä ulkopäin sanelluilla säännöillä. Jokaisen kansan tulisi saada itse päättää oman maansa harjoittaman kaupan ehdoista, eikä kaupankäynnin tulisi perustua ylikansallisten elinten tehtailemiin epädemokraattisiin päätöksiin.

Kansainvälisillä vapaakauppasopimuksilla pyritään ja on pyritty laskemaan tullimaksuja sekä poistamaan tuontikiintiöitä, hallinnollisia esteitä sekä terveyteen, tekniikkaan ja sosiaalisiin oloihin liittyviä normeja. Erityisesti maailmankaupan vapauttamisessa on kunnostautunut vuonna 1995 perustettu Maailman kauppajärjestö (WTO). Suurimmat vapaakaupan ja talouden globalisoinnin edistäjät tällä hetkellä maailmassa ovat kuitenkin USA ja EU. Eurooppalaiset kansallisvaltiot tuhoamaan pyrkivä EU on ollut taho, joka on ensimmäisenä tuonut USA-johtoisen globalisaation haittavaikutuksineen Eurooppaan. EU-eliitti on pyrkinyt voimakkaasti Euroopan amerikkalaistamiseen eikä niinkään toimimaan vastavoimana USA:lle toisin kuin eurovasemmisto asian kuvittelee. Eurooppalaisen nykyeliitin unelmana on luoda Euroopan unionista liittovaltio ja tehdä siitä maailman mahtavin taloudellinen, poliittinen ja myöhemmin tulevaisuudessa todennäköisesti myös sotilaallinen supervalta. Tähän tavoitteeseen päästäkseen se on valmis solmimaan kansansuvereniteettia murentavia ja monia epäkohtia sisältäviä vapaakauppasopimuksia, jotka johtavat USA-vetoiseen globalisaatioon ja sen seurauksena Euroopan amerikkalaistumiseen. Tämä kehitys vie meidät tilanteeseen, jossa eurooppalaiset kansalliset kulttuurit alistetaan lopullisesti ylikaupalliselle amerikkalaistyyliselle massakulttuurille. Nykyeliitti onkin pyrkinyt alistamaan ihmiset pelkiksi atomisoituneiksi kuluttajiksi, joiden tehtävänä on tuottaa mahdollisimman suurta taloudellista hyötyä kasvottomille suurkorporaatioille ja siten edesauttaa eliitin pyrkimystä luoda EU:sta keskitetty, suurkorporaatiovetoinen talousalue.

Yhdysvalloissa tilanne nähdään siten, että mahdollisella EU:n ja USA:n välisellä tiiviillä talousyhteistyöllä saataisiin estettyä EU:n ja Venäjän taloudellinen yhdentyminen ja niiden lähentyminen Kiinan kanssa. Tarkoituksena on siis pyrkiä estämään mahdollinen Euraasian talousintegraatio ja säilyttämään USA:n taloudellinen hegemonia maailmassa. Myös osa EU-eliitistä kannattaa EU-USA-yhteistyötä nimenomaan tästä näkökulmasta.

On selvää, että kansainväliset vapaakauppasopimukset osana talouden globalisaatiota palvelevat puhtaasti valtaeliitin avoimien rajojen ideologiaa eli maailmaa ilman tulleja, rajavalvontaa ja kansallisvaltioita. Kyseiset sopimukset alistavat kansallisen lainsäädännön vapaakaupan säännöille, jotka taas palvelevat pitkälti suurten kansainvälisten korporaatioiden toiveita ja etuja. Kansat joutuvat sopimusten seurauksena luopumaan merkittävästä osasta itsemääräämisoikeuttaan vallan siirtyessä yhä ylemmille ylikansallisille tasoille. Valtiot eli kansat voivat joutua maksamaan suuria sakkoja yrityksille, jos ne toiminnallaan rikkovat kansainvälisen vapaakaupan sääntöjä. Kansansuvereniteetin lisäksi vapaakauppasopimukset heikentävät valtioiden omavaraisuutta ja huoltovarmuutta sekä luovat vakavia ylikansallisia riippuvuusrakenteita. On ymmärrettävä, etteivät kyseiset sopimukset ole vain kasa lakeja ja säädöksiä, vaan ne palvelevat eliitin ideologiaa ja päätäntävallan keskittämistä eräänlaiselle globaalille hallinnolle, jolla on valta tarvittaessa rangaista käskyvaltansa piirissä olevia kansoja näiden tekemistä rikkomuksista.

Mitä euroalueeseen sitten tulee, siitä ei saada toimivaa vapaakauppa-aluetta, sillä se on valuutta-alueena täysin epäoptimaalinen. Jos samassa valuutta-alueessa on eri tason talouksien ja kulttuurien maita, syntyy hiljalleen kasautuen vaihtotasekriisi. Ainoa keino tilanteen tasapainottamiseksi on luoda tulonsiirtomekanismi, jossa vahvemmat kansantaloudet tukevat heikommassa asemassa olevia maita (=euroalueen tukipaketit ja kehittyminen tulonsiirtounioniksi). Jos haluaisimme aidosti pyrkiä luomaan toimivan vapaakauppa-alueen, tulisi alueen eri valtioilla olla omat valuuttansa, joiden vahveneminen ja heikkeneminen tasapainottaisivat vaihtotaseita jatkuvasti kyseisten maiden reaalitalouden mukaan. Toinen vaihtoehto ongelman ratkaisemiseksi olisi puhtaan tulonsiirtounionin luominen Yhdysvaltojen dollarialueen tapaan. Tähän suuntaan eliitti onkin EU:ta kansalta kysymättä vääjäämättä viemässä.

Olen pyrkinyt tässä kirjoituksessani avaamaan kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin liittyviä ongelmia sekä tarkastelemaan asiaa erityisesti kansallismielisestä näkökulmasta.

Kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin suhtauduttava varauksella

Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välillä on käyty heinäkuusta 2013 lähtien neuvotteluja alueiden välisestä vapaakauppasopimuksesta. Virallisesti sopimusta kutsutaan nimellä transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuussopimus (Transatlantic Trade and Investment Partnership, TTIP). Sopimuksesta on käytetty eri tahojen toimesta myös nimitystä TAFTA (Trans-Atlantic Free Trade Agreement) sekä GMT (Grand marché transatlantique).

Olen jo pitkään odotellut, milloin eliitin ja valtamedian ohjailemassa julkisessa keskustelussa tuotaisiin avoimesti esille kyseisen vapaakauppasopimuksen haitalliset vaikutukset erityisesti kansallisvaltioiden suvereniteettiin ja demokratiaan liittyen. Odottelu on ollut turhaa. Neuvottelut on pyritty salaamaan eliitin ja suurkorporaatioiden etujen vuoksi. Siltä osin kun vapaakauppasopimus on ollut julkisuudessa esillä, sitä on tarkasteltu lähinnä elinkeinoelämän etujen näkökulmasta. Suomen pääministeri Alexander Stubb puolestaan on Neuvostoliiton tiedotushenkeä muistuttavalla tavalla ohjeistanut tiedotusvälineitä kirjoittamaan TTIP:stä vieläkin myönteisempään sävyyn. Useat kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin yrittäneet omia kanaviaan pitkin nostaa esille huolensa esimerkiksi demokratiaan sekä Euroopan korkeisiin työoikeus-, sosiaali- ja terveysstandardeihin liittyen, joiden on katsottu olevan vaarassa laskea USA:n alhaiselle tasolle TTIP:n voimaantulon myötä. Näiden lisäksi huolta ovat aiheuttaneet eurooppalaisen korkean tason ympäristönsuojelun ja kuluttajansuojan säilyminen sekä TTIP:hen sisältyvä investointisuojalauseke, jonka nojalla ylikansalliset suuryhtiöt voivat haastaa eurooppalaisia valtioita oikeuteen erillisissä välitystuomioistuimissa, mikäli kansalliset säädökset haittaavat kansainvälisten suurkorporaatioiden investointien tuottoa.

Eliitti on valmistellut ja neuvotellut sopimuksesta suljettujen ovien takana nimenomaan siitä syystä, ettei sille kävisi kuten MAI-sopimukselle 1990-luvun lopulla. MAI-sopimus kaatui nimenomaan kansalaiskeskusteluun. OECD laati vuonna 1998 MAI-sopimuksen (Multilateral Agreement on Investment), jonka tarkoitus oli poistaa kansainvälisen kaupan esteitä ja lisätä sijoittajien oikeuksia. Se sisälsi investointisuojan, joka olisi mahdollistanut yritysten viedä kansallisvaltioita kansainväliseen kauppaoikeuteen ja siten purkaa liiketoimintaa haittaavat kansalliset lait. Tämä moninkeskinen investointisopimus kaatui Ranskan aloitteesta, kun se sai sopimuksen sisällön tultua tunnetuksi maassa osakseen paljon kansalaiskritiikkiä. Nyt MAI:n sisältöä ollaan osin jälleen ujuttamassa Eurooppaan TTIP:n muodossa. TTIP:n tuomista kansansuvereniteettia ja kansallista lainsäädännöllistä liikkumatilaa rajoittavista kirjauksista johtuen vapaakauppasopimuksen neuvottelutapaa ei voida pitää millään muotoa hyväksyttävänä. Euroopan maiden kansoilla ja parlamenteilla ei ole ollut neuvottelujen aikana lainkaan mahdollisuutta tutustua esimerkiksi neuvottelupapereihin, vaan ne on pidetty täysin salassa. Ainoa tieto neuvotteluista on saatu yksittäisten virkamiesten tekemien tietovuotojen kautta.

Ongelmallisen TTIP-neuvotteluista tekee myös se, ettei neuvotteluissa eurooppalaisten etuja ajavaan tahoon, komissioon, voi luottaa sen kansansuvereniteettia väheksyvän sekä kansainvälisiin suurkorporaatioihin ja talouden globalisointiin sitoutumisensa vuoksi. TTIP-sopimuksen neuvottelut päättyvät näillä näkymin ensi vuonna. Sen jälkeen seuraa pitkä ratifiointiprosessi Euroopan neuvostossa ja Euroopan parlamentissa, minkä jälkeen kansalliset parlamentit hyväksyvät sopimuksen, jos maiden perustuslait sitä vaativat.

Kaikki kansansuvereniteettia puolustavat kansallismieliset liikkeet Euroopassa ovat vastustaneet TTIP:tä edellä mainittuihin ongelmiin vedoten. Kansansuvereniteetin puolustaminen onkin ollut aina keskeinen kansallismielisyyden kulmakivi. Itävallassa Itävallan vapauspuolue on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia aloitteeseen, jonka tavoitteena on nostaa TTIP maan parlamentin käsittelyyn ja kansalaiskeskustelun piiriin. Saksassa puolestaan Alternative für Deutschland on toiminut aktiivisesti sopimusta vastaan. Myös Ranskassa Kansallinen Rintama on osana globalisaatiokriittistä linjaansa vastustanut TTIP:tä, sillä se pelkää TTIP:n olevan ”taloudellinen Nato”, joka suosisi yhdysvaltalaisia suuryrityksiä ja olisi siten uhka Ranskan ja muun Euroopan taloudelle ja demokratialle.

Vapaakauppasopimukset sisältävät paljon ongelmia

Tämän vuoden syyskuussa EU:n ja Kanadan edustajat juhlistivat vuodesta 2009 lähtien käytyjen EU:n ja Kanadan välisten vapaakauppasopimusneuvottelujen (CETA) päättymistä. Kuten TTIP:hen, myös CETA-sopimukseen sisältyy ongelmallinen investointisuojalauseke. EU:n ja Kanadan hyväksymää sopimusta voidaankin pitää ennakkotapauksena EU:n ja USA:n välisen TTIP-sopimuksen hyväksymiselle. CETA-sopimuksen ratifioinnin myötä todennäköisyys TTIP:n hyväksymiselle kasvaa. Monet kansalaisjärjestöt ovatkin nähneet CETA:n toimivan eräänlaisena Troijan hevosena TTIP:n investointisuojalausekkeen voimaantulolle. TTIP:n sisältämää investointisuojaa on käytännössä lähes mahdotonta torjua enää tässä vaiheessa, kun kanadalaisille yrityksille valitusoikeus on jo päätetty myöntää. Monilta yhdysvaltaisilta yrityksiltä löytyy jo tällä hetkellä tytäryhtiö Kanadasta, joten kyseisillä yhtiöillä olisi joka tapauksessa CETA:n voimaantulon myötä mahdollisuus käyttää investointisuojaa hyväkseen.

CETA- ja TTIP-sopimukset eroavat aikaisemmista EU:n ulkoeurooppalaisten valtioiden kanssa solmimista vapaakauppasopimuksista siinä, etteivät ne käsittele ainoastaan tullien ja erilaisten kansainvälistä kauppaa koskevien maksujen alentamista, vaan myös esimerkiksi yritysten sijoittumisoikeutta, maahanmuuttosäädöksiä ja erilaisten tutkintojen vastavuoroista tunnustamista. Lisäksi kumpikaan sopimus ei jätä yhtään yhteiskunnan osa-aluetta neuvottelujen ulkopuolelle. Kyseiset sopimukset myös kieltävät kerran yksityistettyjen palveluiden saattamisen takaisin julkisen vallan alaisiksi.

TTIP-vapaakauppasopimuksen tavoitteena on luoda maailman suurin vapaakauppa-alue. Sopimuksessa yhdistyvät monet vahingollisimmat puolet aikaisemmista sopimuksista. Elinkeinoelämän edustajat ovat todenneet, ettei TTIP:n kohdalla ole kyse perinteisestä vapaakauppasopimuksesta, vaan lähinnä yhteisiin arvoihin perustuvasta kumppanuussopimuksesta, jolla pyritään asettamaan korkeat standardit maailmankaupalle. Todellisuudessa kyseisen vapaakauppasopimuksen hyväksyminen tarkoittaisi Suomelle kuitenkin aivan jotain muuta kuin korkeita standardeja. EU:ssa on toimittu tähän asti niin sanotun varovaisuusperiaatteen mukaan, kun USA:ssa taas ei. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mitä ei ole erikseen todettu turvalliseksi on EU:ssa kielletty, kun puolestaan USA:ssa kaikki mitä ei ole erikseen todettu turvalliseksi on sallittua. Elinkeinoelämän mukaan pyrkimyksenä on esteiden purkaminen tavara- ja palvelukaupalta, investoinneilta sekä henkilöiden liikkuvuudelta. Näiden on arvioitu lisäävän taloudellista kasvua, tuovan kustannussäästöjä, alentavan hintoja, parantavan kilpailukykyä, lisäävän yritysten toimintamahdollisuuksia ja kilpailua julkisissa hankinnoissa sekä synnyttävän uusia työpaikkoja. Tosiasiallisesti TTIP-sopimuksella pyritään poistamaan tullit, vähentämään kaupan esteitä harmonisoimalla normeja ja höllentämällä säädöksiä sekä antamaan sijoittajille mahdollisuudet poistaa kaikki sääntelyn ja kansallisen lainsäädännön esteet vapaakaupalta.

USA:ssa sijaitseva yksityinen Tuftsin tutkimusyliopiston taannoin julkaisema riippumaton tutkimus puolestaan tyrmää TTIP:n väitetyt taloushyödyt EU:lle. Tutkimuksen mukaan TTIP:n voimaantulo tulisi tuhoamaan EU:ssa 583 000 työpaikkaa vuoteen 2025 mennessä. EU-maiden vienti ja BKT tulisi myös laskemaan, mikä johtaisi verokertymien ja palkkojen laskuun. USA:ssa kehitys olisi päinvastaiseen suuntaan, jolloin ainoat, jotka EU:ssa hyötyisivät TTIP:n toteutumisesta, olisivat suurpääomien omistajat.

Vaikka koen itseni markkinatalouden kannattajaksi, suhtaudun kuitenkin kansallismielisen vakaumukseni vuosi hyvin kriittisesti TTIP-sopimukseen. TTIP:n kohdalla on nimittäin kyse paljon muustakin kuin pelkästä yksinkertaisesta vapaakauppasopimuksesta. Kansallismielisestä näkökulmasta suurimmat huolenaiheet liittyvät nimenomaan investointisuojaan ja sen aiheuttamiin uhkiin suomalaiselle demokratialla, kansansuvereniteetille, ympäristölle ja taloudelle. Kyseisen sopimuksen tarjoama investointisuoja antaisi Eurooppaan sijoittaneille yhdysvaltalaisille yrityksille mahdollisuuden haastaa koko Euroopan unionin tai yksittäisen EU:n jäsenvaltion kansainvälisten paneelien eteen, jos yritykset huomaavat julkista terveydenhuoltoa, ympäristöä tai sosiaaliturvaa koskevan lainsäädännön haittaavan niiden toimintaa. Investointisuoja saattaisi pahimmassa tapauksessa saattaa kansallisen lainsäädäntötyön lähes täysin ylikansallisten toimijoiden tahdon alaiseksi ja demokraattisen kontrollin ulkopuolelle. Sijoittajansuojan nojalla tehtyjä kanteita ei käsiteltäisi kansallisissa tuomioistuimissa, vaan ylikansallisissa kolmijäsenisissä välimiestuomioistuimissa. Kyseisillä kolmihenkisen paneelin päätöksillä tultaisiin ohittamaan kansallinen lainsäädäntö, parlamentit ja eurooppalaisten korkeimpien oikeuksien päätökset, eikä valtioilla olisi annettuihin päätöksiin valitusoikeutta.

Vastaavanlaiseksi paneeliksi voidaan lukea esimerkiksi Maailmanpankin alainen kansainvälisten investointiristiriitojen sovittelulaitos ICSID. Sovittelulaitoksia hallitsee muutama yhdysvaltalainen ja brittiläinen asianajotoimisto. Yli puolet kaikista sopimusristiriidoista on ratkaistu viidentoista eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen lakimiehen toimesta. Samat henkilöt toimivat tapauksesta riippuen välillä asianajajina ja toisinaan myös tuomareina. Useat heistä ovat istuneet hallituksen jäseninä yrityksissä, jotka ovat haastaneet aiemmin valtioita kansainvälisiin sovittelumenettelyihin. YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD:n mukaan vuonna 2012 sovitteluratkaisuista noin 70 prosenttia meni kansainvälisten korporaatioiden hyväksi. Riidoilla on siis ollut taipumus ratketa kaupan edun puolesta muun muassa ympäristön ja terveyden tappioksi. Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, miten yritykset ovat investointisopimuksen turvin haastaneet valtioita ja perineet niiltä miljardikorvauksia. Tällaiseen järjestelmään siirtymisen myötä kansoille kuuluva päätäntävalta luovutettaisiin hyvin pienen porukan käsiin, jotka valitsevat seuraajansa ideologisin perustein.

Yritysten investointisuojan myötä valtioilta ja kansalasilta viedään mahdollisuudet puolustautua kansainvälisten suurkorporaatioiden voitontavoittelulta ja suojautua esimerkiksi ympäristölle ja ihmisille tuhoa aiheuttavalta toiminnalta. Itsenäisten valtioiden tarpeesta suojella kansaansa haitallisia tuotteita vastaan on kiistelty aiemmin jopa sotien muodossa kuten esimerkiksi oopiumisodissa, joiden seurauksena hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio joutui palauttamaan kansansuvereniteettinsa verisen vallankumouksen ja diktatuurin kautta. TTIP tulisi voimaan astuessaan alentamaan elintarvikkeiden laatu- ja merkintänormeja (klooripesty ja hormonipitoinen liha, geenimuunnellut kasvikset, tuholaiset ja rikkaruohomyrkkyjen käyttö jne.), ympäristöstandardeja, kuluttajansuojaa sekä työntekijän perusoikeuksia. Lisäksi se heikentäisi paikallisten pk-yritysten asemaa kansainvälisiin suurkorporaatioihin nähden sekä avaisi esimerkiksi Suomen valtion ja kuntien ydintoimintojen järjestämisoikeudet monikansalliselle kilpailulle.

Vapaakauppasopimuksiin sisältyvästä investointisuojasta on olemassa käytännön kokemusta Kanadan, Yhdysvaltain ja Meksikon välisen Nafta-sopimuksen muodossa. Naftaa pidettiin MAI-sopimuksen esikuvana. Kanadan parlamentti oli kieltänyt yhdysvaltalaisen Ethylin Kanadan-sisaryhtiön tuottaman bensan lisäaineen MMT:n. Tämän terveys- ja ympäristösyihin perustuvan kiellon seurauksena Kanadan valtio (siis veronmaksajat) joutui maksamaan yhtiölle korvauksia siitä, ettei se voinut tehdä voittoja Kanadassa aineella, joka Kanadassa oli todettu myrkylliseksi. Lisäksi kyseinen yhtiö vaati Kanadalta korvauksia Kanadan parlamenttikeskustelun yhtiölle aiheuttamasta maineen tahriintumisesta sekä lobbauskuluista. Yhtiö vaati korvauksia yli miljardi sen aikaista Suomen markkaa. Kanada joutui rahallisten korvausten maksamisen lisäksi kumoamaan osan terveydensuojelulakiaan sekä toteamaan Ethylin tuottaman hermomyrkyn haitattomaksi ja sallimaan sen tuotannon ja käytön maassaan.

Kansallinen omavaraisuus ja -ehtoisuus ovat Suomelle tärkeitä

Suhteellisen edun ajatuksen mukaan, jos jonkin tuotteen valmistaminen on jossakin maassa halvempaa kuin muissa maissa, muiden maiden ei kannata valmistaa kyseisiä tuotteita itse. Tällöin tavarat tuodaan jostakin sellaisesta maasta, joka pystyy tuottamaan ne halvalla. Tämä toki johtaa pitkällä aikavälillä voimavarojen maksimaalisen tehokkaaseen käyttöön, mutta samalla se kuitenkin murentaa merkittävällä tavalla valtioiden omavaraisuutta, heikentää huoltovarmuutta sekä luo vahvoja ylikansallisia riippuvuusrakenteita. Korkeaan omavaraisuuteen pyrkiminen on Suomelle erityisen tärkeää maantieteellisen sijainnin vuoksi. Heikko omavaraisuusaste olisi meille erityisen vaarallista kriisitilanteissa, sillä Suomi on maantieteellisesti erillään muista maista. Hollanti ja Iso-Britannia, esimerkiksi, eroavat Suomesta siinä mielessä, että ne sijaitseva maantieteellisesti EU:n talousalueen ytimessä ja niillä on hyvät laivaliikenneyhteydet. Lisäksi TTIP:n seurauksena Suomelle elintärkeä idänkauppa ja pääsy käsiksi luonnonvaroihin saattaisivat joutua entistä alttiimmiksi suurvaltapoliittiselle sabotoinnille.

Lännen globaalilla eliitillä ja kansainvälisillä suurkorporaatioilla on pidemmällä aikavälillä tavoitteena saada hallintaan myös kansallisessa omistuksessa olevat luonnonvarat. Tällaisia luonnonvaroja ovat esimerkiksi pohjavedet, mineraalit ja metsät. Puhdas juomavesi on suomalaisille itsestäänselvyys, jonka arvoa ei osata tiedostaa. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin maailman mittakaavassa öljyyn verrattavissa oleva strateginen luonnonvara, jonka merkitys kasvaa kiihtyvää vauhtia tulevaisuudessa saastumisen ja ylikäytön seurauksena. Yhdysvaltain Suomen suurlähettilään Bruce Oreckin mukaan Suomi on makean pohjaveden Saudi-Arabia. Hänen mukaansa bensiinilitran maksaessa noin 1,50 euroa saa litrasta vettä maksaa tulevaisuudessa monissa maissa enemmän. Pohjavesien, mineraalien ja metsien kaltaisten julkishyödykkeiden luovuttaminen kansainvälisten suurkorporaatioiden käsiin edustaa angloamerikkalaista oikeuskäytäntöä ja sotii muinaissuomalaista oikeuskäsitystä vastaan, jossa jokaisella Suomen kansalaisella on vahvat kansalaisoikeudet nauttia täkäläiselle elämälle välttämättömistä luonnonrikkauksista. Tähän kohtaan sopiikin lausua yleisesti käytetty sanonta ”isänmaata ei saa myydä – eikä vuokrata”.

Talouden globalisaation seurauksena myös omaehtoinen kansanperinnekulttuuri on vaarassa tuhoutua amerikkalaisen kaupallisen massakulttuurin jalkoihin. Jos valtioilta evätään oikeus tukea oman maansa kulttuuria, kulttuurit tulevat pidemmällä aikavälillä väistämättä yhdenmukaistumaan maailmassa. Tämä puolestaan murentaa kansallista yhteisöhenkeä sekä hankaloittaa oman paikallisen ja kansallisen identiteetin tiedostamista. Kulttuurin vapauttaminen globaalille kilpailulle johtaisi siihen, että ihmiset muodostaisivat identiteettinsä vielä vahvemmin kaupallisten ja hyvin markkinoitujen kulutustavaroiden ostamisen kautta. Esimerkkinä yrityksestä kajota kansalliseen kulttuuriin voidaan mainita 1990-luvun MAI-sopimuksen neuvottelut. Tuolloin MAI-sopimuksen palvelujen kansainvälistä kauppaa koskevaan sopimukseen (GATS) haluttiin Ranskan vaatimuksesta sisällyttää laaja kulttuuripoikkeama. Sen tavoitteena oli suojella kansallisia kulttuureja kaupan ja investointien liiallisen vapauttamisen vaikutuksilta. GATS-sopimusta oltaisi voitu ilman kulttuuripoikkeamaa käyttää muun muassa kansallisen elokuva- ja TV-tuotannon sekä kansallisten yleisradioyhtiöiden erityisaseman purkamiseen. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että päätäntävalta esimerkiksi sen suhteen, säilytetäänkö Yleisradion nykyinen asema vai ei, säilyy nyt ja tulevaisuudessa suomalaisten käsissä eikä valtaa siirretä puhtaasti talouden etuja ajatteleville ylikansallisille tahoille. Kansansuvereniteettiin nojaava kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, eikä siitä tule luopua mistään hinnasta.

Miten tästä eteenpäin?

Moni varmasti nyt miettii, miten tästä tulisi edetä eteenpäin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Suomen pitäisi hyökätä entistä rohkeammin kansainvälisten suurkorporaatioiden pakkovaltaa vastaan tilanteissa, joissa investointisuojan piirissä ja kansallisen lainsäädännön ulottumattomissa oleva monikansallinen kaivosyhtiö esimerkiksi tuhoaisi tietyn valuma-alueen pohjavedet. On selvää, että monikansallisen yhtiön ja paikallisten asukkaiden välille syntyy tällaisessa tilanteessa väistämättä konflikteja. Mielestäni jatkossa myös Suomen kansallismielisen liikkeen tulisi ottaa tällaiset kiistat vahvasti omikseen. Meidän on jälleen pyrittävä talvisodan hengessä suojelemaan isänmaatamme sitä valloittamaan ja tuhoamaan pyrkiviä ulkoisia uhkia vastaan olipa sitten kyseessä rajojen yli tulvivat sotilaalliset vihollismassat, siirtolaisvyöryn asteittainen kansanvaihto tai globaalin eliitin ja ylikansallisten yhtiöiden menetelmä valloittaa maatamme yksityistämällä se kaupalliseen käyttöön pala palalta.

Talvivaaran kaivosyhtiön aiheuttama ympäristötuho on omaa syytämme ja sisäinen asiamme, jossa kotimainen yhtiö on vastuussa kansalle oman juridiikkamme puitteissa. Tässä tapauksessa meillä on onneksi mahdollisuus lainsäädännöllisin keinoin estää vastaavanlaiset tuhot tulevaisuudessa. Jos kuitenkin kansainvälisten vapaakauppasopimusten myötä monikansallinen kaivosyhtiö tekisi vastaavanlaista tuhoa ylikansallisen investointisuojan puitteissa, olisi Suomen vaikea puuttua tilanteeseen esimerkiksi uusia kaivosten liiketoimintaa hankaloittavia lakeja säätämällä. Investointisuojan voimaantulon myötä suomalaisilta ollaan myös viemässä kansallinen päätäntävalta lupien myöntämiseen kansainvälisille kaivoyhtiöille. Esimerkkinä voidaan mainita kanadalainen Gabriel Resources -yhtiö, joka kiristää investointisuojan voimin Romaniaa 1,4 miljardin euron korvausvaateella, mikäli valtio ei myönnä toimilupaa suureksi ympäristökatastrofiksi luonnehditulle kultakaivoshankkeelle.

Suomen tulisi seisoa tulevaisuudessa globaalin taistelun etulinjassa yhtiövallan ja itsenäisten kansojen itsemääräämisoikeuden välillä. Olemmehan aikaisemminkin näyttäneet tietä maailmalle seisoessamme itsenäisyystaistelun eturintamassa taistelussa toisenlaista totalitarismia vastaan itsenäisyyden ja kansanvallan puolesta 1939. Suuri maailma asuu kehitysmaissa, joiden asukkailla ei ole koulutusta, kykyä tai varoja synnyttää vakavasti otettavaa kansallista vastarintaa siellä tapahtuvia vääryyksiä vastaan. On siis selvää, että maailmanlaajuisen itsenäisyystaistelun on lähdettävä liikkeelle sivistyneestä ja vauraasta läntisestä maailmasta, koska vain täällä on olemassa resursseja vastata kyseiseen haasteeseen, jos vain sisua ja taisteluhenkeä löytyy.

Aivan ensimmäiseksi kaikki kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin liittyvät näkökulmat tulisi asettaa avoimesti kansalaiskeskustelun piiriin. Suomessa tulisi myös harkita perustettavaksi nopealla aikataululla valtiojohdon toimesta jonkinlainen kansallinen neuvosto selvittämään kaikki mahdolliset riskitekijät, jotka saattavat heikentää kansallista itsemääräämisoikeuttamme. Toivon, että kansansuvereniteettia puolustavat itsenäisyysmieliset tahot saavat nostettua kansainväliset vapaakauppasopimukset näkyvästi esille seuraavien eduskuntavaalien alla.

 
Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu