Takaisin pääsivulle

08 kesäkuu
2012

Välikysymys eurokriisistä ja Suomen tulevaisuudesta

Perussuomalaiset jättivät perjantaina 8.6.2012 välikysymyksen eurokriisistä, Euroopan liittovaltiosta ja Suomen tulevaisuudesta.

Eduskunnalle

Eurokriisi on edennyt juuri niin kuin me perussuomalaiset olemme pelänneet ja varoittaneet. Meidät on haluttu vaientaa. Totuutta ei voi vaientaa ikuisesti.

Teemme jälleen välikysymyksen. Miksi? Etelä-Euroopan tilanne on äärimmäisen vaikea. On syytä pelätä, että huippukokouksessa 28.-29. kesäkuuta runnotaan kriisin varjolla läpi ennennäkemättömiä päätöksiä. Suomen talouden ja itsenäisyyden kustannuksella.

Jo nyt huhutaan, että komission ehdotukset pankkien pelastuspaketista johtavat käytännössä yhteisvastuuseen. Eikä se jää siihen.

Jos Keski- ja Etelä-Euroopan suurvallat ja kriisimaat saavat tahtonsa läpi, Suomi joutuu alistumaan yhteisvastuullisiin velkakirjoihin eli ”eurobondeihin”, Brysseliin keskitettyyn liittovaltiovarainministeriöön, eurooppalaiseen pankkiunioniin eli pankkitukeen ja talletussuojarahastoon, sekä Euroopan vakausmekanismin (EVM) muuttamiseen roskapankiksi josta rahoitetaan – ilman Suomen eduskunnan hyväksyntää – Etelä-Euroopan kriisipankkeja vuodesta toiseen.

Sellaista emme voi hyväksyä. Sellaista ei kukaan voi hyväksyä ilman avointa keskustelua. Näin suuria päätöksiä ei voida runnoa läpi kiireellisellä aikataululla – eduskunnan ollessa kesälomalla – suuressa valiokunnassa suljettujen ovien takana.

Eduskunnan on keskusteltava asiasta kunnolla niin että se muistetaan vielä vuosien kuluttua. Tilanne ja poliittiset reunaehdot on avattava koko kansalle.

Kuin käsikirjoituksesta

Euroopan tila on euroeliitille kiusallinen. Se on kuin suoraan käsikirjoituksesta. Mitään yllättävää ei ole tapahtunut. ”En ma iloitse, en sure, huokaa”, runoili Leino. Emme voi vaieta.

Timo Soini varoitti Espanjan tulevasta romahduksesta Wall Street Journalissa jo vuosi sitten, 9. toukokuuta 2011: ”Pahin rytky on vielä tulossa. Espanjan asuntomarkkinat ovat kuin musta aukko, johon verrattuna pikkuinen Irlanti oli lasten leikkiä. Ongelmat eivät koske vain säästökassoja. Suuret espanjalaiset pankit piilottelevat tappioitaan, kuten tehtiin Irlannissakin jonkin aikaa. Kello käy, eikä ongelma katoa lisäajalla.”

Paljastukset ovat vasta alkaneet. Hiljattain kansallistetun kriisipankki Bankian 41 miljoonan euron voitto muuttui yhdessä yössä 3 miljardin tappioksi, kun lukuja katsottiin tarkemmin. Bankia ei ollut yksin leikkimässä kuurupiiloa.

Samalla Espanjan työttömyys kasvaa kasvamistaan. Se johtuu eurosta, niin surullista kuin se onkin. Eurojäsenyys estää Espanjaa devalvoimasta valuuttaansa saadakseen takaisin kilpailukykynsä. Sisäinen devalvaatio ei ole onnistunut.

Kreikka on puolestaan joutunut ojasta allikkoon kestämättömien tukipakettien siivittelemänä. On käynyt juuri niin kuin olemme toistuvasti varoittaneet. Tukipaketit eivät toimi. Timo Soini kirjoitti jo kaksi vuotta sitten, 2. toukokuuta 2010: ”Kreikalla ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa lainoja takaisin, vaan ne ajan oloon annetaan anteeksi! (…) Mikä siis avuksi? Ensin Kreikka ulos euroalueesta ja tulevan drakhman devalvaatio 30-40 prosentilla ja EU:n hajauttaminen talous- ja vapaakauppaliitoksi.”

Asiantuntijat ovat samaa mieltä. Silti emme usko, että Kreikka jättäisi euron vapaaehtoisesti. Kreikkalaiset toimivat häikäilemättömän loogisesti. He odottavat meidän jatkavan tukirahoitusta maailman tappiin saakka. He ymmärtävät, että me olemme siihen kaikesta huolimatta valmiita, jos meidät on sidottu euron voimalla ”yhteiseen kohtalonyhteyteen”.

Kuin käsikirjoituksesta on myös huippukokouksen asialista. Euron arkkitehdit odottivat tällaista kriisiä. He toivoivat, että sen myötä saataisiin pakotettua kansalaisten vastustama liittovaltio askelen verran eteenpäin. Jacques Delors tiesi tämän. Euro oli liittovaltiohankkeen käsikassara.

Sen tietää myös ministeri Stubb. Hän näyttää suorastaan iloitsevan nykytilanteesta, kun hän kirjoittaa blogissaan (31.5.2012): ”Kriisit ovat aina tehneet EU:lle hyvää.” – EU ei pysty lisäämään valtaansa rehellisen demokraattisen prosessin kautta. Keskusvalta kasvaa uhkaillen ja tömistellen, kriisien varjolla.

Suomen ja suomalaisten on syytä ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Itsenäisyyttämme emme voi myydä.

Mikä on Suomen linja ja kestääkö se?

Pääministeri Katainen vakuutti aiemman välikysymyksemme yhteydessä (VK 2/2011 vp), että hallitus ei missään nimessä hyväksy eurobondeja: ”Emme hyväksy. Edes keskusteleminen eurobondeista on turhaa ennen kuin kaikki euromaat täyttävät Vakaus- ja kasvusopimuksen velkaantumiskriteerit.” (13.12.2011, PTK 85/2011 vp)

On tunnettua, että kaikki euromaat eivät ikinä tule kyseisiä velkaantumiskriteerejä täyttämään.

Nyt kuitenkin huhutaan, että Saksa olisi valmis eurobondeihin (muodossa tai toisessa), jos vain samaan aikaan Brysselin kontrollivaltaa lisätään. Jos Saksan linja vaihtuu, miten käy Suomen? Onko pääministeri sanojensa mittainen mies, vai olivatko puheet ulkokultaista teeskentelyä?

Mitä tulee Espanjan laajamittaiseen pankkitukeen, hallitus näyttää olevan valmis käyttämään siihen suomalaisten rahoja. Ainakin ministeri Urpilainen antoi viime välikysymyksen (VK 4/2012 vp) yhteydessä ymmärtää, että Suomen piikki ei ole kiinni, eikä hallitus edes aio vaatia paljon puhuttaneita ”vakuuksia” EVM:n kautta ”lainattaville” (lue: lahjoitettaville) tukirahoille (24.4.2012, PTK 41/2012 vp).

Suomesta tehty maksamisen maailmanmestari

Tilanne on täysin kohtuuton Suomen kannalta. Katainen perusteli viime joulukuussa hallituksen linjaa sillä, että muiden tukeminen on Suomen omassa intressissä, koska Suomi on riippuvainen viennistä. Hän myös linjasi, että ”Suomi haluaa olla täysivaltainen euromaa ja kantaa myös siihen kuuluvat vastuut vakauden luomisesta jäsenvaltioiden tasavertaisuutta kunnioittavalla tavalla.” (13.12.2011, PTK 85/2011 vp)

Olisi kiinnostavaa nähdä Kataisen laskelmat, joiden mukaan tukipaketit maksavat itsensä takaisin. Rahasummat ovat aivan liian suuria, jotta niitä voitaisiin perustella viennin parantamisella. Sitä paitsi Suomen vientiä tuetaan paremmin suorin välinein – varsinkin kun nykyiset toimet eivät selvästikään toimi.

Entä mitä Katainen mahtoi tarkoittaa jäsenvaltioiden tasavertaisuudella? Sitäkö, että Saksan vienti Kreikkaan on yli 40-kertaista Suomeen verrattuna, kun taas Suomen vienti on mitätöntä? Vai sitä, että Saksan pankeilla ja valtiolla oli 34 miljardin (eli 34 000 miljoonan!) euron saatavat Kreikasta, Suomella vajaan miljoonan? Onko tasavertaisuus Kataiselle sitä, että suomalaiset veronmaksajat osallistuvat tasavertaisesti saksalaisten ja ranskalaisten pankkien pelastamiseen?

Saksan ja Ranskan pankit ovat syvissä ongelmissa ilman kriisiäkin. Suomalaiset pankit ovat koko lailla kunnossa.

Euroalueen ulkopuoliset maat Ruotsi, Tanska, Iso-Britannia ja Sveitsi kärsivät yhtä lailla viennin tyrehtymisestä, mutta ne ovat rahoittaneet kriisimaita vain murto-osalla Suomen lahjoittamasta tuesta. Onko tasavertaisuutta se, että Suomesta on tehty maksamisen maailmanmestari?

Liittovaltio syventäisi kansalaisten tyytymättömyyttä

Suomen kansan ylivoimainen enemmistö vastustaa euroeliitin ajamaa liittovaltiokehitystä. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) arvo- ja asennetutkimus (2012) paljasti, että vain 9 % vastanneista piti Euroopan liittovaltiota melko tai hyvin toivottavana; vastaajista 64 % vastanneista piti sitä hyvin tai melko epätoivottavana.

Liittovaltiorakenteiden vahvistamisessa olisi vain yksi hyvä puoli. Se lujittaisi ja laajentaisi suomalaisten kriittisyyttä Euroopan unionia kohtaan. Silti emme sitä hyväksy. Se olisi väärin Suomea ja suomalaisia kohtaan. Kustannukset Suomelle olisivat mittaamattoman suuret.

Kyse ei ole vain kriisimaiden rahoittamisesta. On ymmärrettävä Euroopan unionin sisäinen logiikka. Se kehittyy ja kasvaa omalla painollaan, vetäen kotiinpäin joka käänteessä. Jokainen myönnytys ja pykälän sivulausekin tulkitaan syvenevän integraation eduksi.

Tiedämmehän, miten paljon valtaa suomalaisessa politiikassa on valtiovarainministeriön virkamiehillä. Emme kai kuvittele, että Euroopan liittovaltiovarainministeriö aikoisi jäädä kisassa toiseksi?

Vallan keskittämistä ajavat kovimmin ne, jotka näkevät itsensä sitä käyttämässä.

Liittovaltio lisäisi korruptiota ja heikentäisi demokratiaa

Kyse ei ole vain suomalaisten rahoista. Menetykset olisivat paljon suurempia. Suurimpia aineettomia menetyksiä olisi demokratian ja avoimen hallinnon radikaali heikkeneminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskieurooppalainen hallintokulttuuri syrjäyttäisi pohjoismaisen perinteen.

Eikä keskitetyn vallankäytön rehellisyys olisi parempaa kuin sen osissa. Korruption, hallinnon tehokkuuden ja lakien noudattamisen osalta Italia, Espanja, Portugali ja Kreikka ovat Maailmanpankin mukaan kehittyvien valtioiden tasolla.

Ongelmat eivät rajoitu jäsenmaihin: huonot tavat ovat pesiytyneet unionin ytimiin asti. Kun puhutaan budjettivallan luovuttamisesta Brysseliin, on syytä muistaa, että unionin tilintarkastajat eivät ole 17 vuoteen hyväksyneet EU:n tilinpäätöstä. Rahoja on käytetty niin leväperäisesti, että EU:n budjetissa on vuosittain useiden miljardien eurojen arvosta virheitä ja väärinkäytöksiä.

Vastaavia väärinkäytöksiä paljastui viime vuonna Euroopan parlamentista. Sisäisen tarkastuksen mukaan rahojen väärinkäyttö on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Henkilökunta on hyväksynyt itse omia kulujaan ja maksanut korvauksia sukulaisilleen. Virkamiehille on maksettu päällekkäisiä korvauksia. Hankintasopimuksista on löytynyt lähes 700 miljoonan euron edestä epäkohtia. – Suomessa tämä kaikki ei mediaa juuri liikuttanut. Kansalaisia olisi kiinnostanut.

EU:n korruption kitkemiseksi ei tiettävästi ole otettu lainkaan todellisia askelia. Väärinkäytöksistä raportoivat tilintarkastajat on erotettu. Viimeksi on ehdotettu, että ”väärinkäsitysten välttämiseksi” unionin budjetti tarkastettaisiin ainoastaan joka 5. vuosi. Ongelmia ei haluta ratkaista: ne kiistetään ja vaiennetaan kuoliaiksi.

Liittovaltio ja pankkiunioni maksaisivat Suomelle maltaita

Demokratian kannalta liittovaltiokehitys olisi katastrofi – erityisesti suomalaisille. Mitä enemmän valtaa keskitetään, sitä selvemmin se siirtyy suurille jäsenvaltioille ja niiden kansoille. Vaaleilla valitun presidentin ja komission luominen olisi Suomelle viimeinen tikki. Itsenäisestä Suomesta voitaisiin puhua historian kirjoissa.

Toisaalta taloudelliset tappiot Suomelle voivat nousta ennennäkemättömän suuriksi. Tukipakettien takia olemme jo ajautumassa velkasuohon.

Joulukuussa 2011 julkistimme laskelmamme Suomen vastuista: pahimmassa tapauksessa yli 35 miljardia euroa. Summaa pöyristeltiin. Kriitikot nauroivat. Virheitä ei löytynyt. Vähän myöhemmin Helsingin Sanomat julkaisi omat laskelmansa, joissa loppusumma oli yli 50 miljardia. Kukaan ei näyttänyt huvittuneelta. Sittemmin hallitus on itse myöntänyt (HE 150/2011 vp), että pahimmassa tapauksessa Suomen vastuut pelkästä ERVV:stä ovat yli 30 miljardia euroa. Sen lisäksi EVM:stä aiheutuvat vastuut voivat ilman eduskunnan nimenomaista suostumusta nousta yli 12 miljardiin euroon.

Suurin lasku tulee kuitenkin EKP:n tappioiden kautta, kuten olemme toistuvasti varoittaneet.

Kyse on kauhuskenaarioista. Ne ovat realisoitumassa silmiemme edessä.

Pankkiunionin ja yhteisen talletussuojarahaston kustannukset tulisivat kaiken tämä päälle. Tarkkoja summia ei kukaan tiedä, mutta arvioita on tehty. Euroalueella on pankkitalletuksia noin 10 000 miljardia euroa; arviot talletussuojarahaston tarvittavasta koosta liikkuvat jossain 1000-2000 miljardin euron välillä. On syytä muistaa, että kyse ei ole kosmeettisesta talletussuojasta: rahoille tulee käyttöä pian, sillä talletuspaot ovat yltymässä kaikissa kriisimaissa.

Toisen laskelman mukaan on aiempien pankkikriisien koon perusteella arvioitu, että Euroopan-laajuinen pankkikriisi maksaisi karkeasti 2000-3000 miljardia euroa. Jos Suomi maksaa siitä 1,8 %, hintalappu on suunnilleen 35-55 miljardia euroa. Jonkun on kenties kaikki tämä maksettava. Suomi ei voi siihen osallistua.

Käytännössä Suomen osuus tulee olemaan vielä suurempi, kun Espanja kaatuu pois maksajien joukosta. Espanjan valtiovarainministeri on jo ilmaissut epävirallisen avunpyyntönsä. Espanjan kaatuessa EVM:n tukimatematiikka heittää häränpyllyä. Italia tulee perässä.

Vastaavasti voidaan laskea, että jos otamme käyttöön eurobondit ja niiden kautta täysin yhteisvastuun, Suomen kannettavaksi tulisi euroalueen keskimääräinen julkisen sektorin velkataakka, joka on noin 90 % BKT:stä. Tämä tarkoittaisi Suomen julkisen velan lähes kaksinkertaistumista eli noin 80 miljardin euron lisätaakkaa.

Tosiasiassa tilanne olisi jopa pahempi, sillä Suomi olisi jatkuvasti maksajapuolella, kun taas kilpailukykynsä menettäneet maat olisivat saamapuolella. Liittovaltio johtaisi pysyvään tulonsiirtounioniin. Suomalaiset rahoittaisivat kilpailukykynsä menettäneitä etelävaltioita vuodesta toiseen. Kotimaista sosiaaliturvaa olisi leikattava ja palveluja karsittava. Suomalainen hyvinvointivaltio ajettaisiin alas.

Euro on epäoptimaalinen valuutta-alue

Ongelman ytimessä on se tunnustettu tosiasia, että euro on kaukana optimaalisesta valuutta-alueesta. Siitä varoittivat useat taloustieteilijät poliittiseen linjaan katsomatta, kuten Nobel-palkitut Milton Friedman (poliittisesti oikeistolainen) ja Paul Krugman (vasemmistolainen).

Optimaaliselle valuutta-alueelle on yleensä määritelty seuraavat neljä kriteeriä:

1) Työvoiman liikkuvuus on valuutta-alueella sujuvaa. Esimerkiksi byrokratia tai kieli- ja kulttuurierot maiden välillä eivät rajoita työvoiman liikkuvuutta.

2) Valuutta-alueen valtiot käyvät aktiivisesti kauppaa keskenään.

3) Suhdannesyklit ovat valuutta-alueen valtiolla samankaltaiset.

4) Valuutta-alueella on yhteinen riskienjakomekanismi.

Nykyinen euroalue ei täysin täytä yhtä ainutta kriteeriä (vain 2. kohta täyttyy jotenkuten). Investointipankki JP Morgan onkin laskenut (2012), että jopa 13:n M-kirjaimella alkavan maan (Makedonia, Madagaskar, Malawi, Malesia, Malta, Mauritania, Mauritius, Meksiko, Moldova, Mongolia, Montenegro ja Mosambik) hypoteettinen valuutta-alue olisi euroa optimaalisempi. Euroa epäoptimaalisempaa valuutta-aluetta on lähes mahdotonta edes tahtoessaan rakentaa.

Euroa puolustelevat taloustieteilijät ovat viime aikoina inttäneet, että euro toimisi vain, jos euroalueesta tulee talousunionin eurobondeineen. Väite on virheellinen. Valuutta-alueen perusongelma ei poistuisi mihinkään, eikä etelävaltioista tulisi yhtään kilpailukykyisempiä kuin tänä päivänä. Järjestelmän ylläpitäminen vaatisi kasvavia tulonsiirtoja kilpailukykyisiltä mailta kilpailukykynsä menettäneille. Siinä ei enää kysyttäisi Suomen suostumusta.

Kriisimaiden ongelmat johtuvat eurosta

Euroalueen ongelmat eivät ole optimaalisen valuutta-alueen teoriaa tuntevalle yllätys. Niiden juuret eivät olekaan yksinomaan holtittomassa rahankäytössä, vaan pikemminkin yhteisvaluutassa itsessään. Tämän on myöntänyt jopa ministeri Stubb blogissaan (31.5.12): ”On helppo todeta EU-maiden erot vaikka taulukoimalla niiden korkotasoa, bruttokansantuotteen kasvua tai velkaantuneisuutta. Esimerkiksi Suomi pärjää tunnetusti kaikilla mittareilla hyvin ja vaikkapa Kreikka erittäin huonosti. Tämä ei olisi suuri ongelma, jos meillä ei olisi sama valuutta.”

Silti virallisen linjan mukaan kriisi johtuu euromaiden julkisten sektoreiden velkaantumisesta. Siksi kriisin hoito on keskittynyt julkisen sektorin velkaantumisen hillitsemiseen. Tilastot osoittavat, että ongelma on syvällisempi.

Vuosien 1999-2007 välillä kriisimaista (Kreikka, Espanja, Portugali, Italia ja Irlanti) ainoastaan Portugalin julkisen sektorin velka suhteessa BKT:hen kasvoi merkittävästi (49 prosentista 68 prosenttiin). Irlannin ja Espanjan julkisen sektorin velkataakat olivat melkein puolittuneet, ja vuonna 2007 ne olivat erittäin matalalla tasolla (25 % ja 36 %). Italia ja Kreikka olivat toki jo aiemmin velkaantuneita, mutta Italiakin leikkasi velkojaan 1999-2007 välillä.

Tätä vasten sopii kysyä, miten kansallisen budjettivallan luovuttaminen Brysseliin estäisi ongelmat jatkossa. Todellinen kriisi johtuu kilpailukyvyn menettämisestä. Keskitetty liittovaltiovarainministeriö ei voisi asialle juuri mitään.

Tilastot paljastavat, että kriisimaiden yhteinen nimittäjä on vaihtotaseiden romahdus vuosina 1999-2007. Samaan aikaan työkustannukset ja kuluttajahinnat nousivat niissä hälyttävän nopealla tahdilla. Kyse on siitä kilpailukyvyn menetyksestä, jonka epäoptimaalinen yhteisvaluutta aiheutti. Julkisen sektorin velkaantuminen oli seurausta tästä perusongelmasta. Kriisimaiden devalvaatiotarve on jossain 15-30 prosentin välillä. Kriisimaiden julkista sektoria ei saada kuntoon ennen kuin kilpailukyky on palautettu.

Samaan aikaan yhteisvaluutta kannusti holtittomaan kuluttamiseen. Reaalikorot olivat kriisimaissa jopa negatiivisia 2000-luvun alussa. Se ruokki velaksi elämistä ja ylikuumensi kriisimaiden talouksia. Saksan ja Ranskan talouskehitystä seuraava EKP:n rahapolitiikka oli kriisimaiden kannalta liian löysää. Ongelmaan ei kuitenkaan ole yksinkertaista ratkaisua. Kyseessä on yhteisvaluutan sisäänrakennettu ongelma. Se tulee toistumaan jatkossakin.

Sisäinen devalvaatio ei onnistu

Euroeliitti myöntää kilpailukykyongelmat, mutta ei tee oikeita johtopäätöksiä. Sen sijaan, että tunnustettaisiin ongelmien johtuvan yhteisvaluutasta, jäsenmaat yritetään pakolla vääntää oikeaan muottiin. Se ei toimi. Tuloksena on vain kärsimystä ja syvempiä ongelmia.

Kilpailukykyä on yritetty parantaa niin ns. sisäisellä devalvaatiolla, eli alentamalla palkkatasoa ja lisäämällä talouden joustavuutta. Tavoite on oikea, mutta epärealistinen. Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) mukaan kilpailukyvyn palauttaminen sisäisellä devalvaatiolla on pitkä ja tuskainen prosessi, jossa on onnistuttu hyvin harvoin. Rakenteelliset uudistukset vaikuttavat aikaisempien kokemusten perusteella positiivisesti kilpailukykyyn vasta useiden vuosien kuluttua.

Mikä pahinta, sisäinen devalvaatio heikentää lyhyellä aikavälillä talouskasvua ja vaikeuttaa pyrkimystä saada samaan aikaan julkisen sektorin velkaantuminen kuriin. Ei olekaan yllättävää, että Irlantia lukuun ottamatta, kriisimaiden kilpailukyky on jatkanut heikentymistään viime vuosina. Sisäinen devalvaatio ei ole onnistunut.

IMF on myös varoittanut Argentiinan vuosien 1998-2002 tapahtumien osoittavan, että sisäinen devalvaatio voi ajaa maan ns. deflaatioloukkuun, josta ei ole ulospäätyä ilman velkojenmaksun laiminlyömistä ja valuutan devalvaatiota. Kriisimaista ainakin Kreikan talous on jo deflaatioloukussa tai ainakin hyvin lähellä sitä. Nykypolitiikan jatkuessa on vain ajan kysymys, milloin muut kriisimaat ovat samassa tilassa.

Mikä toimii, mikä ei

Historiallisesti julkisen sektorin velkaantuminen on käytännössä aina saatu kuriin valuutan devalvaation tai rahapolitiikan keventämisen aikaansaaman talouskasvun kautta. Hyvänä esimerkkinä on Suomen nousu 90-luvun lamasta. Kriisimailla ei ole kumpaakaan keinoa käytettävänään. EKP:n rahapolitiikka on jo hyvin kevyttä, eikä valuutan devalvaatio ole euromaille mahdollista.

IMF:n simulaatioiden mukaan euroalueen nykytilanteessa budjettileikkaukset ja veronkorotukset voivat heikentää talouskasvua niin paljon, että julkisen sektorin velkaongelmat pahentuvat entisestään. Alustavat empiiriset tulokset näyttävät tukevan simulaatioita, sillä euroalueen kriisimaiden kohdalla julkisen sektorin velka suhteessa BKT:hen näyttää kasvavan sitä voimakkaammin, mitä kireämpää finanssipolitiikkaa harjoitetaan.

Euroopan kriisipolitiikka on syvästi ja perusteellisesti epäonnistunutta. Kriisimaat eivät ole kyenneet juurikaan parantamaan kilpailukykyään, eikä niiden julkisen sektorin velkaantumista ole saatu aisoihin. Jos valitulla linjalla jatketaan, edessä on loputon tukipakettien sarja. Jos Suomi pysyy eurossa ja suostuu rahoittamaan muiden velkaongelmia, ennemmin tai myöhemmin se joutuu itse velkasuohon, josta se ei pysty nousemaan.

Vertailun vuoksi on syytä muistaa Argentiinan onnistunut velkajärjestely ja devalvaatio. Argentiina yritti yli kolmen vuoden ajan (1998-2001) palauttaa kilpailukykyään sisäisellä devalvaatiolla. Lopulta se tunnusti epäonnistuneensa, lopetti velkojen maksun ja päästi valuutan kellumaan. Sen seurauksena Argentiinan talous supistui vain yhden neljänneksen (4,9 prosentin lasku BKT:ssa), minkä jälkeen talous kasvoi seuraavan kuuden vuoden aikana yli 63 %. Vastoin yleistä uskomusta Argentiinan nousu ei johtunut vain raaka-ainebuumista, vaan myös kotimaisen kysynnän ja investointien elpymisestä.

On myös huomattava, että Kreikan vientisektori suhteessa BKT:hen on lähes kaksi kertaa suurempi kuin Argentiinan vientisektori ennen devalvaatiota. Kreikan talous hyötyisi devalvaatiosta enemmän kuin vuoden 2001 Argentiina. Kreikan haasteena on eurosta eroaminen, mutta monet tahot ovat pitäneet julkisuudessa esitettyjä maailmanloppuskenaarioita vahvasti liioiteltuina. Eurosta eroaminen johtaisi käytännössä jonkinlaiseen ”dollarisaatioon”, eli uuden valuutan rinnalla käytettäisiin euroa, kunnes tarvittavat toimet olisi toteutettu.

Toinen tärkeä vertailukohta on Islanti. IMF listaa raportissaan (4.11.2011) seuraavia syitä Islannin sopeutusohjelman onnistumiseen:

  • Pankkien tappioita ei maksatettu veronmaksajilla
  • Finanssipolitiikkaa ei kiristetty ensimmäisenä ohjelmavuonna
  • Hyvinvointiyhteiskuntaa ei ajettu alas, vaan se säilytettiin ja sitä paikoin jopa vahvistettiin
  • Pääoman liikkuvuutta rajoitettiin

 

Pääomaliikkeiden rajoitusta lukuun ottamatta kaikki yllämainitut keinot olisivat olleet toteutettavissa myös euroalueella. Täällä on kuitenkin valittu päinvastainen linja, ja tulokset ovat sen näköisiä.

Eurosta ei Suomelle selvää hyötyä, haittaa kyllä

Emme usko, että kriisimaat haluavat irtaantua eurosta, mikäli muut ovat valmiita rahoittamaan niitä. Kriisimaiden on joka tapauksessa vaikea muuttaa valuuttaansa. Sen sijaan taloutensa hyvin hoitaneelle Suomelle se olisi helppoa ja eduksi. Rahapoliittinen itsenäisyys lisäisi Suomen liikkumavaraa ja taloudellista uskottavuutta.

Vastoin yleistä harhakäsitystä, eurosta ei ole ollut Suomelle kiistatonta etua. Ei edes ennen eurokriisin alkamista – puhumattakaan sen jälkeisestä ajasta, jolloin eurojäsenyys on vetänyt Suomen yhä syvemmälle kriisimaiden rahoittamiseen.

Olemme viitanneet tältä osin useisiin asiantuntijalausuntoihin viime marraskuun välikysymyksessämme (VK 2/2011 vp). Niiden mukaan Suomen talouskasvu on ollut hitaampaa kuin verrokkimaiden (Ruotsi, Tanska, Iso-Britannia ja Sveitsi).

Uudemmat tutkimukset vahvistavat eurokriittistä näkemystä. Makrotalouden konsulttitoimisto GnS Economicsin raportti (2012) arvioi, että Suomen vienti olisi noin 15 % korkeammalla tasolla, jos Suomella olisi oma valuutta. Analyysi perustuu tilastolliseen simulaatiomalliin. Tuloksen selittää se, että Suomen markka olisi Ruotsin kruunun tavoin devalvoitunut voimakkaasti vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa ja näin parantanut vientisektorimme kilpailukykyä.

On myös arvioitu, että metsäteollisuuden katkera ja kivulias siirtyminen pois Suomesta 2000-luvun aikana on johtunut ennen kaikkea Suomen eurojäsenyydestä.

Euroon liittymistä perusteltiin sillä, että se toisi investointeja ja parantaisi vientiä. Suomen investointiaste on kuitenkin euroaikana ollut alhaisempi kuin ennen 1990-luvun lamaa, ja Suomi on euroaikana hävinnyt suorien investointien määrässä selvästi euron ulkopuolelle jääneelle Ruotsille. Suomen viennistä taas on mennyt euroalueelle koko 2000-luvun käytännössä sama määrä (n. 30 %). Vastaavasti vaihtotaseemme on heikentynyt, eli laskenut vuoden 2002 yli 12 miljardin euron ylijäämästä vuoden 2011 yli miljardin alijäämään.

Toisena euron etuna on pidetty sitä, että se on – ennen kriisiytymistään – vauhdittanut Euroopan rahoitusmarkkinoiden yhdentymistä. On väitetty, että tämän ansiosta suomalaisten yrityslainojen korkoero Saksan yrityslainoihin verrattuna on laskenut. Voidaan kuitenkin kysyä, missä määrin tämän johtui eurosta, sillä samaan aikaan norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten yrityslainojen korkoero Saksan yrityslainoihin verrattuna on laskenut vastaavalla tavalla.

Nyt kysytään viileää logiikkaa

Suomen ratkaiseva ongelma on se, että jos se on mukana kriisimaiden pelastustoimissa, sen on oltava mukana loppuun asti. Ainut uskottava vaihtoehto on kieltäytyä osallistumasta tukitoimiin, jotka ovat kohtelevat Suomea epäoikeudenmukaisesti. Kyse ei ole siitä, pitääkö kriisimaita auttaa, vaan siitä, kuka auttaa ja millä rahoilla.

Toisinaan tuntuu siltä, että euro on hallitukselle pyhä lehmä, jonka ongelmista ei voi keskustella rationaalisesti. Ehkä tästä johtuu, että joulukuussa vastatessaan välikysymykseemme pääministeri Katainen ei lainkaan vastannut kysymykseemme: ”Onko hallitus varautunut euron mahdolliseen hajoamiseen?” Kysymys on yhä ajankohtaisempi.

Jos Kreikka lähtee eurosta, on suuri riski, että koko euroalue alkaa pikku hiljaa hajota. Suomen kannalta olisi kohtalokasta jäädä viimeisenä miehenä uppoavan laivan kannelle. Valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja Pentti Pikkaraisen on arvioinut, että hallittu paluu omaan valuuttaan veisi noin vuoden. Pikkarainen on myös esittänyt, että Suomi palaisi tällöin kelluvaan valuuttaan, josta hänen mukaansa Ruotsilla ja monella muulla maalla on erittäin hyviä kokemuksia.

Myös Suomen 90-luvun puolivälin rahapolitiikka perustui kelluvaan markkaan, joka Pikkaraisen mukaan toimi erinomaisesti talouden tasapainottajana. Pikkarainen ei myöskään usko eurosta irtautumisen pitkällä tähtäimellä vaikuttavan Suomen luottoluokitukseen, sillä terve julkinen sektori ja vahva rakennepolitiikka ratkaisevat.

Lopuksi

On korkea aika puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Euroopan kriisi ei ole vain velkakriisi. Se on epäoptimaalisen valuutta-alueen kriisi.

Epäoptimaalista valuutta-aluetta yritetään korjata luomalla liittovaltio. Integraatio ei toimi – lääkkeeksi tarjotaan enemmän integraatiota. Tämä oli euroeliitin tavoite alusta lähtien. Lääke on väärä ja sen kannattaminen on edesvastuutonta.

Kriisin kustannukset ovat astronomisen suuria. Suomen lasku mitataan vähintään miljardeissa, ja pahimmassa tapauksessa kymmenissä – ajan kuluessa jopa sadoissa – miljardeissa. Mitä pidempään Suomi pysyy mukana, sitä isompi lasku meille tulee.

Kysymys ei ole siitä, haluammeko euron säilyvän vai tuhoutuvan. Siitä on
ihmisillä eri mielipiteitä, ja heillä on niihin oikeus. Kysymys on siitä, mitä kaikki tämä maksaa Suomelle.

Meitä suomalaisia on peloteltu sillä, että kriisin laukeaminen tulisi Suomelle kalliiksi viennin heikkenemisen myötä. Kyllä – mutta onko meillä vaihtoehtoja?

Otetaan vertauskuva avuksi. Keski- ja Etelä-Eurooppa on tällä hetkellä kuin taloudellinen Titanic, jonka kylkeen on eurolla sidottu pieni Suomi-vene. Titanic on törmännyt jäävuoreen. Sitä yritetään epätoivoisesti pelastaa. Tietenkin. Mutta mitä tekee Suomi? – Jos Suomi ajattelisi kylmän viileästi, se katkaisisi köydet välittömästi. Se ei voi pelastaa Titanicia, mutta se voi pelastaa itsensä. – Sen sijaan Suomi on ryhtynyt kietomaan lisää köysiä ympärilleen, jotta sitä ei voisi erottaa Titanicista mikään muu kuin kuolema.

Olemmeko me perussuomalaiset itsekkäitä? Onko itsekästä ajatella vain Suomen etua? Oli tai ei, niin meidän on tehtävä, koska se on tässä ja nyt ainut järkevä ja oikeudenmukainen vaihtoehto.

Itsekästä on pelkuruus, joka jääräpäisesti vetää Suomea syvyyksiin. Se on itsekästä, koska sen motiivien joukossa on menestyneiden poliitikkojen itsesuojeluvaisto – ja halu olla mieliksi eurooppalaisille kollegoille. – ”Tulkoon vedenpaisumus, mutta ei minun kaudellani.”

Me kaikki tiedämme, ettei Suomen kansa kunnioita sellaista asennetta. Se arvostaa poliitikkoja, jotka tekevät rohkeita päätöksiä kansansa parhaaksi.

Olemme surullisia. Pelkäämme pahinta, emmekä näe hallituksessa ketään, jolla olisi rohkeutta pysäyttää tämä hulluus.

Perussuomalaisia on syytetty valittamisesta, jankuttavasta vastustamisesta, vaihtoehtojen puutteesta. Olemme tarjonneet vaihtoehtoja. Ne ovat olleet liian rohkeita, liian periaatteellisia.

Aleksandr Solzhenitsyn kirjoitti Nobel-puheessaan vuonna 1970: ”Tavallisen rohkean ihmisen yksinkertainen teko on olla osallistumatta valheisiin, olla tukematta niitä. Tulkoot valheet maailmaan ja vaikka hallitkoot sitä, mutta ei minun kauttani.”

Edellä olevan perusteella ja Suomen perustuslain 43 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan välikysymyksen:

Hyväksyykö hallitus Espanjan kriisipankkien rahoittamisen suomalaisten veronmaksajien taskusta?

Hyväksyykö hallitus ERVV:n (Euroopan rahoitusvakausväline) ja EVM:n (Euroopan vakausmekanismi) käytön suoraan kriisimaiden pankkien pääomittamiseen?

Onko hallitus valmis rahoittamaan Kreikkaa vuodesta toiseen suomalaisten veronmaksajien rahoilla, ja jos ei, miten hallitus aikoo välttää sen tapahtumisen?

Hyväksyykö hallitus aiemmin ehdottomasti vastustamansa eurobondit, mikäli Saksa ryhtyy kannattamaan niitä?

Hyväksyykö hallitus yleiseurooppalaisen pankkituen ja pankkiunionin?

Hyväksyykö hallitus kriisimaiden rahoituksen projektibondien ja Euroopan investointipankin kautta?

Onko hallitus varautunut euron mahdolliseen hajoamiseen, ja jos kyllä, niin miten?

Aikooko hallitus teettää selvityksen Suomen rahapoliittisista vaihtoehdoista esimerkiksi Ruotsin, Tanskan, Ison-Britannian tai Sveitsin malleja seuraten?