Takaisin pääsivulle

12 helmikuu
2019

Ulkomainen halpatyövoima ei ratkaise kohtaanto-ongelmaa

Suomessa on keskusteltu kauan niin sanotusta työvoiman kohtaanto-ongelmasta. Tällä tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että työnantajat ja työntekijät eivät kohtaa toisiaan. Tämän seurauksena työnantajien edustajat ovat intoutuneet puhumaan laajemminkin ”työvoimapulasta”.

Elinkeinoelämän talutusnuorassa olevat vanhat puolueet ja muut vastaavat tahot ovat väläytelleet ratkaisuksi ”työvoimapulaan” erityisesti ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista. Saatavuusharkinnan poistaminen ei ole kuitenkaan ratkaisu ongelmaan – päinvastoin se pahentaa tilannetta, kuten olen aiemmassa kirjoituksessani tuonut esiin.

On myös pohdittu, kuinka suuresta haasteesta kohtaanto-ongelman kohdalla oikeasti on kyse. Todellisuudessa ”työvoimapula” kohdistuu vain harvoihin ammatteihin ja tietyille alueille. Lisäksi kohtaanto-ongelmat ovat usein suhdanneluonteisia ja varsin lyhytkestoisia. Ongelma ei ole niin suuri kuin annetaan ymmärtää.

On muutenkin perusteltua puhua ennemminkin osaamisen kohtaanto-ongelmasta. Suomen työikäisestä väestöstä löytyy 600 000 henkilöä, joilla ei ole perus- tai kansakoulun jälkeistä tutkintoa. Tämän väestönosan työllisyysaste on 44 prosenttia, kun taas toisen asteen tutkinnon suorittaneilla se on 67 prosenttia. Nykyisillä työmarkkinoilla toisen asteen tutkinto on käytännössä lähtötaso. Tällä hetkellä yli 75 000 alle 35-vuotiasta miestä on työvoiman ulkopuolella, eivätkä he ole myöskään opiskelemassa tai muussa ammattiin pätevöittävässä koulutuksessa, mikä on vakava asia. Aina kyse ei ole edes osaamisen kohtaanto-ongelmasta, sillä monilta matalasti koulutetuilta löytyy piilossa olevaa osaamista, joka täytyisi vain pystyä hyödyntämään tehokkaammin.

Ratkaisuja kohtaanto-ongelman paikkaamiseksi on monia. Tässä alla niistä oleellisimmat:

- Tarvitaan toimia, joilla työttömät ja matalasti koulutetut henkilöt ohjataan nykyistä paremmin työllistymistä edistävään koulutukseen sekä tarvittaessa kuntoutustoiminnan piiriin. Työelämästä syrjäytymisen kustannukset valtiolle ovat noin 1,5 miljoonaa euroa per henkilö.

- Lisää panostuksia toisen asteen tutkinnon suorittamiseen. Toisen asteen tutkinnon suorittaminen on turvattava kaikille suomalaisille.

- Aikuisille on tarjottava kokonaisten tutkintojen suorittamisen lisäksi mahdollisuus suorittaa lyhempiä tutkintoja, lyhemmillä koulutusjaksoilla.

- Niin kutsuttuja informaatio-, byrokratia- ja kannustinloukkuja on purettava. Esimerkiksi palkkatulot, asumistuki ja sosiaaliturva on saatava sovitettua paremmin yhteen. Näin nykyisin yleistyneiden pätkätöiden vastaanottamisesta tehtäisiin houkuttelevampaa. Tämä on tehtävä sosiaaliturvauudistuksen yhteydessä seuraavalla vaalikaudella. Myös varhaiskasvatusmaksuja tulee alentaa.

- Lisää panostuksia ja resursseja työvoimapalveluihin. Suomen työvoimapalvelujen rahoitus suhteessa bruttokansantuotteeseen ei ole pohjoismaisella tasolla. Työvoimaneuvojan säännöllinen tapaaminen on tutkimusten mukaan kustannustehokas tapa lyhentää työttömyyden kestoa.

- Uusien innovaatioiden, teknologian ja automatisaation tehokkaampi hyödyntäminen yrityksissä ja julkisella sektorilla (terveydenhuollossa lääkejakelu, valtionhallinnossa työvoimapalvelut jne.).

- Lisää investointeja asuntorakentamiseen ja infrastruktuuriin. Kohtuuhintaisia asuntoja on rakennettava lisää sinne, missä niitä tarvitaan. MAL-sopimus tulee ulottaa myös kasvukeskusten ulkopuolella. Maankäyttö- ja rakennuslaki on uudistettava tukemaan täydennysrakentamista. Rakentamista estäviä normeja on purettava.

- Työttömät maahanmuuttajat eivät saa viedä asuntoja työtä tekeviltä suomalaisilta. Kuten olen aiemmin tuonut esiin, työvoiman kohtaanto-ongelma pahenee, kun työpaikat ja työtä tekemättömät kohtaavat. Ongelmassa on kyse erityisesti maahanmuuttajien keskittymisestä tietyille asuinalueille. Kun samoilla asuntomarkkinoilla on uusi ryhmä tukien varassa eläviä, vastaavasti työtätekevien ja työpaikkojen kohtaaminen vaikeutuu entisestään. Tilannetta voitaisiin korjata hillitsemällä haittamaahanmuuttoa, jolloin paine kasvukeskuksissa vähenisi jo sinänsä merkittävästi. Työssäkäyvä väki kilpailee samoista asunnoista ja nämä asunnot ovat pois niiltä henkilöiltä, jotka ovat tai voisivat olla töissä kyseisissä työpaikoissa. Tilannetta voitaisiin korjata hillitsemällä haittamaahanmuuttoa, jolloin paine kasvukeskuksissa vähenisi jo sinänsä merkittävästi.

- Esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa työvoiman liikkuvuus on suurempaa kuin Suomessa. Muutto-/liikkuvuusavustusta työn perässä muuttavalle tulee kehittää. Suomessa tulisi selvittää tarkemmin Tanskan mallia (flexicurity), joka mahdollistaa turvallisen väylän irtisanoutua ja irtisanoa. Malli takaa hyvän tuen työttömälle palvelujen ja taloudellisen turvan muodossa. Se myös tähtää osaamisen kartuttamiseen ja uuden työpaikan aktiiviseen etsimiseen, jotta työntekijä pääsisi mahdollisimman nopeasti töihin. Myös Saksan mallista on saatu joitain hyviä kokemuksia.

- On lisättävä resursseja erilaisten työllistymistoimenpiteiden vaikutusten tutkimiseen, jolloin toimenpiteet osataan kohdentaa oikein.

- Tarvitaan erilaisia kokeiluja työvoimapolitiikan arvioinnissa. Perustulokokeilu on esimerkki tällaisesta kokeilusta. Erilaisia kokeiluja tehdään aktiivisesti muun muassa Ruotsissa ja Tanskassa.

- Työttömyys on erityisen suurta tiettyjen maahanmuuttajaryhmien joukossa. Suomessa asuvat maahanmuuttajat on patistettava kouluun ja/tai töihin tuntuvien sanktioiden uhalla.