Takaisin pääsivulle

06 helmikuu
2019

Pakkoruotsi pois ja Suomi virallisesti yksikieliseksi

Olli Immosen kirja "Kansallinen kipinä" (Kiuas Kustannus)

Olli Immosen kirja ”Kansallinen kipinä” (Kiuas Kustannus)

Kirjoitus on katkelma kirjastani ”Kansallinen kipinä

Kohti virallisesti yksikielistä Suomea

Kieltä voidaan kuvata eräänlaiseksi kansan ajattelun ja sielun peiliksi. Kieli johdattaa käyttäjäänsä käsittämään maailman tietyllä tavoin. Siellä, missä on kielten välisiä eroja, on myös ajattelun välisiä eroja. Tästä on syntynyt kuuluisa Sapirin–Whorfin hypoteesi eli kielitieteellinen käsitys siitä, että henkilön puhuman kielen kieliopillisten ominaisuuksien ja kyseisen henkilön maailmankuvan ja käyttäytymisen välillä on järjestelmällinen yhteys.

Esimerkiksi korkea- ja varhaiskantaisten kulttuurien ajattelun välillä erot voivat näkyä siinä, että joillakin asioilla tai esineillä voi olla lukuisia eri nimiä, kun toisilla taas yksi sana voi tarkoittaa monia eri asioita. Selkeimmin kansojen kielten ja maailmankuvien väliset erot näkyvät silloin, kun joidenkin kansojen ajattelutavat näyttäytyvät täysin päinvastaisina kuin omamme. Esimerkkinä voidaan mainita Bolivian ketshuat, jotka ajattelevat länsimaalaisista ihmisistä poiketen, että menneisyys on jokaisen ihmisen edessä ja tulevaisuus takanapäin.

Kuten Johan Vilhelm Snellman jo 1800-luvulla tiesi, oma kieli on kansakuntia kantava voima. Yleisesti Snellman tunnetaan nationalistina, kielipoliitikkona ja suomalaisuusmiehenä, joka pani alulle fennomanian, jonka pyrkimyksenä oli muuttaa ruotsin kieli virkakielestä vähemmistökansallisuuden kieleksi. Hänen ansiokseen voidaan lukea, että Suomeen säädettiin kieliasetus, jolla vuonna 1863 suomen kieli saatettiin periaatteessa tasavertaiseen asemaan ruotsin kielen kanssa, vaikka kieliasetus pääasiassa edelleen säilytti ruotsin kielen virallisen valta-aseman Suomessa.

Suomen kieli ja suomalaisuus ovat erottamaton osa toisiaan. Oma äidinkieli on avain suomalaisuuden ymmärtämiseen, ja samalla se ylläpitää kansallista identiteettiä ja turvaa kansallista olemassaoloa. Näiden lisäksi omaleimainen suomen kieli osaltaan rikastuttaa maailman kielellistä ja kulttuurista monimuotoisuutta.

Suomen kielen ja kulttuurin säilyminen eivät ole nykyisessä kansainvälistyvässä ja monikulttuuristuvassa maailmassa itsestään selviä asioita. Niiden säilyminen jälkipolville vaatii suomalaisilta jatkuvaa puolustamista ja suojelua.

Vuoden 2014 tilaston mukaan Suomen kansalaisista suomea puhui äidinkielenään 4 868 751 henkilöä ja ruotsia 290 747 henkilöä. Suomenruotsalaisten kohdalla puhutaan siis noin viiden prosentin kokoisesta kielivähemmistöstä. Arvioiden mukaan ruotsia äidinkielenään puhuvista vain 60 000 osaa suomea heikosti tai olemattomasti. Esimerkiksi Oulussa asukkaista vain 0,2 prosenttia on ruotsinkielisiä, eivätkä ihmiset normaalin arjen lisäksi tarvitse ruotsin kieltä edes vieraillessaan Haaparannassa Ruotsin puolella. Ei ole mikään ihme, että kansalaiskyselyjen mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta vastustaa pakollista ruotsin opiskelua.

Suomi on kielellisesti poikkeuksellisen yhtenäinen maa, sillä harvassa maassa noin 90 prosenttia väestöstä puhuu äidinkielenään samaa kieltä. Myös maan vähemmistökieliryhmien edustajat oppivat suomen kielen usein jo varhaislapsuudessaan. Tilanne kieliolojen suhteen uhkaa kuitenkin muuttua Suomessa ja muualla Euroopassa esimerkiksi lisääntyneen maahanmuuton myötä. Uusien uhkien edessä on pidettävä huoli siitä, että suomen kielen asema ei pääse heikkenemään nykyisestä.

Suomi kuuluu harvoihin eurooppalaisiin valtioihin, joissa on useampi virallinen kieli. Virallisesti kaksikieliset maat ovat pääsääntöisesti liittovaltioita, joissa kielialueet on jaettu alueellisesti.

Monissa Euroopan maissa peruskouluikäisten on opiskeltava kahta itselle vierasta kieltä. Kuitenkaan missään muussa Euroopan maassa kuin Suomessa opiskelijoita ei ole pakotettu opiskelemaan jotakin tiettyä vierasta kieltä toisena kielenä. On siis osattava tehdä ero pakollisten kielten ja nimettyjen pakollisten kielten välillä.  Suomessa toinen itselle vieras nimetty kieli on ruotsi, eikä sitä voi itse valita. Suomi onkin tässä suhteessa kummajainen muiden Euroopan maiden joukossa.

Miksi sitten Suomessa ei ole luovuttu niin kutsutusta pakkoruotsista ja siirrytty kielten opiskelussa yksilön valinnan vapautta korostavaan suuntaan? Pakkoruotsin keksiminen ja sen varjeleminen on ollut Svenska Folkpartiet r. p.:n (suom. Ruotsalainen Kansanpuolue, RKP) pyhä tavoite. Tässä tavoitteessaan se on kieltämättä pitkällä hallitustaipaleellaan onnistunut hyvin. Puolue on hallituksessa mukana ollessaan kannattanut oikeiston ja vasemmiston hankkeita, kunhan hallitus on vain turvannut ruotsinkielisten edut ja etuoikeudet. Rkp:n ”ansioksi” voidaan lukea, että se on onnistunut vaalikausi toisensa perään nousemaan eduskuntaan, ujuttamaan itsensä mukaan maan hallitukseen, saattamaan kaksikielisyyden vaatimuksen kaikkien perinteisten valtapuolueiden agendaan ja siten pystynyt ylläpitämään yhteiskunnassa ruotsin kielen hegemoniaa.

Ruotsin kielen osaamista on myös totuttu pitämään Suomessa arvokkaana asiana, vaikka ruotsia ei tarvitsisi puhua koskaan arkielämässä. Tässä on kyse vanhentuneista kulttuurisista tottumuksista. Ruotsalaisia suomalaisista ei tullut, venäläisiksi suomalaiset eivät halunneet. Silti Ruotsi, ruotsin kieli ja ruotsalaisuuden historiallinen asema jäivät kummittelemaan suomalaiseen yhteiskuntaan, mikä näkyy tänäkin päivänä sekä asenneilmapiirissä että lainsäädännössä.

Vanhat järjestelmäpuolueet eivät ole vielä nykyhetkeen mennessä löytäneet edistyksellistä tahtoa purkaa keinotekoisesti ylläpidettyä kaksikielisyyden kulissia vaan ovat sen sijaan jämähtäneet menneeseen. Kielipolitiikka on nostettava osaksi normaalia poliittista keskustelua, jossa voidaan asiallisesti punnita eri poliittisten vaihtoehtojen etuja ja haittoja. Vain asiallisen ja kattavan keskustelun kautta voidaan asiassa saavuttaa parempi lopputulos.

Kielellinen kehitys Suomessa 1600–1800-luvuilla

Suomen tie itsenäisyyteen ei ollut helppo prosessi. Ensin Suomi oli 600 vuotta Ruotsin vallan alla sen ollessa osa Ruotsin kuningaskuntaa. Tämän jälkeen Suomi siirtyi Venäjän vallan alle Suomen suuriruhtinaskuntana (aikalaisnimenä Suomen suuriruhtinaanmaa) ja oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa vuosina 1809–1917.

Jos Suomen ja Venäjän suhdetta on pidetty haastavana, samalla tavoin voidaan kuvata vaikeaksi myös suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden suhdetta historiassa. Osana Ruotsin valtakuntaa Suomi oli Itämaa (Österland), ja se oli monessa suhteessa siirtomaan asemassa. Ruotsin vallan aikana suomen kieli oli talonpoikien äidinkieli ja sivistyneistö oli poikkeuksetta ruotsinkielistä. Suomen kieltä ei kuulunut muualla kuin kirkoissa. Yliopistoissa ja valtionvirastoissa se loisti poissaolollaan.

1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa syntyi fennofiliaksi kutsuttu suomalaisuusliike, jonka kannattajien mielenkiinnon kohteena olivat muun muassa suomalaiset kansanperinteet ja tieteellinen kiinnostus suomen kieltä kohtaan. Kieltä haluttiin kehittää vastaamaan kansanvalistustyön tarpeita. Tässä työssä mainittavimpiin nimiin lukeutui Turun akatemiassa vaikuttanut Henrik Gabriel Porthan, joka katsoi, että ruotsinkielisen kulttuurin levitessä suomen kieli lopulta häviäisi kokonaan.

Koko Ruotsin vallan ajan Suomea hallittiin ruotsin kielellä. Suomen liittäminen Venäjän keisarikuntaan 1808-09 tarkoitti suomen kielelle edelleen väheksyttyä ja syrjäytettyä asemaa, mutta huomattavasti vähemmässä määrin kuin ennen. Suomen ollessa autonominen osa Venäjän keisarikuntaa maan hallinto oli kuitenkin vielä lähes kokonaan ruotsinkielistä.

Suomen kielipolitiikan juurten voidaan katsoa ulottuvan 1800-luvulle, jolloin suomalaiset kokivat kansallisen heräämisen kipinän ja palavan halun ryhtyä rakentamaan itsenäistä suomalaista kansakuntaa. Aluksi kielet nähtiin ainutlaatuisina todisteina muinaisuudesta, sen mytologisesta ja historiallisesta sanomasta. Kielten katsottiin olevan myös ihmisen kauneimman saavutuksen, runouden, keskeisimpiä työkaluja. Tämän lisäksi kansallisen heräämisen aikana erityispiirteeksi nousi vahvasti maan suomen ja ruotsin kielten virallinen asema ja voimasuhteet, josta on käytetty nimitystä kielikysymys.

Suomen kielen asemaa ja suomenkielisten kielellisiä oikeuksia pyrkivät parantamaan fennomaanit, sivistyksellisen fennomania-aatteen kannattajat. Heidän mukaansa suomen kieltä ei ollut enää riittävä tarkastella pelkästään tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta vaan kieli oli saatettava sivistys- ja valtakielen asemaan.

Osana Venäjän keisarikuntaa suomenmieliset joutuivat kuitenkin venäläisten vaiennusyritysten kohteeksi hallituksen asettaessa vuonna 1850 voimaan sensuurin, jolla pyrittiin rajoittamaan suomen kielen käyttämistä. Tästä huolimatta suomen kielen taival valtakielen asemaan jatkui määrätietoisesti.

Aleksanteri II:n noustua valtaan vuonna 1855 hetkeksi hiljennetty suomenmielisyys sai uuden mahdollisuuden. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen esitti Suomettaressa, että maahan oli perustettava korkeampia suomenkielisiä oppilaitoksia. Kolme vuotta myöhemmin Wolmar Schildtin ansiosta perustettiin Jyväskylään ensimmäinen suomalainen oppikoulu. Valtio perusti suomenkielisiä oppikouluja myös Hämeenlinnan ja Kuopioon.

Fennomaanit vaativat ruotsinkielisten lyseoiden muuttamisen suomenkielisiksi suomenkielisillä paikkakunnilla. Vahvasti ruotsinmielisen hallituksen jyrkästä vastustuksesta johtuen suomenmielisillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perustaa yksityisiä suomenkielisiä oppilaitoksia, jotka myöhemmin otettiin valtion haltuun.

J. V. Snellmanin ehdotuksesta ja esittelystä vuonna 1863 keisari Aleksanteri II antoi säädöksen, joka paransi suomen kielen asemaa Suomen suuriruhtinaskunnan valtionhallinnossa. Kyseisen kielireskriptin myötä virastoihin ja tuomioistuimiin voitiin jättää suomenkielisiä asiakirjoja. Asetuksella samalla myös velvoitettiin viranomaiset ryhtymään toimenpiteisiin, jotta valtiolliset elimet kykenisivät seuraavan 20 vuoden kuluessa asetuksen voimaanastumisesta tuottamaan itse suomenkielisiä asiakirjoja.

Fennomanian vaikutuksesta ja kieliriidan myötä 1860- ja 1870-luvuilla maahan perustettiin Suomalainen puolue. Fennomanian vastapainoksi syntyi ruotsinkielisten svekomania-aate, jota edusti Ruotsalainen puolue ja joka tunnetaan nykyisin nimellä ruotsalainen kansanpuolue.

1800-luvun lopulla suomen kielen asema vahvistui entisestään sen saadessa jalansijaa sanomalehdistössä, kirjallisuudessa, sivistyselämässä, teatterissa, musiikissa, kuvaavien taiteiden alalla ja liike-elämässä.

Kielellinen kehitys 1900-luvun alusta tähän päivään

Vielä vuoden 1917 itsenäistymisen jälkeenkin Suomessa elettiin raskaita koettelemusten aikoja. Ensimmäinen koettelemuksista, sisällissota, kesti jälkiselvittelyineen vuodesta 1918 noin vuoteen 1921. Toinen koettelemuksista eli sota Venäjää vastaan alkoi vuonna 1939 ja kesti vuoteen 1944. Raskaita aikoja elettiin Suomessa vielä tämänkin jälkeen jälleenrakennuksen muodossa.

Kielikiistat kärjistyivät erityisesti Suomen itsenäisyyden alkuaikoina, mutta kielikeskustelu jatkui kiihkeänä aina talvi- ja jatkosataan asti. Suomen kielen oikeuksien puolustajat kokivat erityisen epäreiluna sen, että vaikeiden kansakuntaan kohdistuneiden koettelemusten aikana ruotsinkieliset painostivat monin eri tavoin valtiovaltaa suostumaan ruotsinkielisten vaatimuksiin. Näitä olivat muun muassa Ahvenanmaan irrottaminen Suomen valtiollisesta yhteydestä, autonomian myöntäminen ruotsinkielisille Suomen rajojen sisäpuolella, ruotsalaisten kansankäräjien hyväksyminen viralliseksi valtion elimeksi, ruotsinkielisten läänien sekä muiden hallinto- ja oikeudenhoitoalueiden perustaminen, ruotsalaisen kouluhallituksen perustaminen sekä ruotsinkielisten asevelvollisten sijoittaminen yksinomaan ruotsinkielisiin osastoihin.

Suomalaisuusliikkeen piirissä katsottiin, että ruotsinkielisten vaatimukset kumpusivat muun muassa itsekkäästä hyödyntavoittelusta, katkeruudesta, ylemmyydentunnosta ja suomalaisten halveksimisesta. Kielellisiä oikeuksia puolustaessaan ruotsinkieliset vetosivat usein viikinkiesi-isiin ja germaaniseen rotuun. Erityisesti ruotsalaisen August Sohlmanin ja norjalaisen Peter Andreas Munchin kirjoitukset tarjosivat tukea ruotsinkielisten kielellisien oikeuksien tavoittelulle. Kirjoituksissa korostettiin germaanisen rodun ylemmyyttä ja katsottiin suomalaisten olevan mongolien ja tataarien kanssa samaa rotua ja siten kykenemättömiä luomaan arjalaisen tasoista sivistystä.

Ruotsalaisen liikkeen perustajiin kuulunut Axel Olof Freudenthal sai monen muun svekomaanin tavoin virikkeitä kyseisistä rotuteorioista. Hänen kirjoituksissaan ja hänen perustamassaan Vikingen-lehdessä suomenkieliset leimattiin rodullisesti ruotsinkielisiä alempiarvoisiksi. Tästä syystä hän katsoi, että suomenkielisten ei kuulunut saada tasavertaisia oikeuksia ruotsinkielisten kanssa. Freudenthalin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan suomen kieli oli alemmalla kehitysasteella, eikä se siksi kelvannut hallinnon ja kulttuurin kieleksi. Asiasta tekee mielenkiintoisen se, että Rkp jakoi vielä 2000-luvulle asti vuosittain Axel Olof Freudenthal -mitalin henkilölle, jonka katsottiin edistäneen ruotsin kielen asemaa Suomessa.

Ylemmyyden tunnon lisäksi ruotsinkielisten kielellisten vaatimusten nähtiin kumpuavan myös pitkälle kehittyneestä kansallistunteesta ja rakkaudesta omaan kieleen. Vahvassa kansallistunteessa ja rakkaudessa omaan kieleen ei ole mitään moitittavaa, pikemminkin päinvastoin. Vähemmistöryhmien vaatimuksilla yhteiskunnassa on oltava kuitenkin rajansa, olivatpa syyt vaatimuksiin mitkä tahansa. Olisi ollut suotavaa, että myös ruotsinkieliset olisivat aiemmin historiassa ymmärtäneet vaatimustensa kohtuuttomuuden. Monet aikalaisista päätyivät esitettyjen vaatimusten perusteella siihen johtopäätöksen, että ruotsinkieliset pyrkivät eristämään maan molemmat väestöryhmät toisistaan kielipoliittisella muurilla.

Talvisodan ja jatkosodan aikana kansalaisten välille pyrittiin pakon edessä löytämään yhteisymmärrystä ja kieliriidat yritettiin siivota pois kansalaisten silmistä. Olihan tilanne nimittäin se, että yhteisen vaaran uhatessa rintamalla taistelivat vierekkäin ruotsinkielinen eliitti ja suomenkieliset talonpojat. Kielirauhaa hieromaan perustettiin muun muassa niin kutsuttu kielirauhakomitea.

Vielä pitkään sodan jälkeen noin puolet Suomen oppikoululaisista joutuivat opiskelemaan pakolla saksan keltä. Tuolloin maassa ei vielä ymmärretty englannin kielen merkitystä laajenevana maailmankielenä.

On ymmärrettävä, että tuon ajan Suomessa ruotsalaisuutta vaalimaan oli synnytetty poliittinen puolue, jolla oli olemassa hyvät suhteet vaikutusvaltaisiin yhteiskuntapiireihin, kun taas suomalaisuuden asiaa ajettiin vapaissa kansalaisjärjestöissä. Julkisen keskustelun tukahduttamisen myötä suomen kielen puolustaminen jäi yhteiskunnassa heikompaan asemaan. Tätä ajankohtaa on yleisesti pidetty historian ehkä keskeisimpänä taitekohtana, jonka jälkeen ruotsinkieliset onnistuivat seuraavina vuosikymmeninä saamaan kielellisiä vaatimuksiaan entistä tehokkaammin eteenpäin. Saavutetun kielirauhan aikana kielilakeja muutettiin lähinnä ruotsinkielisten edunvalvontajärjestöjen toiveiden mukaan. Ruotsinkielisten vahva asema kielipolitiikassa ilmeni vuoden 1922 kielilain muutoksina, jotka huipentuivat uuteen kielilakiin vuonna 2003.

Ruotsin kielen pakko-opiskelu Suomessa on varsin tuore ilmiö, ei siis Ruotsin ajoilta jatkunut perinne. Vasta koulu-uudistuksen myötä vuonna 1968 annettiin ”laki koulujärjestelmän perusteista”, jonka mukaan peruskouluun tuli kaikille pakollisiksi kaksi vierasta kieltä, joista toisen oli oltava toinen kotimainen kieli eli ruotsi. Uudistus toteutettiin alueellisesti vuosina 1972–77. Tämän saavutettuaan ruotsinkieliset alkoivat vaatia välittömästi lisää. Heidän vaatimuksestaan Suomessa siirryttiin vuonna 1978 opiskelijoiden kohdalla virkamiespakkoruotsiin yliopistoissa. Tällä hetkellä Suomessa ollaan tilanteessa, jossa ruotsin kielen opiskelu on pakollista kaikille peruskoulussa. Lisäksi jatko-opintoihin sisältyvät pakolliset ruotsin kielen kurssit ammattiopinnoissa, yliopistoissa ja korkeakouluissa.

Suomen kansa on opiskellut pakon sanelemana ruotsia jo puoli vuosisataa huolimatta siitä, että iso osa suomalaisista ei välttämättä ole tullut koskaan tarvinneeksi ruotsin kieltä tai edes osaisi puhua sitä tarpeen vaatiessa. Pakkoruotsilla suomalaiset vallanpitäjät ovat pyrkineet edistämään suomen- ja ruotsinkielisten vuorovaikutusta ja pohjoismaisen elämänmuodon arvostusta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, ettei arvostus ruotsin kieltä kohtaan toteudu pakottamalla.

Ruotsin kielen asettaminen pakolliseksi on ollut puhtaasti poliittinen valinta, jota tehtäessä ei ole otettu huomioon kasvatuksellisia ja koulutuspoliittisia näkökulmia. Suomenkielisten opiskelijoiden kielten opiskelu olisi huomattavasti selkeämpää ja helpompaa, mikäli he saisivat itse päättää kielten opiskelustaan. On tullut korkea aika esittää parempia vaihtoehtoja nykyiselle kielipolitiikalle.

Kielipoliittisia linjauksia

Kielipolitiikka on pysynyt kiistanalaisena kysymyksenä suomalaisessa yhteiskunnassa 1800-luvulta aina näihin päiviin asti. Aikaisemmat voimakkaat vaatimukset ruotsin kielen aseman muuttamisesta ovat kuitenkin tähän hetkeen tultaessa merkittävästi vaimentuneet monien uusien ja merkitykseltään laajempien yhteiskunnallisten kysymysten noustessa enemmän esiin. Tästä huolimatta on tärkeää, että ruotsin kielen suhteellisesta ylivalta-asemasta viritellään Suomessa edelleen keskustelua ja se pyritään nostamaan takaisin merkittäväksi poliittiseksi keskustelunaiheeksi.

Suomella ei ole ollut selkeää kielipolitiikkaa, mikä on johtanut siihen, että erilaiset valta- ja eturyhmittymät ovat päässeet sanelemaan maan kielipoliittisen linjan. Näin ei voi enää jatkua. Suomelle on saatava toimiva kielipolitiikka, joka perustuu monipuoliseen ja monitieteelliseen tietoon sekä kansalaisten enemmistön tahtoon, ei tunteisiin tai epärationaalisiin mielipiteisiin. Kansalaisten itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen ja valinnanvapauden korostaminen kielten opiskelussa ovat uudelle kielipoliittiselle linjalle hyvä lähtökohta.

Vieraita kieliä äidinkielenään puhuvien asukkaiden yhteismäärä ylitti vuonna 2014 ruotsia äidinkielenään puhuvien asukkaiden määrän Suomessa. Nykykehityksen valossa onkin syytä varautua tilanteeseen, jossa muiden kielivähemmistöjen, kuten venäjänkielisten, määrä saavuttaa ruotsinkielisten määrän Suomessa. Tehdäänkö venäjästäkin tuolloin Suomen virallinen kansalliskieli? On todennäköistä, että myös muiden kielivähemmistöjen vaatimukset kielellisen tasavertaisuuden toteuttamisesta voimistuvat tulevaisuudessa. Kielikysymyksillä on siis kiistämättä myös ulkopoliittinen ulottuvuus. Suomi ei saa joutua tilanteeseen, jossa maassa asuvia kielivähemmistöjä käytetään poliittisen painostuksen välineinä maata ja kansaa vastaan.

Suomenruotsalaiset ovat usein puheissaan puolustelleet koulujen pakkoruotsia ja Suomen virallisen kaksikielisyyden säilyttämistä oman suomenruotsalaisen identiteettinsä säilyttämisellä. Identiteettikysymyksellä ei kuitenkaan tosiasiallisesti ole mitään tekemistä pakkoruotsin tai maan kaksikielisyyden kanssa. Pakkoruotsin muuttaminen vapaaehtoiseksi ruotsiksi ja Suomen virallisesta kaksikielisyydestä luopuminen eivät tarkoita sitä, että suomenruotsalaiset joutuisivat luopumaan suomenruotsalaisesta identiteetistään. Pakkoruotsilla tai ruotsin kielen asemalla Suomen toisena virallisena kielenä ei myöskään ole mitään tekemistä suomalainen identiteetin kanssa.

Suomen virallinen kaksikielisyys tarkoittaa sitä, että koko maassa on oltava valmiudet toimia ruotsiksi huolimatta siitä, ettei suurimmassa osassa Suomea ole todellista tarvetta ruotsin kielen osaamiselle. Tämä on suomenkielisten kannalta epäoikeudenmukaista. Pakkoruotsista ja virallisesta kaksikielisyydestä luopumisen seurauksena Suomessa ei edelleenkään päädyttäisi tilanteeseen, jossa suomenruotsalaisten julkiset palvelut loppuisivat. Kaikkien vähemmistöjen julkiset palvelut on jo nykyisin turvattu maassa lainsäädännöllä. Jatkossa välttämättömät vähemmistökielillä hoidettavat julkiset palvelut olisi järkevää järjestää alueellisesti ja työpaikkakohtaisesti aina kulloisenkin tarpeen mukaan. On selvää, ettei ruotsinkielisten julkisten palveluiden turvaamiseksi esimerkiksi kaikkien maan terveyskeskuksissa työskentelevien suomalaisten tarvitse osata ruotsin kieltä, koska palveluiden tarjoaminen ruotsinkielisille onnistuu tarvittaessa esimerkiksi tulkkipalvelujen avulla.

Suomessa harjoitetaan kansainvälistä kauppaa, joten maa tarvitsee erilaisten kielten osaajia. Hallitsematon maahanmuutto ei ole kotoutumiseen liittyvien ongelmien vuoksi toimiva tapa kartuttaa kansallisvaltioiden kieliosaamista vaan sen sijaan on järkevämpää panostaa kantaväestön monipuoliseen kielitaitoon.

Maahanmuuttajien kotoutumisen kannalta olisi järkevää, että Suomessa olisi vain yksi virallinen kieli, suomi. Yleinen harhaluulo on, että oman kielen opetuksen ja harjoittamisen edistäminen edistäisivät maahanmuuttajien kotoutumista. Esimerkiksi Espoossa vieraskielisille on annettu oman kielen opetusta yli 30 kielellä. Alankomaissa taas vieraskielisten oman kielen opetuksesta kouluissa luovuttiin jo yli kymmenen vuotta sitten, koska sen kokemusperäisesti katsottiin haittaavan maahanmuuttajien kotoutumista. Uusien vähemmistökielten opetuksesta julkisin varoin peruskouluissa on luovuttava. Vastaavasti keskeiselle sijalle kotouttamisessa tulee nostaa kaikkia maahanmuuttajia koskeva suomen kielen opetus. Opetukselle on asetettava selkeät oppimistavoitteet, ja toimeentulotuki on sidottava kielen opiskeluun ja asetettujen oppimistavoitteiden saavuttamiseen.

Ruotsin pakko-opiskelu vie tilaa muiden suomalaisille oikeasti tärkeiden kielten opiskelulta, sillä pakkoruotsi vie yhden kielen paikan oppilaiden opinto-ohjelmasta. Lisäksi oppilaiden opiskeluun käytössä olevat ajalliset resurssit ovat rajalliset. Kaiken kaikkiaan ruotsin kielen opiskeluun käytetyt tunnit niin koulussa kuin kotonakin olisi järkevämpää suunnata vapaaehtoisesti valittujen kielten opiskeluun. Tällä hetkellä ruotsin opiskelu ilmenee tappiona muiden kielten opiskelussa. Todellisuudessa Suomessa opetetulla pakkoruotsilla ei edes pärjää muissa pohjoismaissa.

Suomalaisten on kansainvälisessä maailmassa ruotsin kielen sijaan tärkeämpää opiskella sellaisia merkittäviä maailmankieliä, kuten esimerkiksi saksa, ranska, espanja, italia, venäjä, kiina ja japani. Siksi Suomessa onkin huolehdittava riittävästä muiden tärkeiden kielten opetuksesta sekä opiskelusta valinnanvapauden pohjalta. Jos taas usean kielen samanaikainen oppiminen tuottaa jollekin vaikeuksia, olisi hänen parempi keskittyä suomen kielen lisäksi täysipainoisesti pelkästään yleismaailmallisena kielenä toimivan englannin opiskeluun.

Monet suomenkieliset opiskelijat opiskelevat tällä hetkellä ruotsia vasta kun on pakko. He eivät pidä ruotsin opiskelua mielekkäänä tai käytännöllisesti tarpeellisena, koska he eivät joudu käyttämään sitä arjessaan koulun ulkopuolella. Tämä käy ilmi vuonna 2012 julkaistussa selvityksessä, jossa kartoitettiin asenteita ruotsin kielen opiskelua kohtaan. Myös suhteellisesti vaatimattomat oppimistulokset ruotsin kielessä puhuvat suomenkielisten opiskelijoiden motivaation puutteesta ruotsin kielen opiskelussa. Arvioiden mukaan vain kolmannes ruotsia B-kielenä peruskoulussa opiskelleista kykenee käytännössä hyötymään opinnoistaan puhutun kielen tilanteissa. Sama asetelma toistuu myös muilla kouluasteilla: suomenkielisten ruotsin kielen osaaminen on peruskoulun lisäksi heikkoa myös lukiossa, ammattikoulussa, ammattikorkeakoulussa ja yliopistossa. Opiskelu vaatii vaivannäköä ja vahvaa motivaatiota, joka syntyy aidosta tarpeesta ja henkilökohtaisesta kiinnostuksesta.

Oma äidinkieli muodostaa kulttuurin perustan. Siksi onkin huolestuttavaa, että Suomessa erityisesti pojat saavat nykyisin omassa äidinkielessä heikompia tuloksia kuin tytöt. Esimerkiksi Ruotsissa oman äidinkielen oppimista on tuettu niin, että heikosti äidinkielessä menestyville on annettu mahdollisuus vaihtaa vieraan kielen opintoja äidinkielen lisäopinnoiksi. Tällainen ei ole vielä nykyisin mahdollista Suomessa, mutta tulevaisuudessa mahdollisuus tähän on annettava. Äidinkielen opiskelun on saatava nykyistä keskeisempi asema kouluissa. Valtion on varmistettava, että kaikilla kansalaisilla on mahdollista opiskella riittävästi suomen kieltä ja saavuttaa hyvä suomen kielen osaaminen.

Virkamiesruotsista on luovuttava Suomessa kokonaan. Virkamiesruotsin suorittaminen on pakollista niin yliopistoissa kuin ammattikorkeakouluissa. Sen suorittaminen on valitettavasti myös vaatimuksena moniin valtion virkoihin, vaikka tosielämässä ruotsin kieltä ei välttämättä tarvitse koskaan käytännön työtehtävissä. Viranomaisten kielivaatimusten on perustuttava todelliseen paikalliseen tarpeeseen. Usein virkamiesruotsin pakollinen suorittaminen viivästyttää monien suomalaisten opintoja, jos ruotsin kielen opiskelu ei esimerkiksi pakotteen ja vähäisen tarpeen vuoksi ole kiinnostanut aiemmin. Päästäkseen läpi kursseista moni joutuu kertaamaan peruskoulutason ruotsia eli siis opiskelemaan kielen alkeet uudelleen siitä huolimatta, että on opiskellut ruotsia jo useita vuosia ennen yliopisto- tai ammattikorkeakouluopintoja.

Pakollista ruotsin kielen opiskelua on puolusteltu myös sillä, että kouluista löytyy nykyisin muitakin pakollisia kouluaineita. Niin sanottuja pakkomatematiikkaa, pakkofysiikkaa tai pakkokemiaa ei kuitenkaan voi verrata pakkoruotsiin, sillä ne ovat yleismaailmallisia kouluaineita, kun taas pakkoruotsi ei sellainen ole.

Pakkoruotsi ei nykyisellään palvele suomalaisen kansantalouden etuja. Vapaaehtoinen ruotsin opiskelu sen sijaan olisi koko suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointietu. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) päätyi jo vuonna 2010 laaditussa henkilöstö- ja koulutustiedustelussaan siihen lopputulokseen, että Suomen nykyinen kielikoulutus pitää laittaa täysremonttiin. EK:n mielestä pakkoruotsi pitää poistaa kouluista, sillä pelkkä englanti ja huono ruotsi eivät takaa suomalaisten menestymistä kansainvälisillä markkinoilla. Pakkoruotsin sijaan opetuksen järjestäjien olisi tarjottava nykyistä laajempi kielivalikoima. EK:n mukaan venäjän, portugalin, kiinan ja espanjan osaajien tarve kasvaa työpaikoilla kaikkein nopeimmin.

Englannin kielen asema maailman johtavana kauppakielenä vahvistuu jatkuvasti. Kun esimerkiksi vuonna 2005 noin 80 prosenttia EK:n jäsenyrityksistä piti englannin kieltä tärkeänä rekrytointikriteerinä, vuonna 2010 tätä mieltä oli jo 88 prosenttia. Vuonna 2005 työnantajista 65 prosenttia piti ruotsin osaamista tärkeänä rekrytointikriteerinä, kun vuonna 2010 tätä mieltä oli enää noin puolet.

Vaikka Ruotsi kuuluu edelleen Suomen suurimpien vientimaiden joukkoon, kaupankäynti Ruotsin kanssa onnistuu hyvin vaikkapa englannin kielellä. Tämän takia jokaista suomalaisnuorta ei tarvitse pakottaa opiskelemaan ruotsia. Jos suomalaisten kaupankäynti ruotsalaisten kanssa ei onnistuisi esimerkiksi englanniksi, silloin Ruotsin kyky käydä kauppaa muiden maiden kanssa olisi aika heikoilla kantimilla.

On tärkeää, että suomen kieltä on mahdollista käyttää tieteen ja sivistyksen kielenä kaikilla oppiasteilla. Korkeakouluissa on puolestaan aika luopua ruotsinkielisten etuoikeutetuista kiintiöistä, ja asettaa näin kaikki opiskelijat tasavertaiseen asemaan keskenään.

Suomalaisille on useiden vuosikymmenien ajan toistettu, että pakkoruotsi ja maan virallinen kaksikielisyys ovat rikkaus, vaikka todellisuudessa ne lisäävät julkisen hallinnon kuluja. Ruotsin kielen aseman ylläpitoon käytetään suhteettoman paljon veronmaksajien varoja, kun otetaan huomioon, miten pienellä alueella maassa puhutaan ruotsia.

Lukuisten kansalaisille osoitettujen mielipidekyselyjen perusteella voidaan todeta, että Suomen kansa on äärimmäisen tyytymätön ruotsin kielen pakolliseen opiskeluun. Vapaaehtoisuus on parempi ja kannustavampi lähtökohta kielten opiskeluun kuin pakko. Suomen nykyinen kielipolitiikka on epäonnistunut jo pelkästään siitä syystä, että kielilainsäädäntö ei vastaa kansan todellista tahtoa.

Ruotsin kielellä on keskeinen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa vain siksi, koska poliittinen eliitti haluaa epätoivoisesti pitää yllä kaksikielisyyden kulissia. Suomen historiaan, suomenruotsalaisen vähemmistön kunnioittamiseen tai suomenruotsalaisten julkisten palvelujen turvaamiseen vedoten ei ole perusteltua jatkaa ruotsin kielen pakollista opiskelua. Suomenkieliset suomalaiset on jo pelkästään yleisen inhimillisyyden nimissä korkea aika vapauttaa pakkoruotsin kahleista.

Tuleville sukupolville täytyy antaa mahdollisuus hankkia kansakunnalle tärkeä, laaja kielipääoma. Monipuolisella kieliosaamisella saadaan imettyä hyödyllisiä vaikutteita muualta maailmasta, ja suomalaiset voivat osaltaan viedä omia käytänteitä ympäri maailman. Laaja kielipääoma on myös vientiteollisuudelle suuri etu, ja se parantaa kokonaisvaltaisesti Suomen menestymisen mahdollisuuksia maailmalla.

Valtion kielipolitiikka ei saa olla enemmistölle kohtuuton. Tästä syystä Suomen keinotekoisesti ylläpidetystä virallisesta kaksikielisyydestä on luovuttava. Suomen on oltava virallisesti yksikielinen valtio, jonka kansalliskieli ja ainoa virallinen kieli on suomi ja jossa ruotsilla on vähemmistökielen asema saamen kielten (koltan-, inarin- ja pohjoissaame), karjalan kielen, romanikielen ja viittomakielen tapaan. Samalla kouluissa on luovuttava pakkoruotsista, ja pakottamisen sijaan kielten opiskelussa on suosittava valinnanvapautta. Tavoitteena on oltava, että jokainen Suomen kansalainen pystyy toimimaan kahdella vieraalla kielellä äidinkielensä ohella.

Kaksikielisyydestä luopuminen ei tarkoita ruotsinkielisen vähemmistön tai muidenkaan kieliryhmien syrjimistä. Suomen on jatkossakin tärkeää tunnustaa perinteisten vähemmistökieliryhmien arvo ja tuettava niitä. Maan historiallisille vähemmistökielille onkin tärkeää turvata muista vähemmistökielistä poikkeava erityisasema.

Suomi suomalais-ugrilaisena kielenä kuuluu uralilaisiin kieliin ja uralilaisten kielten muodostaman kielikunnan itämerensuomalaiseen haaraan. Uralilaisia kieliä yhdistää kielisukulaisuus: uralilaiset kielet palautuvat yhteiseen uralilaiseen kantakieleen, joka on ollut olemassa 6 000 vuotta sitten. Kyseiseen kielikuntaan kuuluvia kieliä puhutaan Pohjois-, Itä- ja Keski-Euroopassa sekä molemmilla puolilla Ural-vuoristoa. Uralilaisia kieliä on maailmassa yli 20 ja niiden puhujia noin 20 miljoonaa. Suomen lisäksi muita uralilaiseen kielikuntaan kuuluvia valtiokieliä ovat viro ja unkari. Muut uralilaiset kielet ovat vähemmistökieliä. Suomessa on jatkossa pyrittävä lisäämään tietoa suomen kielen sukukielistä kansalaisten keskuudessa. Suomalaisia voisi myös aktiivisemmin kannustaa sukulaiskielien opiskeluun opiskelumahdollisuuksia lisäämällä.

Suomen kieli on merkittävä osa suomalaista kansallisidentiteettiä, ja siksi suomen kielen olemassaolo ja luonnollinen kehitys on turvattava. Äidinkieli on yksilön tärkein henkinen voimavara. Sen avulla yksilö ajattelee ja jäsentää maailmankuvaansa. On muistettava, että Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa suomen kieli voi aidosti menestyä. Vain suomalaiset itse voivat varmistaa oman kielen, kulttuurin ja elämäntavan säilymisen. Siksi suomalaisten kansakuntana ja Suomen valtiona on julistauduttava vankkumattomiksi suomen kielen etujen ja oikeuksien ajajiksi ja suomalaisuuden puolustajiksi.