Takaisin pääsivulle

19 tammikuu
2013

Paisunut julkinen sektori säästökuurille (osa 2)

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, kuinka ylipaisunut julkinen sektorimme on ajamassa Suomen perikatoon. Tässä seuraavassa kirjoituksessani käsittelen edelleen samaa aihetta, mutta vain hieman eri näkökulmasta.

Suomen julkisessa taloudenpidossa on tukeuduttu siihen, että velkaantuminen on välttämätöntä ja ongelmat hoituvat talouskasvulla. Suomen talouskehitys on kuitenkin hyvin epävarmalla pohjalla, ja ennusteet lupaavat vielä vuosiksi ainoastaan hidasta talouskasvua. Kituvalla talouskasvulla emme pysty kattamaan kasvavia julkisia menoja tai edes pysäyttämään julkista velkaantumista. Muun muassa väestörakenteen muutos ja ikääntyneiden ihmisten hoito- ja hoivapalveluiden tarpeiden kasvu vaativat jo nyt lisää resursseja.

Tehtyjen virhearvioiden lisäksi finanssikriisin puristuksissa olevan Suomen valtion vuonna 2008 tekemät talouden elvytystoimet suuntautuivat suurelta osin kulutukseen, vaikka elvytys olisi kannattanut kohdistaa kansantalouden investointiluonteiseen rakenteiden ja kilpailukyvyn parantamiseen. Harva edes tietää, mihin nämä ensisijaisesti kulutukseen suunnatut rahat lopulta päätyivät.

Tilastokeskuksen tilastojen mukaan valtiontalous oli vielä ylijäämäinen vuosien 2000-2008 aikana. Kuntatalous on puolestaan ollut alijäämäinen jo vuodesta 2001 lähtien. Toisin kuin on ymmärretty, 2000-luvun alku oli keinotekoista menestystä, ja se on sumentanut päättäjiemme ymmärryksen. Suomen talouteen vaikutti suhteettoman paljon Nokian nousu maailmankorporaatioksi vaurastuttaen ennennäkemättömällä tavalla koko kansantaloutta. Toisaalta muualla maailmassa, kuten Espanjassa ja Yhdysvalloissa, rakennettiin johdannaisvipuihin ja velkaantumiseen perustuvaa kiinteistö- ja finanssikuplaa, joka luonnollisesti puhkesi. Nykyinen lama ei ole poikkeava erityistilanne vaan kivulias paluu normalisoituvaan maailmantalouden aikaan.

2000-luku ei ole ollut Suomessa menestyksellinen johtuen lähinnä tuotantorakenteen heikosta uusiutumiskyvystä. Käynnissä oleva muutos suurteollisuusyhteiskunnasta innovatiiviseksi pien- ja hajateollisuusyhteiskunnaksi sekä palveluyhteiskunnaksi ei ole onnistunut kivuttomasti. Tämä on nähtävissä muun muassa kituvassa metsäteollisuudessa, missä pienemmät toimijat eivät ole täyttäneet hiipuvan suurteollisuuden jättämää aukkoa, vaikka erilaisille puujalosteille olisi rajallisten luonnonvarojen maailmantaloudessa aina kysyntää.

Suomessa globaalitalouden nousulla ja Nokian aallonharjalla surffaamisen luoma vauraus kanavoitui kohtalokkaalla tavalla julkisen sektorin paisuttamiseen, erityisesti ylempien ja kallispalkkaisten hallintovirkamiesten osalta. Näin syntyneitä rakenteita on nyt tuskallista purkaa. Se on kuitenkin välttämätöntä, koska ne ovat syntyneet tilanteessa, missä poikkeuksellinen talouskasvu on nähty ikään kuin normaalina pysyvänä ilmiönä.

Jos haluamme kääntää Suomen talouden jälleen kestävälle pohjalle, on selvää, että menopuoleen on puututtava. Erityisesti julkisen sektorin toimintaa tulee tehostaa merkittävästi. Tarvitsemme muun muassa tehokkaasti toimivat ja ajan haasteisiin vastaavat virastot, jotka tekevät sitä, mitä niiden kuuluukin tehdä.

Pääministeri Jyrki Katainen toi esille näkemyksen, jonka mukaan rahat eivät riitä hyvinvointivaltioon. Tämä on totta, mutta tulee kuitenkin ymmärtää, että rahat voisivat riittää paremmin, mikäli julkisen sektorin toiminta olisi tehokkaammin organisoitua. Rahat eivät riitä siihen, että pidämme verorahoin yllä hyvinvoinnin ympärille kehitettyjä kallispalkkaisten virkamiesten suojatyöpaikkoja.

Kai Tuovinen nosti jokin aika sitten pöydälle kirjoituksessaan Julkissektorin menotalkoita odotellessa Eurostatin tilastoja, joiden mukaan vuonna 2011 Suomen julkisyhteisöjen menot bruttokansantuotteestamme olivat Euroopan maista kolmanneksi suurimmat heti Tanskan ja Ranskan jälkeen. Maamme julkisyhteisöjen menot olivat 54,0 prosenttia bkt:stä, kun taas Tanskan menot olivat 57,9, Ranskan 55,9, Belgian 53,3 ja Ruotsin 51,3 prosenttia maiden kansantuotteesta.

Esimerkkinä julkisen sektorin uusista aluevaltauksista voidaan mainita lisääntyneen humanitaarisen maahanmuuton synnyttämä massiivinen kotouttamisteollisuus. Maahanmuuton varjolla julkiselle sektorille on luotu jatkuvasti lisää erilaisia verorahoitteisia virkoja. Joukosta löytyy monikulttuurisuusasiantuntijaa, maahanmuuttokoordinaattoria, tulkkipalvelukoordinaattoria, asioimistulkkia, kulttuuriluotsia, erityisryhmän linjavastaavaa, päivähoidon maahanmuuttajakoordinaattoria, sopeuttamistyöntekijää, kotoutussihteeriä, monikulttuurisen varhaiskasvatuksen suunnittelijaa ja niin edelleen. Lista on karua luettavaa.

Myös Suomen kaksikielisyyden aiheuttama byrokratiataakka on hirmuinen. Yksi merkittävimmistä syistä kaksikielisyyden ehdottomalle lakkauttamiselle onkin sen aiheuttama massiivinen kustannustaakka julkiselle sektorille. Keinotekoisen kaksikielisyyden ylläpitoon käytetyt rahat ovat luonnollisestikin pois esimerkiksi terveydenhuollosta.

Talousongelmien kanssa painiskeleva Helsingin kaupunki puolestaan pitää myös yllä suurta julkista hallintoa. Tilanne käy ilmi tarkastelemalla esimerkiksi Helsingin sosiaaliviraston eli Hallinto- ja kehittämiskeskuksen alaisuudesta löytyviä ammattinimikkeitä: hallinto- ja kehittämisjohtajia, henkilöstöpäälliköitä, hallintopalvelupäälliköitä, palvelusuhdepäälliköitä, henkilöstöhallintapäälliköitä, johtajia, apulaisjohtajia ja niin edelleen.

Mitä sitten tulisi tehdä, jotta julkinen sektori saataisiin jälleen kestävälle pohjalle? Aivan aluksi voisimme lähteä liikkeelle siitä, että Suomessa asetettaisiin tavoitteeksi julkisen sektorin karsiminen 2000-luvun alun tasolle. Yhteiskunta toimi tuolla konseptilla vähintään yhtä hyvin kuin se toimii tänä päivänä. Julkinen sektori on paisunut huolestuttavaa vauhtia koko 2000-luvun ajan.

Toiseksi joku riippumaton instanssi voisi teettää selvityksen julkisen sektorin koon paisumisesta sekä erilaisten julkishallinnollisten virkojen ja palveluiden tarpeellisuudesta. Moni virka voi olla jo pahasti vanhentunut, mutta virkojen lakkauttaminen ja irtisanomiset on tehty vaikeiksi. Lisäksi tulisi selvittää, miten korkeassa asemassa olevien virkamiesten ja byrokraattien omat edut vaikuttavat politiikkaan: ajavatko he aidosti kansakuntamme yleistä etua vai omaa etuaan. Kaikki selvitystyöhön käytetty raha todennäköisesti maksaisi itsensä takaisin moninkertaisesti. Kolmanneksi voisimme harkita perustettavaksi sellaisen hallinnollisen elimen, jonka tehtävänä olisi ainoastaan turhuuksien ja tehottomuuden kartoittaminen sekä niiden karsiminen julkiselta sektorilta. Tähänkin elimeen käytetty raha todennäköisesti maksaisi itsensä takaisin moninkertaisesti. Tällaisen ’suojatyöpaikkojen karsimiselimen’ toiminnassa voitaisiin käyttää hyväksi hallinnon läpinäkyvyyttä ja osallistavaa demokratiaa. Suomessa tulisi siis tuoda avoimemmin esiin, mihin kaikkiin virkoihin verorahoja käytetään, jotta kansalaiset voisivat paremmin arvioida sitä, mitkä virat heidän
mielestään ovat säilyttämisen arvoisia ja missä asioissa voitaisiin toimia tehokkaammin. Mikäli kansalaiset keksisivät erilaisia keinoja tehostaa ja säästää, ne voitaisiin antaa ’karsimiselimen’ arvioitaviksi. Uskon, että asioihin perehtyneiden veronmaksajien neuvoja kuuntelemalla julkinen sektori saisi toimintaansa kummasti lisäpotkua. Holtittoman verorahojen tuhlauksen yksi merkittävä syy on se, etteivät veronmaksajat tiedä, mihin kaikkeen heidän rahojaan tuhlataan.

Myös jatkuva erilaisen lainsäädännön ja siitä syntyvän byrokratian lisääntyminen on ongelma. Poliittisten päättäjien olisi ymmärrettävä paremmin yhteys lisääntyvän lainsäädännön ja julkisen sektorin paisumisen välillä. Moni laki on säädetty aikana, jolloin sillä oli vielä merkitys. Aikojen saatossa merkitys on ehkä kadonnut, mutta laki on jäänyt elämään, jos kukaan ei ole lähtenyt sitä erikseen poistamaan. Kaikkien lakien toimiminen ja niiden toteutuminen edellyttää kallista valvontaa, viranomaisia ja byrokratiaa. ’Karsimiselimen’ olisikin järkevää käydä läpi myös erilaisia lakeja ja asetuksia sekä pohtia lainsäädännön ajanmukaisuutta.

Julkisella sektorilla työskentelee 27 prosenttia Suomen työvoimasta: kuntien palveluksessa 500 000 ja valtiolla 150 000 henkeä. Voidaan yksinkertaistetusti ajatella, että julkisella sektorilla työskentelee tasan niin monta ylimääräistä henkilöä kuin valtion ja kuntien budjetit ovat euromääräisesti alijäämäisiä. Huomiota tulee kiinnittää henkilöstömäärän lisäksi kuitenkin erityisesti kallispalkkaisten ylempien virkamiesten määrän kasvuun valtion tehtävissä. Heidän määränsä on noussut peräti 60 prosentilla vuoden 2000 jälkeen. Missä näkyy tulos?

Samaan aikaan myös julkisella sektorilla työskentelevien palkkoja on nostettu reilusti talouskasvua ja inflaatiota nopeammin.[1][2] Sen sijaan yksityisellä sektorilla työskenteleville verokertymän tuottajille maksetaan matalampaa palkkaa verorahoitteisella julkisella sektorilla työskenteleviin nähden. Työntekijöiden määrän lisääntyminen ja palkkojen kasvu julkisella sektorilla tällaisessa taloudellisessa tilanteessa on kansantalouden kestävyyden kannalta toimimaton yhtälö. On myös syytä ottaa huomioon, että julkiselle sektorille haalittu työvoima on tällöin pois tuottavan yksityisen sektorin käytöstä. Mielestäni Suomelle ei yksinkertaisesti jää muuta vaihtoehtoa kuin karsia virkamiesten määrää sekä leikata asteittain heidän palkkojaan ja jäädyttää ne kestävälle tasolle.

(Tulen julkaisemaan usean kirjoituksen sarjan, jossa pureudun laajemmin sekä samalla yksityiskohtaisemmin Suomen ongelmiin ja selviytymisvaihtoehtoihin.)