Takaisin pääsivulle

20 helmikuu
2012

Onko Suomi länsimaa?

Ohessa tänään (20.2.2012) Oulu-lehden verkkosivuilla julkaistu kolumnini:

Onko Suomi länsimaa?

Toimittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka esittävät kirjassaan Lumedemokratia seuraavan väitteen: Suomi ei ole länsimaa. Heidän mukaansa Suomessa muun muassa vieroksutaan parlamentarismia ja markkinataloutta. Lisäksi media sensuroi itseään ja älymystö on kuollut. Suomessa vallitsee konsensus, pakotettu yksimielisyys, ja julkisuuteen uskaltautuvat toisinajattelijat leimataan häiriköiksi. Myöskään menneisyydestä ei haluta keskustella.

Suomalaiset ovat poliittisesti passiivisia. YK:n tutkimuksessa Suomi oli viimeinen kysyttäessä eri maiden nuorten kiinnostusta politiikkaa ja kansalaistoimintaa kohtaan. Äänestysprosentti on laskenut lähes kaikissa valtiollisissa vaaleissa neljän vuosikymmenen ajan sen ollessa nyt noin 70. Ruotsissa ja Tanskassa vastaavat prosentit ovat pysyneet myös 2000-luvulla 80-90 välillä. Alhainen äänestysprosenttimme ei kerro siitä, että meillä asiat olisivat erityisen hyvin, sillä ovathan ne vähintäänkin yhtä hyvin sekä Ruotsissa että Tanskassa. Suomalaiset ovat turhautuneita, koska erilainen äänestystulos ei tunnu muuttavan politiikan sisältöä. Eri puolueiden laatimaan yhteiseen hallitusohjelmaan kirjataan aina vähiten vastustusta herättävät asiat. ”Koska vaihtoehtoja ei pidetä toivottavina, ne katoavat yhteiskunnasta. Puolueet muuttuvat toistensa kaltaisiksi, eivätkä ne haasta toisiaan”, kirjoittavat Boxberg ja Heikka.

Henkilökohtaisesti uskon alhaisen äänestysaktiivisuuden johtuvan osittain myös siitä, että useat kansalaiset tietävät todellisen päätäntävallan kuuluvan Suomessa pääasiassa virkamiehille. Virkamiehet osoittavat päätöksenteon suunnan sen sijaan, että kansan valitsemat päättäjät voisivat vaikuttaa suuntaan parlamentaarisin keinoin (kansalaisjärjestöistä tai yksittäisistä kansalaisista puhumattakaan). Tästä hyvänä esimerkkinä ovat nykyisen hallituksen tuoreet esitykset kuntauudistuksesta ja puolustusvoimauudistuksesta. Avoimesta parlamentaarisesta valmistelusta ei ole ollut tietoakaan.

Boxberg ja Heikka kirjoittavat, että ”konsensusdemokratiassa itsensä valvominen on normaalia”. Suomessa tämä näkyy esimerkiksi siten, että täällä kunnanvaltuusto valitsee oikeuden maallikkotuomarit eli lautamiehet. Suomessa politiikka ja oikeuslaitos sekoittuvat siis pahasti keskenään. Kysynpä vain, voiko tällä tavalla toimiva oikeuslaistos jakaa aidosti puolueetonta oikeutta.

Kirjassa nostetaan esille myös tutkimustulos, jonka mukaan vain kymmenen prosenttia suomalaisista äänestäjistä tutkii sitä, mitä puolueet sanovat yksilön vastuusta. Länsimaissa yleisesti laajat yksilönvapaudet ja -vastuut koetaan kuuluvan kuitenkin yhteiskunnan tärkeimpiin perusarvoihin. Sen sijaan, että yksilölle annettaisiin enemmän vastuuta omasta elämästään, Suomessa yksilölle kuuluvaa vastuuta pyritään vierittämään nyt aivan liikaa valtion harteille. Mitä yksilönvapauteen taas tulee, suomalainen lainsäädäntö tunnetaan tällä hetkellä hyvin lukuisista erilaisista kielloista, määräyksistä ja rajoituksista.

Kysymys kuuluukin: Haluammeko jatkaa matkaa konsensusmaana, jossa vaikuttamisen ja muutoksen mahdollisuudet ovat rajalliset vaiko kehittää Suomesta modernin ja aidosti demokraattisen länsimaan?

Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu