Takaisin pääsivulle

29 marraskuu
2012

KK: Uskontojen arvostelun kansainvälinen kriminalisointi

Allekirjoittanut, yhdessä kansanedustajien Jussi Halla-aho, Maria Lohela ja Juho Eerola kanssa, jätti 29.11.2012 eduskunnassa hallituksen vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen:

Uskontojen arvostelun kansainvälinen kriminalisointi

YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi 26.3.2009 Pakistanin laatiman, islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC:n (Organisation of Islamic Cooperation) nimissä tehdyn ja muslimivaltioiden laajasti kannattaman päätöslauselman, jossa vaaditaan kaikkia valtioita säätämään uskontoihin kohdistuvan arvostelun kieltäviä lakeja. Islam oli ainoa uskonto, joka mainittiin päätöslauselmassa nimeltä. Tuolloin päätöstä vastustivat mm. kaikki Euroopan unionin jäsenmaat. Yli 200 kansalaisjärjestöä 46 maasta oli vedonnut ihmisoikeusneuvostoon päätöslauselmaa vastaan.

Syyskuussa 2012 OIC uusi vaatimuksensa siitä, että uskontojen, erityisesti islamin, loukkaaminen tulisi kriminalisoida kansainvälisessä oikeudessa. OIC sitoutuu mm. ”puolustamaan oikeaa kuvaa islamista” ja ”taistelemaan islamin halventamista vastaan”. Järjestö on aiemminkin ilmaissut vaatimuksensa sananvapauden rajoittamisesta islamin etujen suojelemiseksi. Suomessa OIC:n aloite on saanut akateemisista piireistä jo varovaista kannatusta Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarisen puolustaessa vaatimusta (28.9.2012 / HS Vieraskynä).

Lokakuussa 2012, Parlamenttienvälisen liiton IPU:n (Inter-Parliamentary Union) syyskokouksessa Quebecissä, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat ehdotti kokouksen kiireelliseksi keskustelunaiheeksi uskontojen halventamisen kieltävää kansainvälistä sopimusta. Esityksen saama äänimäärä (737) oli hyvin lähellä läpimenon edellyttämää kahden kolmasosan enemmistöä (764). Sitä kannattivat useimmat muslimivaltioiden ja kolmannen maailman delegaatiot sekä Euroopan maista Kreikka, Kypros ja Serbia. IPU ei laadi sitovia kansainvälisiä sopimuksia, mutta sen jäsenmaat vievät yhteisiä päätöslauselmia kansallisella ja kansainvälisellä tasolla eteenpäin.

Useimmissa muslimienemmistöisissä valtioissa jumalanpilkka on jo tällä hetkellä rikos, josta on rangaistuksena jopa kuolema (esim. Pakistan). Vastaavasti muiden uskontojen kuin islamin harjoittamista on voimakkaasti rajoitettu, tai se on käytännössä kokonaan kielletty (esim. Saudi-Arabia). Useimpien muslimivaltioiden lainsäädäntö perustuu joko kokonaan tai osittain islamilaiseen lakiin shariaan, joten uskonnon halventamisen ja poliittisen järjestelmän arvostelemisen välinen raja on erittäin häilyvä.

Islamilaisten maiden hankkeet uskontoon kohdistuvan arvostelun kieltämiseksi laajoilla sopimuksilla voidaan tulkita pyrkimykseksi saada kansainvälisoikeudellinen selkänoja niiden omille, kansallisille, jo nyt hyvin rajoittaville lainsäädännöille, joita käytetään ilmaisunvapauden, uskonnonvapauden ja poliittisten oikeuksien tukahduttamiseen. Nasr Abu Saydin, Egyptistä aikoinaan karkotetun liberaalin islamilaisen teologin sanoin: ”Syytteet uskosta luopumisesta ja jumalanpilkasta ovat ratkaisevia aseita fundamentalistien arsenaalissa. Niitä käytetään strategisesti estämään kaikki yhteiskunnan uudistukset, ja ne tuomitsevat maailman muslimit kalpeaan ja värittömään yhdenmukaiseen sosio-kulttuuriseen ja poliittiseen vankilaan.”

Lisäksi sopimuksilla pyritään vaientamaan ulkopuolinen, länsimaissa harjoitettava kritiikki islamia ja siihen perustuvia poliittisia järjestelmiä kohtaan. Esimerkiksi vuonna 2009 Sveitsin päätös kieltää minareettien rakentaminen rikkoo YK:n ihmisoikeusneuvoston mukaan kansainvälistä lakia.

Suomi on kansainvälisissä elimissä johdonmukaisesti vastustanut uskontoihin kohdistuvan arvostelun kieltäviä sopimuksia. Tämä linja on ristiriidassa sen kanssa, että Suomen kansallisessa lainsäädännössä uskontokuntien pyhänä pitämien asioiden halventaminen on kriminalisoitu sakon tai vankeusrangaistuksen uhalla (Rikoslain 17 luku 10 §). Säädös ”Uskonrauhan rikkomisesta” vastaa sekä sisällöltään että perusteluiltaan (yhteiskuntarauhan turvaaminen, uskonnollisten tunteiden suojeleminen) pitkälti esim. sitä Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien esitystä, jota Suomen delegaatio Quebecissä vastusti. Uskonnollista loukkaamista koskevia säännöksiä on nykyään vain noin puolessa Euroopan neuvoston jäsenmaista, minkä lisäksi ”uskonrauhan rikkominen” on suomalaisessa lainsäädännössä määritelty poikkeuksellisen laajasti verrattuna eurooppalaisiin standardeihin.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisten ministerien vastattavaksi seuraavat kysymykset:

Poliittisten oikeuksien, uskonnonvapauden ja sananvapauden edistäminen on Suomen ulkopolitiikan keskiössä. Millä tavoin hallitus aikoo aktiivisesti vastustaa mm. muslimimaiden pyrkimyksiä rajoittaa näitä oikeuksia ja kieltää uskontoihin kohdistuva kritiikki kansainvälisillä sopimuksilla?

Näkeekö hallitus ristiriitaisuutta siinä, että Suomen kansallinen lainsäädäntö (Rikoslain 17 luku 10 §) vastaa oleellisilta osin niitä muslimimaiden esityksiä, joita Suomi kansainvälisillä areenoilla on vastustanut?

(Halla-aho ja Lohela kuuluivat Suomen delegaatioon Parlamenttien välisen liiton kokouksessa Quebecissä.)