Takaisin pääsivulle

22 lokakuu
2013

KK: Turvapaikkapolitiikkaa tiukennettava

Jätin tänään (22.10.2013) eduskunnassa hallituksen vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen turvapaikkapolitiikan järkeistämistä koskien:

Turvapaikkapolitiikan hallittavuuden parantaminen

Uskottavan turvapaikkapolitiikan perustana on toimiva vastaanottomekanismi, lainsäädännön ajantasaisuus sekä Suomen ulkomaalaisten vastaanottokapasiteetin huomioonottaminen. Viime vuosien aikana myönteisten turvapaikkapäätösten määrä on kasvanut huomattavasti. 1990-luvun loppupuolelta lähtien aina vuoteen 2008 asti reilusti alle tuhat ihmistä vuosittain sai jollain myönteisellä statuksella oikeuden jäädä Suomeen haettuaan maastamme turvapaikkaa. Tähän tuli muutos vuonna 2009, jolloin myönteisten päätösten määrä nousi yli tuhanteen henkilöön. Tuoreiden tilastojen mukaan myönteisten päätösten määrä turvapaikkaprosessissa on kohoamassa lähes 2000 kappaleeseen vuonna 2013. Tätä kehitystä ei voida pitää positiivisena, sillä lisääntyvä turvapaikanhakijoiden maahantulo väistämättä lisää maamme julkistaloudelle koituvia kustannuksia sekä kuormittaa maamme jo nykyisellään toimimatonta kotouttamispolitiikkaa.

Kansainvälistä suojelua saaneiden henkilöiden keskuudessa pitkäaikaistyöttömyys sekä tästä johtuva sosiaalinen syrjäytyneisyys on valitettavan yleistä. Tämä korostuu erityisesti niillä ihmisillä, jotka ovat tulleet Suomeen hakemaan turvapaikkaa maailman kriisipesäkkeistä, kuten Afrikasta ja Lähi-idästä. Turvapaikanhakijoille myönnettävistä huomattavista rahallisista etuisuuksista ja julkisesti kustannetuista vuokra-asunnoista olisi siirryttävä ruoka- ja vaatekuponkeihin sekä pyrittävä majoittamaan heidät ensisijaisesti kodittomille henkilöille tarjottuja majoitusolosuhteita vastaaviin tiloihin. Suomen olisi tähdättävä kokonaisvaltaisesti aktiivisempaan maahanmuuttopolitiikkaan, jossa siirtolaisuuden määrä olisi nykyistä pienempää ja laatu parempaa. Turvapaikkapolitiikan osalta tämä tarkoittaa myönteisten turvapaikkapäätösten määrän saamista tuntuvaan laskuun.

Suomeen tällä hetkellä tulevista turvapaikanhakijoista useita kymmeniä prosentteja on sellaisia, joilla on samanaikaisesti turvapaikkahakemus käsittelyssä useammassa EU-maassa, ja heillä on lisäksi mahdollisesti jo hyväksytty oleskelulupa jossain Euroopan valtiossa. Oleskeluluvan saanti EU-maassa johtaa siihen, että kyseisen henkilön sormenjälkitiedot poistuvat Eurodac-tietokannasta. Myönnetty oleskelulupa yhteisön jäsenmaassa antaa näille henkilöille mahdollisuuden matkustaa Suomeen ja esittää uusi turvapaikkahakemus. Suomen poliisilla ei ole tällöin enää käytännössä keinoja verifioida, onko henkilö aikaisemmin esiintynyt jossain muussa EU-maassa turvapaikanhakijana, jos hän kiistää tämän. Eräillä EU-mailla, kuten Espanjalla, Italialla ja Kreikalla, on tapana kiertää EU:n vastuunmäärittämisasetusta (Dublin II) rekisteröimällä turvapaikanhakijoita laittomina siirtolaisina, jolloin näiden ihmisten rekisteröintitiedot voidaan suoraan poistaa Eurodac-tietokannasta. Etelä-Euroopan maissa on myös ollut julkilausumattomana periaatteena antaa lyhytkestoisia oleskelulupia turvapaikanhakijoille ja jättää heidät vaille yhteiskunnan palveluita, mikä kannustaa näitä henkilöistä hakeutumaan muihin EU-maihin paremman elintason toivossa. Etelä-Euroopan maiden Dublin II-järjestelmän henkeä rikkovien käytäntöjen vuoksi Suomen ei tule missään oloissa suostua niin sanotusti turvapaikanhakijoiden taakanjakoon näiden maiden kanssa. Maamme hallituksen olisi pikemminkin vaadittava Kreikkaa, Espanjaa ja Italiaa parantamaan turvapaikkaprosessiensa tehokkuutta, jotta palautusmekanismien tehokkuus tulisi varmistetuksi. Italian Lampedusan ja Maltan alueilla esiintyviin turvapaikanhakijoita täynnä olevien laivojen maihinnousuihin voitaisiin puuttua asettamalla ihmissalakuljettajat poikkeuksetta kansainvälisen etsintäkuulutuksen alaisiksi, jolloin heidät voitaisiin pidättää paikan päällä lähinnä Libyan rannikkokaupungeissa. Turvapaikanhakijalaivojen saattaminen Välimereltä Eurooppaan ei ole kestävä ratkaisu, vaan ongelmaan on puututtava estämällä turvapaikanhakijoita täynnä olevien alusten lähtö Pohjois-Afrikan satamista.

Myönteisten turvapaikkapäätösten määrä ei yksin riitä kuvaamaan sitä haastetta, mitä kansainvälistä suojelua saaneiden henkilöiden kotouttamisesta aiheutuu. Jos myönteisten turvapaikkastatuksen saaneen henkilön perhe on perustettu jo ennen maahantuloa, on hänellä Suomen ulkomaalaislaissa taattu oikeus hakea perheenyhdistämistä. Monet Euroopan maat ovat asettaneet ulkomaalaisen perheenyhdistämisen ehdoksi riittävän toimeentulon, asuntovaatimuksen, puolisoiden ikärajan, integraatiovalmiuksien osoittamisen sekä useamman vuoden oleskelun maassa. Ainoastaan varsinaisen pakolaisstatuksen saaneiden henkilöiden tapauksessa tehdään näistä perheenyhdistämiskriteereistä poikkeus muun muassa Saksassa, Hollannissa ja Tanskassa. EU:n perheenyhdistämisdirektiivi sallisi Suomelle paljon enemmän lainsäädännöllistä liikkumatilaa ulkomaalaisten perheenyhdistämisissä kuin hallitus on julkisissa esityksissään ollut valmis myöntämään.

Sisäministeriön keväällä 2012 julkistaman perheenyhdistämisselvityksen sisältö painotti humanitaarisia tekijöitä sisäisen turvallisuuden sekä maahanmuuton kontrolloinnin sijasta. Toimeentulovaatimuksen ulottaminen toissijaista suojelua saaneiden henkilöiden perheenyhdistämisiin, asuntoedellytys tai asumisaikavaatimus ei tämän selvityksen mukaan ole mahdollista toteuttaa rikkomatta kansainvälisiä sopimuksia ja aiheuttamatta hallinto-oikeuksille vaikeuksia. Tämän selonteon sisältö ei kuitenkaan useiden Länsi-Euroopan maiden perheenyhdistämiskäytäntöjen lähemmän tarkastelun jälkeen tunnu uskottavalta, sillä näissä maissa riittävien resurssien osoittaminen perheenyhdistämisen ehtona on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ainoastaan Ruotsin perheenyhdistämispolitiikan voidaan katsoa vastaavan Suomen käytäntöjä. Ruotsia ei kuitenkaan voida pitää ulkomaalaislinjaustensa puolesta esimerkillisenä maana, sillä tutkimusten mukaan Ruotsi on yksi OECD-maiden huonoimmista maahanmuuttajien kotouttajista. Selityksenä tälle voidaan pitkälti pitää Ruotsin korostetun avointa maahanmuuttopolitiikkaa sekä ulkomaalaisten kannustamista elintapoihin, jotka vastaavat heidän alkuperämaidensa käytäntöjä. Hallitus ei sisäministeriön selvityksen mukaan ole ollut edes valmis tuomaan esitystä eduskuntaan toimeentulovaatimuksen ulottamisesta humanitaarista suojelua saaneiden yksilöiden perheenyhdistämisiin. Ulkomaalaisten uskottavan integraatioprosessin takaamiseksi hallituksen olisi ensi sijassa aloitettava ulkomaalaislain kokonaisuudistus eduskunnan hallintovaliokunnan vuonna 2011 julkaisemien perheenyhdistämistä tiukentavien ehdotusten mukaisesti. Nykyinen käytäntö tuoda kansainvälistä suojelua saaneiden henkilöiden perheenjäseniä Suomeen yhä enenevässä määrin sosiaali- ja terveyssektorimme elätettäväksi ei voida millään muotoa pitää tarkoituksenmukaisena.

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden maasta poistaminen pitäisi toteuttaa nykyistä huomattavasti tehokkaammin. On esiintynyt tapauksia, joissa käännytettävä turvapaikanhakija on aggressiivisella käytöksellään saanut estettyä paluulentonsa, ja hänelle on eräissä tapauksissa myönnetty jopa ulkomaalaislain 51 §:n perusteella oleskelulupa maasta poistumisen estymisen johdosta. Kyseisestä pykälästä onkin tulossa huomattava perusteettoman maahanmuuton väylä, sillä julkisuudessa olleiden tietojen mukaan jopa 700 ihmistä lähinnä Afganistanista, Somaliasta, Irakista ja Iranista saa jäädä maahan, koska he eivät ole suostuvaisia poistumaan Suomesta. Tämä käytäntö murentaa ulkomaalaislainsäädäntömme uskottavuutta sekä vähentää suomalaisten kokemaa hyväksyntää harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden maasta poistamisessa ei pidä tehdä poikkeuksia, vaan karkotettavaksi määrätty henkilö on pidettävä valvotussa tilassa siihen asti, kunnes karkotus voidaan saattaa toimitetuksi. Karkotuspäätöksiä koskevaan valitusoikeuteen on tehtävä tuntuvia rajauksia nykyiseen oikeuskäytäntöön nähden. Varsinkaan perheside ei voi yksinään olla peruste oleskeluun Suomessa. Myös yhteiskunnan tarjoamat etuudet on evättävä henkilöiltä, jotka vastustavat maasta poistumista. Suomen on pyrittävä lisäksi saamaan solmituksi palautussopimuksia turvapaikanhakijoiden yleisimpien lähtömaiden kanssa. Niiden henkilöiden tapauksessa, jotka saavat kansainvälisestä suojelua Suomessa, mutta tekevät vakavia tai toistuvia rikoksia tai lomailevat lähtömaissaan, tulee karkottaa ja heidän oleskelulupansa peruuttaa. Turvapaikkapolitiikassa olisi myös syytä kehittää maastamuuton mekanismeja, jolloin turvapaikanhakijan lähtömaan olojen rauhoittuminen johtaisi hänen paluuseen kotimaahansa. Vapaaehtoisen paluun järjestelmää olisikin kehitettävä nykyisestä siten, että maastamuutto olisi myönteisen turvapaikkapäätöksen saaneille henkilöille nykyistä houkuttelevampi vaihtoehto.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallituksella valmiutta turvapaikkapolitiikan hallittavuuden parantamiseksi muuttaa turvapaikanhakijoiden etuisuus- ja majoituskäytäntöjä, edistää EU-tasolla vastuumäärittämisasetuksen noudattamista yhteisön jäsenmaissa sekä meriteitse tapahtuvan ihmissalakuljetuksen kitkemistä, saattaa perheenyhdistämiskäytännöt muuta Länsi-Eurooppaa vastaavaksi ja tehostaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden maasta poistumista sekä kannustaa turvapaikanhakijoita palaamaan lähtömaihinsa?

Helsingissä 22 päivänä lokakuuta 2013
Olli Immonen /ps