Takaisin pääsivulle

14 maaliskuu
2017

Kansallismielisyyden oppitunti ministeri Orpolle

Monen suomalaisen suu loksahti auki ihmetyksestä, kun kokoomuksen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Petteri Orpo totesi puheessaan sotaveteraaniviikon avauksessa Eurassa viime lauantaina seuraavaa:

”Elämme aikaa, jossa kansainvälisyyttä, avoimuutta ja liberaalia demokratiaa haastetaan enemmän kuin aikoihin. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole lainkaan huolissani voimistuneesta kansallismielisyyttä korostavasta liikehdinnästä ja protektionismista. Sellaisesta ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.”

Tällä lausahduksellaan entisen ”koti, uskonto ja isänmaa” -puolueen ministeri antoi itsestään monille varsin tietämättömän kuvan. Joko hän ei ole ymmärtänyt kansallismielisyyden (ts. nationalismi) perusajatusta ja kyseisen aatteen saavutuksia historiassa, tai sitten hän vannoutuneena EU-federalistina pyrkii tarkoituksella mustamaalaamaan Euroopassa uudelleen nousevaa kansallismielisyyttä, joka korostaa ajatusta itsenäisten kansakuntien Euroopasta.

Kansallismielisyys ja kansallisvaltioiden synty

Vuoden 1789 vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa yhteisenä tavoitteena oli tasa-arvoisten ja vapaiden kansalaisten kansakunta. Suurin piirtein noista ajoista lähtien kansallismielisyys on ollut ihmiskunnan ja sen edistysmielisten voimien yksi tärkeimmistä aatteista. Kansallismielisyys on ollut ennen kaikkea suuri vapausaate, kun kansat, joita aiemmin sorrettiin, ryhtyivät taistelemaan oman itsemääräämisoikeutensa puolesta. Kansallismielisyydessä kiteytyi ajatus siitä, että jokaisella kansalla on oltava oikeus olemassaoloon ja itsensä hallitsemiseen.

Kansat voidaan puolestaan nähdä eräänlaisina ihmiskunnan historian perusyksikköinä. Ne ovat muotoutuneet tietyssä fyysisessä ympäristössä hiljalleen kehittyneen elämäntavan myötä, mikä ilmenee muun muassa kansojen tavoissa, uskomuksissa ja kielessä.

Renessanssin ja uskonpuhdistuksen aikana hahmottuneita ja 1600-luvun puolivälissä vakiintuneita kansallisvaltioita voidaan pitää keskeisimpinä Euroopan kukoistuksen mahdollistajina. Euroopassa ymmärrettiin, että kansallisvaltioiden kaltaisissa yhteisöissä pystytään parhaiten ajamaan oman kansan etuja sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Ymmärrettiin myös, että Euroopan kansallisvaltioiden kukoistus koituisi lopulta koko mantereen yhteiseksi hyväksi.

Vuodesta 1830 alkaen ajatus Euroopasta harmonisena kansallisvaltioiden liittona näyttäytyi yhä suositumpana. Kansat ja valtiojohtajat halusivat pitää kiinni omasta haaveestaan, Euroopasta, joka toimisi tasapainon ja harmonian tuottajana eri kansojen välille.

Myöhemmin vuosien 1847–1848 aikana yhä useammat eurooppalaiset alkoivat kuitenkin hahmotella ajatusta Euroopan Yhdysvalloista. Tällaisia henkilöitä olivat muun muassa ranskalainen Vésinet, skottilainen Charles McKay, ranskalainen Henri Feugueray ja italialainen Carlo Cattaneo. 1860-luvulla Pierre-Joseph Proudhon esitti ensimmäisen systemaattisen tulkinnan siitä, minkälainen federatiivinen Euroopan liittovaltio voisi olla.

Taistelua Euroopan kehittämisestä on käyty pääasiassa itsenäisten kansakuntien Eurooppa -vision ja federalistisen vision välillä. Itsenäisten kansakuntien Eurooppa -vision pohjalle muodostettavaa Eurooppaa kannattivat muun muassa Robert Schuman, Konrad Adenauer ja Alcide de Gasperi. He halusivat viedä eteenpäin ajatusta itsenäisistä valtioista muodostuvasta rauhaisasta ja vakaasta Euroopasta, jossa maiden väliset rajat olisivat avoimia ja kaupankäynti vapaata. Federalistisen Euroopan kannattajia olivat puolestaan Jean Monnet, Jacques Delors ja François Mitterrand, jotka näkivät, että Eurooppaan tulisi rakentaa suorastaan despoottisessa asemassa oleva keskitetty valtio, joka korvaisi kansallisvaltiot. Kun tänä päivänä tarkastelemme EU:ta kokonaisuutena, voimme nähdä federalistisen unelman Euroopasta päässeen kehittymään jo varsin pitkälle. Federalistit ovat kuitenkin saaneet itsenäisten kansakuntien Eurooppa -visiota kannattavista kansallismielisistä liikkeistä vastaansa todellisen haastajan. Voidaan todeta, että federalistien lähtölaskenta on alkanut.

Kansallismielisyys sivistyksellisenä voimana ja yhteisöllisyyden lujittajana

Jos Ranskan vallankumouksen kansakunta-ajatusta voidaan kutsua poliittis-tavoitteelliseksi, sen rinnalle on syytä nostaa myös toinen, 1700-luvulla alkunsa saanut, historiaan ja kieleen kiinnittyvä kansakunta-ajatus. Se on peräisin saksalaisesta idealistisesta filosofiasta, ennen kaikkea Johann Gottfried von Herderiltä ja Georg Wilhelm Friedrich Hegeliltä. Tässä ajattelussa korostui kielen, kulttuurin, uskonnon ja yhteisesti koetun historian merkitys. Varsinkin kielessä ja kansanrunoudessa katsottiin ilmenevän kansan henki. Lisäksi he korostivat myös valtioita kansojen hengen ilmentyminä.

Suomessa samaa ajattelua toteutti 1800-luvulla kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellman. Snellman ja muut hänen hengenheimolaisensa tekivät töitä kansallistunteen ja kansallisen identiteetin vahvistamiseksi muun muassa panostamalla kansansivistykseen ja luomalla kirjallisuutta sekä nostamalla kysymyksen suomalaisuudesta keskiöön sen ajan yhteiskunnassa. Oleellisena osana tähän kuuluivat Suomen kansan historian kokoaminen yhteen, yhteisen kielen ja perinteiden pohjalta ponnistavan kulttuurin elinvoiman lisääminen sekä kansan sivistyksen ja itsetunnon vahvistaminen.

Teilaamalla kansallismielisyyden ja toteamalla, että ”kansallismielisyydestä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää”, Orpo asettaa kaiken edellä kuvaamani myönteisen historian kehityksen Suomessa ja muualla Euroopassa kyseenalaiseksi. Olisi varsin mielenkiintoista kuulla ministeri Orpon teoria kansallisvaltioiden ja yleisesti koko Euroopan kukoistukseen johtaneista tekijöistä.

Orpon ongelma

Monien muiden globalistien ja monikultturistien tavoin ministeri Orpo asettaa virheellisesti kansallismielisyyden ja kansainvälisyyden vastakkain, ikään kuin toinen toisensa poissulkeviksi asioiksi. Tässä asiassa Orpo on yksiselitteisesti väärässä.

Keskeinen ongelma tämän aikakauden Euroopassa ja muualla läntisessä maailmassa on se, että globalisaation ja monikulttuurisuuden kiihkeät kannattajat vyöryttävät eteenpäin täysin epätervettä käsitystä kansainvälisyydestä, jolla pyritään pyyhkäisemään kansallisuudet ja kansalliset arvot pois. Globalistien mielestä esimerkiksi meidän suomalaisten pitäisi opetella olemaan ensisijaisesti maailmankansalaisia eikä Suomen kansalaisia. Tätä taas terveellä tavalla kansainvälisesti ajatteleva kansallismielinen ei halua. Meidän suomalaisten ei tarvitse muuttua maailmankansalaisiksi, sillä suomalaisina olemme luonnollinen osa Eurooppaa ja muuta maailmaa. Eurooppa on aina ollut kansakuntien tilkkutäkki ja sellaisena kansallismieliset haluavat sen myös säilyttää.

Kansallismieliset kokevat, että epäterve globalismi ja monikultturismi pyrkivät pitkällä tähtäimellä kadottamaan erilaisuuden maailmasta ja muokkaamaan kansakunnat yhtenäiseksi harmaaksi massaksi, jossa atomisoituneet yksilöt hakevat identiteettinsä kulutuskulttuurin ja kaupallisten brändien statussymbolien kautta. Kansallismielisten mielestä terve kansainvälisyys on puolestaan tasa-arvoisten kansakuntien välistä globaalia kanssakäymistä kulttuurisesti monimuotoisessa maailmassa, ei kansojen ja kulttuurien järjestelmällistä sekoittamista ja yhdenmukaistamista. Kansojen luonnolliset erot ja erityispiirteet on pyrittävä säilyttämään.

Kansallismielisyyden perustan muodostavat omien juurien tiedostaminen ja niiden vaaliminen. Omien juurien tiedostaminen on myös edellytys muiden kansojen ymmärtämiselle ja kunnioittamiselle. Vain rakkaudesta ja kunnioituksesta omaa kansaa kohtaan voi syntyä kunnioitus muita kansoja kohtaan. Oman kansamme vapauden, itsemääräämisoikeuden ja kansallisen riippumattomuuden puolustaminen on erottamattomassa yhteydessä siihen, miten suhtaudumme toisten kansojen kansalliseen vapauteen eri puolilla maailmaa. Olla kansallismielinen, asettaa velvoitteen tunnustaa myös muiden kansojen oikeus niiden olemassaoloon. Kaiken tämän edellä kuvatun pohjalta rakentuu vahva perusta kansojen väliselle terveelle vuoropuhelulle ja yhteistyölle eli kansainvälisyydelle.

Euroopassa nykyisin käynnissä oleva kansallisvaltioiden alasajo ja asteittainen siirtyminen ylikansalliseen päätöksentekojärjestelmään on murentanut merkittävällä tavalla kansojen itsemääräämisoikeutta eli oikeutta hallita itseään. Kansallisten etujen ajaminen kansalaisten toimesta omassa valtiossaan on tehty EU-järjestelmän puitteissa lähes mahdottomaksi. EU-maiden kansalaisista on tullut ylikansallisen päätöksentekojärjestelmän alamaisia. Juuri tästä syystä kansallismieliset näkevät EU:n edustavan epätervettä kansainvälisyyttä.

Euroopan ja kansainvälisyyden uusi suunta

Kannatan Kansakuntien Eurooppa -ajattelumallia, jossa jokaisella kansalla on valtiollisista olosuhteista riippuen oikeus joko valtiolliseen itsenäisyyteen tai sisäiseen itsemääräämisoikeuteen. Kansakuntien Euroopassa itsenäiset kansat ja kansallisvaltiot harjoittavat vapaaehtoisuuteen pohjautuvaa rauhanomaista yhteistyötä keskenään. Kansakuntien Euroopan malli rakentuu itsemääräämisoikeutensa säilyttävien valtioiden varaan, ja sen jäsenvaltiot säilyttävät neutraaliutensa sekä kansallisen budjettivaltansa.

Euroopan valtioiden suvereeniuden kunnioittamisen ohella kansakuntien Eurooppa tunnustaa eurooppalaisten kansakuntien historialliset ja kulttuuriset juuret. Oman kielellisen ja kulttuurillisen perimän rajoittamaton vaaliminen nähdään Kansakuntien Euroopassa ihmisarvoisen ja oikeudenmukaisen valtiollisen elämän tärkeimpänä elementtinä.

Kansallinen itsenäisyys tulee nähdä vastakkain nykyisen globalisaatiokehityksen kanssa, joka imee voimansa pääasiassa yhdysvaltalaisesta kulttuuri-imperialismista. Eurooppa on nähtävä muista maanosista riippumattomana omana sivilisaationaan, joka on yhteen sovittamaton muiden kilpailevien sivilisaatioiden kanssa. Tervehenkinen ja vapaaehtoisuuteen perustuva vuorovaikutus sivilisaatioiden välillä on hyväksyttävää, mutta niitä ei saa pyrkiä pakonomaisesta sulauttamaan toisiinsa, koska siitä seuraa väistämättä konflikti. Tämän vuoksi Kansakuntien Euroopalla on oltava puhtaasti eurooppalaiset rajat.

Kuten aiemmin historiassa, kansallismielisyys tulee olemaan myös tulevaisuudessa se suuri vapausaate, joka vapauttaa Euroopan kansat ulkopuoliselta ja ylikansalliselta sorrolta. Tästä syystä EU-liittovaltion kannattajat ja muut internationalistit pyrkivät Orpon tavoin tällä hetkellä mustamaalaamaan kansallismielisyyttä ja kansallismielisyyden kannattajia ja yrittävät kaikin keinoin kitkeä historiallisen vapausaatteen Euroopasta. Kansallismielisten on voitettava jälleen Eurooppa takaisin kansoille.

 

Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Suomen Sisu ry:n puheenjohtaja