Takaisin pääsivulle

31 maaliskuu
2014

Kansakuntien Eurooppa korvaa romahtavan Euroopan unionin

Euroopan unioni myytiin suomalaisille paitsi suurin toivein, myös suorastaan valheellisin lupauksin. EU:iin liittymistä koskevan kansanäänestyksen alla vuonna 1994 konsensuspoliitikot kilpaa julistivat, ettei yhteisöjäsenyys tarkoita esimerkiksi omasta valuutastamme luopumista tai kaiken kattavan sosiaaliturvajärjestelmämme yhdenmukaistamista ja avaamista rajoituksetta muiden EU-maiden kansalaisille. Suomen lähes kahdenkymmenen vuoden EU-jäsenyyden kokemuksen perusteella voidaan perustellusti väittää, että kaikki nämä järjestelmäpoliitikkojen antamat vakuuttelut perustuivat joko suomalaisten tarkoitukselliseen harhauttamiseen tai suoranaiseen petokseen. Oman valuuttamme menettämisen lisäksi olemme joutuneet rahoittamaan euroalueen kriisimaita tähtitieteellisillä summilla. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustaa taas ovat hiljalleen nakertaneet EU:n köyhimmistä jäsenmaista Suomeen tulevat terveys- ja sosiaalitukituristit.

Suomen kansan itsemääräämisoikeus on niin suuri arvo, että sitä on puolustettava sortumatta sinisilmäisyyteen ja turhiin toiveisiin. Euroopan integraation tavoitteena on ollut sen historian alusta lähtien luoda keskusjohtoinen ja epädemokraattinen valtio. Sen vuoksi demokraattisen ja Euroopan kansojen eroja kunnioittavan Euroopan luominen on mahdollista vain luopumalla nykyisestä integraation mallista ja aloittamalla alusta uuden Kansakuntien Euroopan rakentaminen.

Eurooppa on paljon enemmän kuin vain EU

Nykyaikana Euroopan unioni on pyrkinyt monopolisoimaan Euroopan käsitteen ja yksinoikeudella tulkitsemaan ja hyödyntämään eurooppalaisuutta. EU:sta onkin pyritty luomaan mielikuvilla jotain sellaista mitä se ei selvästikään ole. Kylmän sodan ajan jälkeen EU edusti jotain hienoa ja ennen kokematonta kaukomailta. Se edusti myönteisiä mielikuvia, kuten ranskalaista ruokakulttuuria, brittiläistä musiikkia, saksalaisia autoja ja Italian jalkapallokatsomojen intohimoa. Suomi tuntui monesta silloin syrjäiseltä maailmankolkalta, jolle EU oli ainoa mahdollinen keino tuoda kansainvälisiä yhteyksiä. Maamme kansainvälisyyspoliitikoiden vankkumaton päämäärä oli 1990-luvun alussa päästä eroon heidän ankeaksi kokemastaan ”Impivaara-Suomesta ” edistämällä valtiomme monikulttuurisuuskehitystä EU-jäsenyyden avulla. Tällä tavoin hallitsevat luokat halusivat tehdä Suomesta aidosti kansainvälisen maan, jossa eliittiä häiritsevät kansalliset erityispiirteet voitaisiin hävittää sulauttamalla ne globaaliin harmaaseen massakulttuuriin.

Tuntemamme ihanteellinen Eurooppa on kuitenkin syntynyt juuri kansojensa alkuperäisestä monimuotoisuudesta ammentaen. Oma synnyinmaamme, äidinkielemme ja kulttuuritaustamme ovat tärkeä osa identiteettiämme ja meidän tulee olla niistä ylpeitä. Se, että olemme löytäneet Eurooppaa kiertäessämme hyviä puolia monista eri Euroopan maista ja alueista, ei tarkoita sitä, että kaikkien eurooppalaisten maiden ja kansojen tulisi mukautua samaan muottiin saman valtion osina. Päinvastoin, sillä silloin ne eivät olisi enää samoja maita ja alueita, joiden erityispiirteitä opimme arvostamaan.

Kansallinen ajattelu on edelleen merkittävä sosiaalisten ja kulttuuristen prosessien konteksti, vaikka EU-eliitti on pyrkinyt sitä kaikin keinoin murentamaan. Euroopan eri kansat muodostavat muista ihmisyhteisöistä erotettavissa olevia kokonaisuuksia, joille on historian saatossa syntynyt kansallinen tietoisuus eli identiteetti. Vahva kansallinen identiteetti on kansoja koossapitävä voima, joka on lujittanut yhteisöllisyyttä ja pitänyt yllä yhteen hiileen puhaltamisen henkeä. Kansallisella identiteetillä on ratkaiseva rooli kansan kohtalon ohjaajana. Siksi kansallisen identiteetin merkityksen hämärryttämisellä on ollut keskeinen rooli eliitin kansallisuusajattelun hävittämismissiossa.

Yhteisvaluutta ja syventynyt integraatio vaarantaneet Euroopan vakauden

Vuosia kestänyt eurokriisi on asettanut 1950-luvulla alkaneen, lopulta liittovaltioon tähtäävän, integraation kyseenalaiseksi. Vuonna 1957 talousnobelisti James Meade selvitti mitä eurooppalaisen integraation tie pitää sisällään: talous- ja rahapoliittisen vallan siirtäminen valtioilta ylikansalliselle taholle, joka käytännössä käyttäisi useiden jäsenvaltioiden perustuslain mukaan maan hallitukselle kuuluvaa valtaa. Tällä hetkellä itsenäisen valtion tärkeintä valtaoikeutta, talouspoliittista (budjetti-) valtaa, ollaan asteittain siirtämässä jäsenvaltioilta unionille.

Suomen rahapoliittinen valta siirrettiin valheiden, ja kenties jopa rikollisin keinoin, Euroopan keskuspankille vuonna 1999 Suomen astuttua EMU:n kolmanteen vaiheeseen. Sitä ennen Suomi oli samanlaisin keinoin liitetty Euroopan unioniin. Julkaisussaan ”Kymmenen polkua populismiin” (8/2013) EU-kansanäänestyksen aikaan Helsingin Sanomissa toimittajana työskennellyt Johanna Korhonen kertoo kuinka toimittajia ohjeistettiin kirjoittamaan EU:sta vain positiiviseen sävyyn. Korhosen ja hänen työtoveriensa yritykset tuoda Helsingin Sanomissa esiin EU-jäsenyyden todelliset seuraukset – merkittävimpänä sitoutuminen talous- ja rahaliitto EMU:un – estettiin tylysti ja journalistietiikkaa loukaten. Kansanäänestyksen tuloksen ollessa melko niukalla 56,9 prosentin enemmistöllä liittymisen kannalla, ei kansan mielipidettä uskallettu kysyä enää EMU:n kolmannen vaiheen, eli euroon liittymisen yhteydessä.

On myös huomionarvoista, että niin EU:hun kuin euroonkin liittymisen aikaan Suomen rahayksikkö oli perustuslain mukaan markka. Uusi EU:a varten muotoiltu perustuslaki astui voimaan vasta maaliskuussa 2000, kun hallitus oli jo vuosia aiemmin omatoimisesti luvannut eurokraateille liittää Suomen euroon. Eduskunta ei 17.4.1998 (VNT 1/1998) tosiasiallisesti äänestänyt liittymisestä euroalueeseen, vaan kyseessä oli ainoastaan hallituksen tiedonanto, jonka silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö eduskunnalle esitteli. Yksittäisten kansanedustajien lisäksi myös useissa valiokuntamietinnöissä oli EU:hun liityttäessä edellytetty erillistä hallituksen esitystä euroon liittymisestä. Lopulta sen enempää kansa kuin eduskuntakaan ei siis päässyt asianmukaisesti päättämään euroon liittymisestä.

On suuri vaara, että eurokriisin ja siitä seuraavien korjaustoimenpiteiden vuoksi EU-jäsenmaiden keskinäinen luottamus ja taloudellinen moraali romuttuvat pysyvästi. Talousnobelisti Robert Mundellin vuonna 1961 esittämässä optimaalisen valuutta-alueen teoriassa tärkeimpiä kriteerejä on työvoiman vapaa liikkuvuus. Vaikka tätä usein korostetaankin EU:n päätöksenteossa, ei todellista vapaata liikkuvuutta ole Euroopassa mahdollista saavuttaa kieli- ja kulttuurieroista johtuen. Vapaan liikkuvuuden puutetta olisi mahdollista kompensoida työmarkkinoiden joustavuudella, mikä kuitenkin käytännössä tarkoittaisi palkkojen alentamista eli sisäistä devalvaatiota.

Nykyisten kriisimaiden tavoin Suomi yritti 90-luvun lamasta selvitä sisäisellä devalvaatiolla.  Sisäisen devalvaation epäonnistuttua luovuttiin kiinteästä valuuttakurssista ja annettiin markan kellua. Kelluvaa valuuttaa tarvitsisivat tällä hetkellä myös euroalueen kriisimaat. Kriisimaiden valuutat on kuitenkin eurojäsenyyden kautta sidottu alueen vahvimman kansantalouden, Saksan, valuuttaan. Kriisimailla on euroalueen jäsenenä kolme vaihtoehtoa: 1) säilyttää nykyinen elintaso muista maista saatavilla tulonsiirroilla, 2) alentaa elintasoa, 3) muuttaa muualle. Koska ammattiyhdistysliike estää käytännössä useimmissa Euroopan maissa palkkojen alentamispyrkimykset, on kriisimaissa päädytty seuraaviin väistämättömiin keinoihin eli tukipakettien anomiseen ja maastamuuttoon. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka vain äidinkieltään ja kenties englantia osaava kykenee työllistymään vieraskielisessä euromaassa – kielen oppiminen kun on huomattavasti hitaampaa kuin talouden suhdannevaihtelut.

Euroalueen epäoptimaalisuuksista aiheutuvia ongelmia yritetään tällä hetkellä lievittää pankkiunionilla ja jäsenmaiden välisillä tulonsiirroilla, joita varten on perustettu mm. ERVV ja EVM. Koska eurokriisi on valuutta-alueen epäoptimaalisuuksista johtuva rakenteellinen kriisi, ei se kuitenkaan tule ratkeamaan näillä eurokraattien toivomilla keinoilla. Euroalueen kasassa pitäminen edellyttää väistämättä jatkuvia tulonsiirtoja vahvemmista jäsenmaista heikompiin jäsenmaihin, ja tässä kehityksessä Suomi tulee jatkossakin olemaan maksajan roolissa. Suomen itsenäisyyden pelastamiseksi ainoa vaihtoehto on irrota yhteisvaluutan kahleista ja erota eurosta.

Kansallisvaltiota tarvitaan yhä

Euroopan unionin kehittämiselle liittovaltioksi on haettu perusteluja Pohjois-Amerikan jo olemassa olevista Yhdysvalloista. Vertaus ontuu, sillä Yhdysvallat oli perustaltaan hyvin yhdenmukainen maa. Sen perustan loivat pääosin englanninkieliset, protestanttiset uudisasukkaat, joiden varaan Amerikan Yhdysvaltojen yhteiskunnalliset instituutiot rakentuivat. Yhdysvaltojen väestön nykyinen ennennäkemätön demografinen ja sosiokulttuurinen käänne eurooppalaisperäisten ihmisten dominoivasta maasta kohti mitä erilaisimpien vähemmistöjen välistä konfliktipesäkettä asettaa kuitenkin lähitulevaisuudessa USA:n koko valtiollisen yhtenäisyyden vaakalaudalle. EU:n vertaaminen Kiinaan on myös ontuvaa, sillä Kiina on lukuisista vähemmistöistään huolimatta väestöltään hyvin yhtenäinen ja mandariinikiinan kieli auttaa alueellisten murteiden ja kielten puhujia ymmärtämään toisiaan. Euroopan unioni puolestaan koostuu lukuisista eri kansoista ja kieliryhmistä, joiden historia ja maantieteelliset erityisolosuhteet ovat muovanneet ne toisistaan eroaviksi.

Kansallisvaltiolle ei edelleenkään ole kelvollista kilpailijaa maailmanpoliittisessa järjestelmässä. Oma kansallisvaltio on myös suomalaisille paras mahdollinen edunvalvoja nykyisessäkin globalisoituvassa maailmassa, jossa kaupankäynnin ja muun kanssakäymisen raja-aidat madaltuvat. Kansaa edustavan valtion kannattaa kansainvälisessä järjestelmässä minimoida mahdollisuudet joutua sidotuksi päätöksiin, jotka ovat valtiolle ja sen kansalaisille epäedullisia. Siksi ylikansallinen federalismi on pahasta.

Kaikkien Euroopan kansojen erityisluonnetta on kunnioitettava. Kansojen monimuotoisuudesta aiemmin voimansa ammentaneiden Euroopan kansallisvaltioiden yhdistäminen ylikansallisen eurooppalaisen valtion alaisuuteen merkitsisi kansakuntien sulautumista yhtenäiseksi massaksi. Tällöin Euroopasta muodostuisi samanlainen eri kansojen hautausmaa kuin Neuvostoliitto oli.

Eurooppalainen yhteistyö tarvitsee toimiakseen kansojen hyväksynnän. Siksi pelkkä poliittisen eliitin tahto ei riitä, vaan tarvitaan muun muassa lisää suoria sitovia kansanäänestyksiä. Eurooppalainen yhteistyö ilman kansalaisten laajaa hyväksyntää ei ole kestävää.

Nykymuotoisen liittovaltiota kohti kehittyvän Euroopan unionin kunniaksi on väärin perustein annettu kunnia maanosamme vuosikymmeniä kestäneestä rauhasta. Rauhantilan ovat luoneet itsenäisten valtioiden välisen yhteistyön ja kaupankäynnin varaan rakentuneet Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Euroopan talousyhteisö ja Euroopan yhteisö. Sen sijaan Euroopan unionin mukanaan tuoma liittovaltiokehitys tuntuu tuovan mukanaan vain levottomuutta ja kasvattavan kansojen välistä epäluottamusta.

Rauhaa maanosassamme ei takaa se, että EU poistaa brutaalisti valtionrajat. Silloin konfliktit vain siirtyvät EU-imperiumin sisälle. Jo nyt on ollut helposti havaittavissa, kuinka eurokriisiin sisältyvät EU-jäsenvaltioiden intressit ja lähtökohdat ovat laittaneet Euroopan kansat toisiaan vastaan. Keskusjohtoisessa EU-imperiumissa kansat, niiden kielet ja kulttuurit sekä niistä seuraavat erilaiset intressit olisivat yhä poliittinen todellisuus, jota voisi hallita harjoittamalla vain Rooman valtakunnan ajalta tuttua hajota ja hallitse -taktiikkaa. Eurokriisin kokemusten pohjalta on helposti nähtävissä, missä asemassa Suomi olisi osana kyseistä taktiikkaa.

Keskusjohtoinen ja pakkobyrokraattinen EU-valtio ei ole yhteen sovitettavissa suomalaisen kansanvallan kanssa, sillä aitoa demokratiaa ei voida harjoittaa loukkaamalla yhteiskunnan ylintä auktoriteettia eli kansan tahtoa. Kansan tahdon loukkaaminen voi johtaa liian hajanaiseen valtiokokonaisuuteen ja synnyttää siten haitallista separatismia.

Eurooppalaisessa yhteistyössä palattava taaksepäin

David Cameronin puhe tammikuussa 2013 aloitti keskustelun EU:n olemassaolon syistä ja hyödyistä sekä EU-järjestelmän demokraattisuudesta. On tärkeää huomata, että ne hyödyt, jotka usein liitetään Euroopan unionin ansioiksi, kuten vapaakauppa ja ihmisten vapaa liikkuvuus, on jo saavutettu vuonna 1994 voimaan astuneella sopimuksella Euroopan talousalueesta (ETA). Euroopan unionin purkaminen tai sen voimakas muuttaminen avaisi mahdollisuuden uudelle eurooppalaiselle vapaakauppaan ja jäsenmaiden yhdenvertaisuuteen perustuvalle järjestölle. Luontevinta tämä järjestö olisi toteuttaa yhdistämällä ETA ja EFTA.

Britanniassa yli puolet kansasta kannattaa EU:sta irtautumista, ja näistä suuri osa EFTA:an takaisin liittymistä. Mikäli Britannia päättää erota EU:sta ja liittyä EFTA:an, olisi Suomellekin luontevaa seurata samaa kehityskulkua. Cameronin pyrkimystä neuvotella maansa EU-ehdot uusiksi täytyy pitää kuitenkin vain bluffina ja ajan peluuna, joka liittyy Britannian sisäpolitiikkaan sekä on riippuvainen konservatiivien epätodennäköisestä parlamenttivaalivoitosta vuonna 2015. Suomessa onkin turha pitää yllä illuusioita niin sanotusta cameronilaisesta käänteestä EU-suhteissamme, sillä maamme on yhteisössä täysin eri asemassa Britanniaan nähden. Britannia on jo tällä hetkellä pysyvästi integraation ulkokehällä, eikä sitä sido Suomea kuristavat euroalueen yhteisvastuut, Schengen-määräykset tai EU:n oikeus- ja sisäasioiden velvoitteet. Britannia ei ole myöskään saanut miltään merkittävältä EU-jäsenmaalta tukea jäsenyysehtojensa reformointiin, mikä saattaa jo itsessään tehdä lopun koko Cameronin epätoivoisesta hankkeesta.

On myös tunnustettava se tosiasia, että Suomelle tärkeiden Pohjoismaiden valtioista sekä Ruotsi että Tanska ovat jättäytyneet euroalueen ulkopuolelle, eikä Tanskaa sido myöskään EU:n yhteinen oikeus- ja sisäasioiden politiikka. Näin muutkaan Pohjoismaat ovat tuskin halukkaita tai kykeneviä tarjoamaan Suomelle selustatukea valtaoikeuksien palauttamiselle Brysselistä takaisin Suomen kansalle.

Euroeliittiä ei kiinnosta uudistaa Euroopan unionia, sillä EU:n demokratiavajeesta on keskusteltu jo vuosikymmenet. Demokratia on kaukainen ihanne nykyisessä Euroopan unionissa, josta on koko ajan 1950-luvulta lähtien ollut tarkoitus luoda keskusjohtoinen valtio. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustajaisä Jean Monnet’n mukaan nimettyyn Monnet’n metodiin kuului, että Euroopan integraatiota edistetään demokratian ulkopuolella ja demokratia seuraa perässä, jos seuraa. Monnet’n mielestä keskusjohtoisen byrokratian piti yhdistää manner.

EU:n tuhkasta nousee Kansakuntien Eurooppa

Euroopan unionin perustavaa laatua olevan mädännäisyyden vuoksi se pitää kaataa, jotta tilalle voidaan rakentaa aidosti kansanvaltainen ja Euroopan kansojen eroja kunnioittava yhteisö, Kansakuntien Eurooppa. Vetoapua suomalaiset EU-vastaiset poliitikot voisivat saada tavoitteeseensa Euroopan kansallismielisiltä puolueilta, joista yksi merkittävimmistä on Ranskan kansallinen rintama, jonka puheenjohtaja Marine Le Pen on todennut kylmästi EU:n olevan korjaamaton ja sen romahtavan kuin Neuvostoliitto. Alankomaiden vapauspuoluetta johtava Geert Wilders on puolestaan todennut, että kansallisvaltioiden romuttamiseen pyrkivät eurokraatit kuuluvat menneisyyteen. Wildersin mukaan Eurooppa on väkivallattoman ja demokraattisen vallankumouksen kynnyksellä, eikä Euroopan unionille ole enää tarvetta. Wilders kokee EU:n hajottamisen olevan myös tärkeää kansallisen voiman lisäämiseksi.

Euroopan unionin tilalle rakennettava Kansakuntien Eurooppa perustuu itsenäisten valtioiden yhteistyölle. Kansakuntien Euroopan malli rakentuisi itsemääräämisoikeutensa säilyttävien valtioiden varaan, ja sen jäsenvaltiot säilyttävät neutraaliutensa sekä kansallisen budjettivaltansa. Euroopan valtioiden suvereeniuden kunnioittamisen ohella kansakuntien Eurooppa tunnustaa eurooppalaisten kansakuntien historialliset ja kulttuuriset juuret. Kansallinen itsenäisyys tulee nähdä vastakkain globalisaatiokehityksen kanssa, joka imee voimansa pitkälti yhdysvaltalaisesta kulttuuri-imperialismista. Eurooppa tulee nähdä muista maanosista riippumattomana omana sivilisaationaan, joka on yhteen sovittamaton muiden kilpailevien sivilisaatioiden kanssa. Tietynlainen vuorovaikutus sivilisaatioiden välillä on hyväksyttävää, mutta niiden pakonomaisesta toisiinsa sulauttamisesta seuraa väistämättä konflikti. Tämän vuoksi Kansakuntien Euroopalla tulee olla puhtaasti eurooppalaiset rajat, eikä esimerkiksi Turkin kaltaisilla mailla ole sijaa tässä kulttuurisessa arvoyhteisössä.

Suomalaisten täytyy uskoa parempaan kansalliseen tulevaisuuteen. Kansallisen yhtenäiskulttuurin perintönä meillä on varsin hyvin toimivat yhteiskunnalliset instituutiot, koulutettu väestö ja vahva kansanluonne. Suomen kansan olemassaolo tarvitsee edunvalvojakseen oman kansallisvaltion selvitäkseen kansainvälisen järjestelmän puristuksissa.

Suomi jakaa monia hyviä yhteisiä arvoja muiden Euroopan maiden kanssa, ja siksi eurooppalainen yhteistyö on tärkeää Suomen kannalta myös jatkossa. Kansakuntien Euroopan valtioilla voisi perusteellisesti olla Keskinäinen puolustusliitto, koska sivilisaatiomme turvallisuus on yhteinen. Sen sijaan Euroopan maiden yhteinen ulkopolitiikka ei ole geopoliittisista syistä mahdollista. Yhteisessä ulkopolitiikassa Eurooppa hajoaisi keskenään kinasteleviin kuppikuntiin, mikä ei ole kestävää. Euroopan eri osilla, Atlantin rannikolla, Välimeren alueella, Tonavan alueella, Itämeren alueella, on kaikilla omat ulkopoliittiset intressinsä ja suuntautumisensa, jotka eivät voi toteutua samassa muotissa. EU-nöyryytyksen aiheuttaman kansallisen itseluottamuksen takaisin saaminen on välttämätöntä Kansakuntien Euroopan rakentamiseksi. Eurooppa voi olla vahva vain, jos sen osat ovat vahvoja. Tämä edellyttää sitä, että Suomi tulevina vuosina harjoittaa sisäisesti ja maailmalla kansallisista eduista tinkimätöntä ja päämäärätietoista kansallismielistä politiikkaa.

Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu