Takaisin pääsivulle

13 helmikuu
2015

Isänmaallisen energiapolitiikan suuntaviivoja (osa 1)

Viime aikojen maailman tapahtumat ovat aiheuttaneet poliittista kuohuntaa ja samalla herätellyt keskustelua aiheesta, jota olisi pitänyt pohtia huolellisesti jo kauan aikaa sitten. Kansamme keskuudessa on enenevissä määrin alettu keskustella polttoaine-omavaraisuudesta, heräten tietoisuuteen asiantilan hauraudesta maassamme. Silti kyseinen aihe on jäänyt julkisessa keskustelussa liikaa taka-alalle, mikä myös osaltaan toimii esteenä sille, että minkäänlaiseen johdonmukaiseen ja keskitettyyn ongelmanratkaisuun päätettäisiin Suomessa ryhtyä. Ennen kaikkea aiheen esille nostaminen ja toimenpiteisiin ryhtyminen vaatisi voimakasta poliittista johtajuutta puoluejohtajilta, mikä on tämän päivän EU-Suomessa varsin harvinainen ilmiö.

Suomeen tuodaan vuosittain fossiilista energiaa peräti 8,5 miljardin euron edestä pääsääntöisesti yhdestä maasta. Tämä muodostaa näkymättömän riippuvuussuhteen ja on siten myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti varsin ongelmallista. Energiaomavaraisuutemme on vain 30 prosenttia. IEA:n (International Energy Agency) muutaman vuoden takaisen arvion mukaan Suomen suurin haaste onkin energiavarmuus eli tuontiriippuvuus ja riippuvuus yhdestä tuontimaasta. Suomessa olisi pyrittävä siirtymään tästä massiivisesta energiantuonnista kohti omavaraisuusasteen nostoa ja uusiutuvan ja hajautetusti tuotetun energian suurempaa käyttöä.

Esimerkkinä omavaraisuusasteen nousuun vaikuttavista tekijöistä voidaan mainita Suomen liikenteen energiantarve, joka olisi helposti tyydytettävissä kotimaisella uusiutuvalla energialla, työkoneiden ja liikenteen suhteen olisi saavutettavissa yliomavaraisuus pelkästään jätteistä ja metsäteollisuuden sivuvirroista ja lakkautettavien sellutehtaiden vapauttamasta raaka-materiaalista. Kaikkein vakuuttavimmin kyseisestä aiheesta on kirjoittanut Ari Lampinen kirjassaan Uusiutuvan liikenne-energian tiekartta.

Keskeisiä syitä energian omavaisuusasteen nostamiselle ovat muun muassa huoltovarmuuden turvaaminen kriisitilanteissa sekä maaseudun elävöittäminen syrjäseutujen voimakkaalla työllistämisellä: hajatuotanto on parasta aluepolitiikkaa. Se lisäisi työllisyyttä ja energiatulot jäisivät kiertämään kotimaahan. Kaikki päästövähennystavoitteetkin olisi helppo hoitaa, mutta siten, että niistä olisi valtavasti muitakin sivuetuja. Lisäksi energian, erityisesti öljyn, tuonti ulkomailta rasittaa Suomen kauppatasetta. Maamme tuleekin aktiivisesti pyrkiä energian tuontiriippuvuuden vähentämiseen. Teknologisia, luonnontieteellisiä tai taloudellisia esteitä tällaiseen Suomessa ei ole, vaan esteet ovat pääasiassa poliittisia, hallinnollisia, psykologisia ja energiakartellista johtuvia. Myös julkisen hallinnon tsaarinaikainen virkamiesvalta ja sen yhteen kietoutuminen vuorineuvosten ja heitä palvelevien lobbareiden kanssa toimii tarvittavia uudistuksia jarruttavana tekijänä. Esimerkiksi raakaöljypohjaisia polttoaineita on tuettu verotuksellisesti kotimaisia uusiutuvia polttoaineita vastaan vuodesta 1965 alkaen huolimatta lukuisista kansanedustajien tämän purkamiseksi tehdystä yli 80 aloitteesta. Ongelmavyyhti on siis varsin hankala.

Energiantuotannon omavaraisuusaste on saatava nostettua maksimaaliselle tasolle. Myös tuotantoketjun omistusasteen on oltava samaa luokkaa. Suuria energiakartelleja pienten kustannuksella suosivaa sääntelyä on purettava ja lupakäytäntöjä helpotettava esimerkiksi bioenergian tuotantoon liittyen. Energiakartellit ovat valitettavasti jo vuosikymmeniä pyrkineet turvaamaan omaa asemaansa estämällä vähäisetkin vaihtoehtoiset tuotannot pienvoimaloin lainsäädännöllisesti, mikä on ollut kuolinisku uusien innovaatioiden luomiselle, joista maamme vientiteollisuus on riippuvainen.

On totta, että se, joka hallitsee ihmisten välttämättömyyshyödykkeiden tuotantoa, jakelua ja omistussuhteita hallitsee suoraan kansakuntia. Se vallankäyttäjä, joka hallitsee energia- ja finanssivirtoja, logistiikkareittejä sekä kaasu- ja öljyputkia ja muita elämän perusedellytysten napanuoria omaa suoran kuristusotteen niitä käyttäviin ihmisiin. Nykymaailman valtapoliittisen shakkipelin konfliktit ja juonittelut päämäärineen eivät enää tähtää kokonaisten maiden valtaamiseen, vaan pienempien tukikohtien haltuunottoon ja hallussapitoon. Niistä käsin voidaan joko turvata tai tarvittaessa uhata varsinkin keskeisiä logistiikkareittejä. Siksi jokaisen kansakuntamme etuja ajavan on syytä pohtia, miten kaikkien elämän perusedellytysten tuotanto ja hallinta olisi mahdollista saada maksimaalisen itsehallinnolliseksi ja maassamme laajalle hajautetuksi, jotta yksikään ulkoinen tai sisäinen vallankäyttäjä ei pääsisi niitä sabotoimaan. Tärkeänä päämääränä tulee nähdä myös kansan välttämättömyyshyödykkeiden tuotannon hajautuminen kansalaisten keskuuteen jälkipolville periytyvänä järjestelmänä. Tällöin maailmaa hallitsevat globaalit yhtiöt ja toimijat eivät voisi kerralla finanssikeinottelun ja nurkanvaltauksen keinoin kaapata strategisesti merkittäviä tuotannonaloja, jolloin voisimme paremmin säilyttää niiden hallinnan kansan käsissä.

Huoltovarmuus on kansakunnan selkäranka

Talvisodan kynnyksellä everstiluutnantti Väinö Vartiainen, joka sotavuosina oli komennettu vastaamaan polttoainehuollosta, katseli Tähtitorninmäeltä avuttomana kun lentobensiiniä Suomeen toimittanut laiva kääntyi epävakaan tilanteen vuoksi takaisin kotiinpäin Helsingin porteilta. Tämä jätti häneen polttavan intohimon perustaa Suomeen kansallista polttoainehuoltovarmuutta hoitava yritys kriisitilanteiden varalle. Hänen ajatuksensa kypsyivät ja jalostuivat myöhemmin Nesteen muotoon, jonka primääritarkoitukseksi muodostui kansakunnan huoltovarmuuden turvaaminen kriisitilanteissa.

On äärimmäisen tärkeää oppia historian virheistä. Viime sodan aikana Suomella ei ollut omia raakaöljylähteitä, eikä edes tuontiraaka-aineeseen nojannutta öljynjalostusta. Tästä johtuen Suomi oli täysin riippuvainen öljyn tuonnista mikä söi poliittista liikkumatilaa sekä lamaannutti taloutta ja puolustuskykyä. Maallamme ei ollut myöskään hiilivaroja, mutta onneksi meillä oli valtavat määrät metsää. Suomen nestemäisten polttoaineiden varastot olivat niin pienet, etteivät ne ja Saksan lupaamat toimitukset olisi riittäneet sodan alkaessa edes puolustusvoimien tarpeisiin kuin 4-5 kuukauden ajaksi. Niinpä maamme sotatoimien suoritus ja talouselämän käynnissä pitäminen oli vahvasti riippuvainen Saksan lupaamista toimituksista. Tätä samaa huoltovarmuuteen liittyvää näkökulmaa on myös sivunnut Markku Kuisma historiikissaan Kylmä sota, kuuma öljy – Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa.

Bensiinin saanti tyrehtyi vuosikausiksi lähes kokonaan. Saksasta jatkosodan aikana saatu bensiini riitti rintamalla toimivien ajoneuvojen polttoaineeksi. Pulakauden alussa Suomessa oli noin 46 000 autoa, mutta sotien päättyessä siviilikäytössä olevien autojen määrä oli vain 3200. Suurin osa yksityisautoista oli otettu puolustusvoimien käyttöön ja niihin oli asennettu puukaasuttimet. Armeijan autoista 90 prosenttia ja siviiliautoista lähes sata prosenttia käytti voimanlähteenään puukaasuttimia. Sen ajan häkäpöntöt oli kuitenkin otettu käyttöön liian kiireellä, jolloin niiden käytössä oli jatkuvasti ongelmia ja paljon onnettomuuksia häkämyrkytysten muodossa jättäen traumaattisen muiston sinällään pätevästä tekniikasta vuosikymmeniksi. Tätä tulisi kuitenkin käyttää historiallisena malliesimerkkinä siitä, miksi valmistautuminen kriiseihin tulisi olla huolellisesti suunniteltua.

Metsää ja turvesoita hyväksi käyttämällä Suomessa löydettiin kuitenkin keinot pyörittää liikennettä ja taloutta, kun maahamme kohdistuneet polttonestevirrat ja hiililaivaukset vähenivät. Tästä päädyttiinkin lopulta tilanteeseen, jossa lähes koko siviililiikenne ja suuri osa puolustusvoimien moottoriajoneuvoista kulki puupilkkeen ja -hiilen varassa vielä ensimmäisenä rauhanvuonna 1945. Sodan aikana myös rautateillä siirryttiin kivihiilestä polttopuuhun. Lisäksi merkittävä osa teollisuudesta siirtyi puunkäyttöön. Puun ja puuhun perustuvien teollisuusjätteiden osuus sotavuosien Suomen energiankulutuksesta kohosi jopa noin 80 prosenttiin. Voidaankin sanoa, että tuohon aikaan Suomi käytännössä eli, liikkui ja lämmitti metsien avulla. Ongelman muodosti kuitenkin se, ettei lentokoneita saatu nousemaan taivaalle puupilkkeellä, eikä metalliteollisuus pärjännyt ilman hiiltä ja koksia. Lisäksi autot tarvitsivat hieman sytytysbensiiniä.

Toisen maailmansodan aikana nimenomaan öljy oli Saksan heikkous. Tämä vaikuttikin merkittävällä tavalla kolmannen valtakunnan romahtamiseen. Kuten Markku Kuisma Neste-kirjassaan toteaa, ”ne, jotka hallitsivat öljyvaroja, voittivat ja tulivat hallitsemaan maailmaa”.

Tätä taustavaikutinta maamme sotahistoriassa historioitsijat eivät ole ottaneet tarpeeksi huomioon. Tämä on traagista, sillä kansakunta, joka ei ole käynyt historiaansa läpi on tuomittu toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan. Käytännön esimerkit historiasta osoittavat, että keskitetty energiantuotanto sisältää hirvittäviä riskejä. Kansakunta on periaatteessa mahdollista saada polvilleen tuhoamalla energiantuotannon ja -siirron keskitetyt laitokset, kuten toisen maailmansodan aikana havaittiin. Länsiliittoutuneet käyttivätkin onnistunein tuloksin hyväkseen tätä vastapuolen heikkoutta.

Vaikka Suomen energiaomavaraisuus on vain 30 prosenttia, maassamme ei ole kiinnitetty läheskään riittävästi huomiota kriisiaikojen energiaturvallisuuteen. Meillä ei ole myöskään ylläpidetty riittävää osaamista liittyen puukaasun ja muiden kotimaisten energiamuotojen moottorikäyttöteknologioista. Esimerkiksi Ruotsissa ja USA:ssa asiat ovat näiltä osin paremmalla mallilla. Ruotsissa toimi ensin 1950-luvulta vuoteen 1996 asti Statens Maskinprovningar (SMP), maan hallituksen organisaatio, joka ylläpiti yhdessä puolustusministeriön ja autoteollisuuden kanssa puukaasuteknologian osaamista kriisitilanteiden varalta. Nykyisin SMP:n toiminta jatkuu Sveriges Tekniska Forskninginstitutin tytäryhtiössä SMP Svensk Maskinprovningar Ab:ssa. Vaikka USA:lla on omia raakaöljyvaroja, energiaturvallisuus otetaan siellä todella vakavasti. Puolustusministeriön ja armeijan toiminnasta merkittävä osa on varattu tuontiöljyn saatavuuden varmistamiseen. Maassa on myös kriisivalmiuden ylläpitoon ja kriisien hoitoon omistettu turvallisuusministeriön alainen laitos FEMA (Federal Emergency Management Agency), jonka tehtävänä on ylläpitää kotimaisten energiamuotojen käyttötekniikan osaamista erityisesti siviilikäyttöä varten, jos ulkomaisten polttoaineiden maahantuonti vaikeutuu. USA:n puolustusministeriö kehittää ja armeija käyttää aktiivisesti liikenteen biopolttoaineita, ja ne ovat jopa esitelleet toimintaansa myös muille maille.

Suomelta puuttuu nykyisin kaikki vastaavanlainen valmius vastata kriisitilanteiden synnyttämään energiantarpeeseen. Nesteen yksityistämisen myötä Suomessa tuhottiin samalla sen keskeisin tehtävä eli kriisitilanteiden energiaturvasta vastaaminen. Tämä on ollut varsin erikoinen ratkaisu tilanteessa, jossa maamme on riippuvaisempi tuontipolttoaineesta kuin koskaan aikaisemmin. Energiaturvallisuus ei ole myöskään mukana Maanpuolustuskorkeakoulun analyysissä Suomen turvallisuusympäristön kannalta oleellisista tekijöistä, vaan lyhytkestoisen polttoainevaraston ylläpidon katsotaan riittävän huoltovarmuuden turvaamiseksi.

Nesteen nousu ja tuho

Neste perustettiin vuonna 1948, ja sen tehtäväksi muodostui Suomen kansallisesta öljyntuotannosta huolehtiminen, öljytuotteiden maahantuonti ja öljyn kuljetukseen sopivien säiliöalusten hankkiminen. Yhtiön perustajiin kuuluivat muun muassa Urho Kekkonen, Uolevi Raade ja everstiluutnantti Väinö Vartiainen. Erityisesti Vartiainen piti tärkeänä, että Suomi saisi oman öljynjalostamon ja kuljetuskaluston. Ajatuksena oli nimenomaan turvata maan energianhuolto mahdollisissa kriisitilanteissa.

Nesteestä tulikin tuhansia ihmisiä työllistänyt yritys joka nousi Suomen suurimmaksi. Kylmän sodan aikana Suomen ollessa sille optimaalisella harmaalla alueella Idän ja Lännen välissä pelaten näitä vastakkain parhaita etuuksia saadakseen. Sikäläisten voimapoliitikkojemme johdolla Nesteen kaltainen yritys oli erittäin tärkeä väline millä ulkopoliittista peliä onnistuttiin muuntamaan elintasoksi Suomeen aikana jolloin maatamme rakennettiin. Se oli myös samanaikaisesti ulkopoliittisen itsemääräämisoikeuden tae vähentäessään mahdollisuutta kiristää poliittisesti maatamme polttoaineriippuvuudella.

1980-luvulla Nesteessä lähti kuitenkin käyntiin kansainvälisyyskehitys, jossa ostettiin ja myytiin sekä lähdettiin mukaan akkuteollisuuteen, hiilikauppaan ja bensiinin vähittäismyyntiin. 1990-luvulla Neste ja Imatran Voima (IVO) yhdistyivät. Yhdistymistä perusteltiin pääasiassa valtion omistajapolitiikan kirkastamisella, joka tarkoitti käytännössä energiayhtiön yksityistämistä. Neste oli viety pörssiin jo marraskuussa 1995, ja listautumisen yhteydessä valtionyhtiö sai 25 000 omistajaa. Myös IVO:n erittäin kannattavaa kantaverkkoa oli hiljalleen alettu yksityistää. Luontaisen valtiomonopolin yksityistäminen johti ennalta arvattavasti sähkön hinnan hirmuiseen nousuun ilman muutoksia. Sähkö on nykyisin noin 90 prosenttia kalliimpaa kuin 1990-luvun puolessa välissä, ja kuluttajahinnat ovat nousseet kaiken edellä kuvatun jälkeen noin 10 prosenttia.

Kyseisten yhtiöiden fuusioimista vastaan olivat muun muassa Nokian entinen toimitusjohtaja Simo Vuorilehto sekä IVO:n miehet. Erinäisestä vastustuksesta huolimatta fuusio päätettiin kuitenkin viedä väkisin loppuun, ja näin sai alkunsa uusi yhtiö, joka nimettiin Fortumiksi.

Syyskuussa 2004 Fortum ilmoitti, että öljy-yksikkö tultaisiin jälleen irrottamaan konsernista ja uusi Neste Oil Oy vietäisiin pörssiin. Voidaan sanoa, että Nesteen alkuperäinen idea ja tarkoitus toimia kansallisen huoltovarmuuden selkärankana kriisitilanteissa oli jo tässä vaiheessa lakannut olemasta. Uuden yhtiön osakekauppa kävi hyvin, ja valtion omaisuutta kaupattiin pilkkahintaan. Tekniikan lisensiaatti Erkki Rissasen mukaan (Talouselämä 2008) ”yksityistettäessä Fortumin ja Neste Oilin puoliskot kilahti valtion kassaan vain 1,6 miljardia euroa, mikä on vain kymmenen prosenttia tämän päivän pörssiarvosta. Siis valtion varallisuutta on häipynyt taivaan tuuliin 10-15 miljardia euroa. Menetystä paisuttavat vielä valtion menettämät osingot”. Nesteen nousuun ja tuhoon liittyviä asioita on käsitelty aiemmin laajemmin muun muassa Seppo Konttisen kirjassa Kansallisomaisuuden ryöstö.

Neste oli myös jo kulta-aikanaan toiminut toisinkin keinoin turvallisuuspoliittista tarkoitustaan vastaan. Fossiilipolttoaineet olivat erittäin tuottoisia halvan öljyn aikakautena, ja poliittisen jalostamoprojektin tieltä systemaattisesti alettiin ajaa alas muita tärkeitä kotimaisen polttoainetuotannon muotoja sen voitonmaksimoimisen eteen.

Vuoden 1957 alussa Suomessa oli 400 bentyyliä eli jalobensiiniä (n. 25 % puujäte-etanolia) myyvää huoltoasemaa 250 kunnassa. Tällöin Nesteen Naantalin öljyjalostamo aloitti toimintansa ja  vuoden 1958 jälkeen Suomessa ei ollut yhtään bentyyliä eikä mitään muutakaan biopolttoaineita myyvää huoltoasemaa. 1965 Porvoon öljyjalostamon käynnistyessä säädettiin 10-kertainen ja 1985 20-kertainen käyttövoimavero kotimaisia uusiutuvia energialähteitä käyttäville autoille monopoliaseman varmistamiseksi.

Meidän olisi Suomessa syytä vakavasti harkita samanlaisen roolin omaavan yhtiön perustamista kuin Neste Oililla oli aikoinaan, ilman edellä mainittuja negatiivisia seuraamuksia – vaan nimenomaan niiden korjaamiseksi. Tällä kertaa tätä roolia ei kuitenkaan saisi rakentaa yhden ison kompleksin varaan, koska se saattaisi ylläpitää muun muassa nykyistä talouspoliittisen valtarakenteen keskittymistä, minkä haitat huomasimme. Uuden Nesteen tavoitteena olisi turvata polttoainehuoltovarmuus suuremman hajautuksen avulla. Keskitettyjen ja liian isojen jalostamojen olemassaolo olisi erityisesti kriisitilanteissa huono ratkaisu, sillä tällöin energiansaanti olisi helpommin lamaannutettavissa. Meidän tulisi hajautuksen keinoin luoda konsepti, joka takaisi huoltovarmuuden nykyistä paremmin sekä olisi alue-, työllisyys- ja ympäristöpoliittisesti järkevä tapa toimia. Tuotanto ja rahavirtojen kääntyminen asutuskeskuksista kohti oman maamme reuna-alueita toimisi tehokkaammin maakuntien elävöittämisessä kuin lukemattomat siltarummut. Energian tuonti vähenisi, kotimaiset energiaratkaisut nousisivat esille, ja energiateknologiasta saataisiin kehitettyä vahva vientiala. Vientimyyntiin kelpaavat innovaatiot saisivat voimakkaan sysäyksen tuotekehittelyn ja pilottiprojektien suhteen, joilla voisi olla merkittäviä etuja vientiteollisuudessa.

Kirjoituksen seuraavassa osassa tulen käsittelemään tarkemmin menetelmäpakettia, jonka avulla voisimme Suomessa saavuttaa sekä maanpuolustuksellisesti että elinkeino-, alue- ja ympäristöpoliittisesti tärkeän päämäärän.

 

Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu